Muuttolaatikot

Blogi on muuttanut! Tarina jatkuu osoitteessa vauva.fi/isakuukaudet. Tervetuloa!

--------------------------------------

Elämällä on ilmiömäinen ominaisuus - kyky heittää ihmisen eteen odottamattomuuksia. Mahdollisuuksia, yhteensattumia, haasteita, kohtaamisia... Yksi tällainen osui Isäkuukaudet-blogiin loka-marraskuun vaihteessa.

Olin ajatellut vähentää kirjoittamista hoitovapaasta kertovaan blogiin, kun palasin työelämään. Sitten sain yhteydenoton Sanoma-konsernista. Isäkuukausille tarjottiin mahdollisuutta, jossa katto on korkeammalla kuin mitä se on ollut täällä blogspot.comissa. Mahdollisuutta siirtyä Meidän perhe ja Vauva -lehtien blogiyhteisöön.

Blogin muuttolaatikot on nyt pakattu. Oikeastaan niihin pakattiin vain mielessä olleet ideat blogipostauksista. Kuukaudet lasten kanssa kotona on nyt toistaiseksi käytetty loppuun. Samoin blogmerkinnät tässä osoitteessa. Perheemme sattumuksista voi tulevaisuudessa lukea osoitteessa: www.vauva.fi/blogit/isakuukaudet. Tervetuloa seuraamaan!

Kiitos sinulle Isäkuukausien lukija ja vilutonta syystalven jatkoa!

Viisivuotiaan Lego-synttärit

Poju kolkuttelee näinä päivinä viiden ikävuoden ovea. Huikean hyvä syy juhlille! Teemaksi valikoitui tänä vuonna Lego, joka ei varmaan yllättänyt yhtäkään synttärivierasta. Tanskalaisista muovipaloista kun tykkäävät meillä kaikki!

Vaimo taikoi juhliin yhtä sun toista Legoihin liittyvää raskauskipuilustaan huolimatta. Käsittämättömän sitkeä nainen.

Lapset ja isä panostivat pari viikkoa siihen, että kaikki lasten Lego-sarjat saatiin koottua "näyttelyksi" synttärijuhliin.Tässä muutamia (ihmis)kasvottomia fotoja synttäreiltä pimeän syksyn ratoksi.

Vanhempien lahja poitsille. Soittotunnit taitavat kutsua, kun kumpikaan ei osaa opettaa tuon käyttöä.

Poju ja vaimo askartelivat aikoinaan "lippusiimakoristeen". Synttärisankari keksi tuunata siitä Lego-juhliin sopivan piirtämällä lippuihin "Lego-ukkojen naamoja". Vasemmasta laidasta toisella ja kolmannella on punaisia näppyjä, koska "näillä on vesirokko. Se on tarttunut lähellä olevaan tuosta toisesta!"

ps. Loppukevennyksen kolon täyttäköön seniorijuniorin tokaisu, kun olimme lähdössä aavistuksen myöhässä hakemaan tätiä junalta. "Ei haittaa, jos emme ehdi katsomaan tulevia junia. Katsotaan lähteviä"

Ensilumi, versio 2016

Tulin maininneeksi eilen, että yöllä saattaa sataa lunta. Aamulla pojan ensimmäinen kysymys olikin sitten yllätyksettömästi, että onko yöllä satanut. Ja ennen kuin kumpikaan aikuisista kerkesi nostaa päätään tyynystä, kysymys oli toistettu puolenkymmentä kertaa.

Ei muuta kuin sälekaihtimia aukomaan. Ja kyllähän sieltä taivaalta oli satanut töihin lähtevien perheautoille voimaa! Veikkaanpa hitusen pahoitellen, että rivarinaapureissakin kuultiin visuaalista havaintoa seurannut huuto: "Äiiiiiitiiiiiii, yöllä on satanut luntaaaa!"

Tuo on niitä hetkiä, kun lasten pulputus pitäisi saada tallennettua. Muutamassa minuutissa käytiin läpi aamupäivän suunnitelma, joka sisälsi kaikkea mahdollista lumesta tehtävää - enkeleistä lumileijonaan! Vanhemman näkökulmasta hienointa oli, että poika kysyi täpinöissään tytöltä: "Haluatko, että opetan sinut pyörittämään isoja palloja?"

"Ensiksi tehdään iso liukumäki!"

 
Pakkasta oli sen verran paljon, että palloja ei saanut tehtyä. Mutta kyllä pihamaalla silti riemua riitti. Tässä pari tunnelmapalaa kuvien muodossa.

Huomaa viileä, mutta lämmin, vaimon tekemä pipo!

Irti tutista

Tyttö otti viimeisen Gozillan askeleen pois taaperoudesta, kun kävimme hiljattain Rovaniemellä. Jo aikoja oli puhuttu, että tuolla reissulla käydään joulupukin kammarissa ja kysytään, olisiko pukilla pakettia tuttia vastaan. Onhan poikakin aikoinaan antanut tuttinsa pukille, jouluna tosin.

Tyttö yritti vielä viikkoa ennen reissua ehdottaa, että odotetaan jouluun, että pukki tulee hakemaan tutin kotoa. Into napapiirillä piipahtamiseen kuitenkin syttyi uudelleen, kun puhuttiin, että pukille on soitettu ja paketin olemassaolo varmistettu.

Reissua edeltävä aamuna kohtalo astui peliin. Aamun keltaista laskiessaan tytöltä putosi tutti Idoon! Eihän siinä auttanut kuin ostaa vielä yksi tutti.

Pukin kammarin ovella tyttö läimäisi vielä tapojensa vastaisesti hereillä ollessaan tutin suuhun. Viimeiset imut! Kun tonttu kutsui meidät pukin puheille, tyttö otti imutettavan suusta ja iski sen äärettömän totisena pukin käteen. Partaniekka ei kuitenkaan tuttia ottanut, vaan pyysi pudottamaan vermeen isoon pataan. Siellä oli satoja muitakin tutteja. Kuulemma olivat matkalla porovauvoille.

Pukki antoi tytölle ovella tontulle sujauttamani paketin. Sitten istuttiin pukin vieressä ja poika uskaltautui jopa porisemaan pukin kanssa. Sen jälkeen olikin jo kiire avaamaan pakettia. Sieltä paljastui asuntovaunua vetävä auto -Legosarja. Ilmeestä päätellen tyttö oli ihan tyytyväinen vaihtoon.

Ajelimme samana iltana kotiin. Kovin väsynyt likka itki vähän aikaa vuolaasti tutin perään, mutta nukahti vierihoitoon muutamassa minuutissa. Seuraavan päivän päiväunet olivat kovempi paikka varsinkin heräämisen jälkeen.

Mutta mitäs tapahtui illalla? Tyttö siirtyi itkemättä ja tutista puhumatta lepotilaan!

ps. Joulupukin kammariin kannattaa tutustua lasten kanssa, jos on Roin suunnalla liikkellä. Hienosti toteutettu paikka ja muutaman käyntikerran perusteella todella lapsien kanssa olemisen osaava henkilökunta. Pääsymaksua ei ole, mutta kammarissa vierailua ei saa kuvata ja vastaavasti tonttujen ottamia kuvia voi halutessaan ostaa vierailun jälkeen. Ja onhan se napsun miljöö muutenkin ihan näkemisen arvoinen kaikkine turistihoukutuksineen.

Arjen Afrikan tähteä

Siirretäänpä perhe-elämä hetkeksi Afrikan tähden pelilaudalle. Fiiliksissäni vaimo lentää parasta aikaa kohti Tangeria tähti hallussaan ja meikäläinen on juuri kääntämässä rosvolaattaa.

Näin siitäkin huolimatta, että kolmannen odotus on ajanut vaimon kipujen vuoksi lähestulkoon petipotilaaksi. Mutta kun itsellä on takana huikea jakso kotona lasten kanssa, niin vaimoa odottava lapsiperheen arki tuntuu Afrikan tähdeltä minua odottavaan duuniin palaamiseen verrattuna.

Tiedän toki, että asia ei ole näin mustavalkoinen, mutta minkäs fiiliksilleen voi?

Hevosenkenkiä tässä versiossa ei ole olemassa, mutta onneksi arvokiviä sentään on kääntynyt viimeaikoinakin esiin silloin tällöin.

Rubiini on ehdottomasti se, että poika on päässyt kerhoilun makuun. Viime keväänä kerhoon lähteminen aiheutti välillä jopa itkua. Nyt on eri ääni kellossa. Heippahalausta joutuu välillä kerhon edessä suorastaan vonkaamaan, kun juniorilla on niin kiire touhuamaan.

Syitä lienee pojan yleisen kasvamisen lisäksi kaksi. Viisivuotiaiden kerhossa tehdään vaativampia juttuja, joita myös markkinoidaan pre-eskari -asioina. Ratkaisevin tekijä lienee kuitenkin se, että poju on löytänyt viimein kerhosta leikkikaverin. Ja niin hyvän leikkikaverin, että syyslomalle on puolittain suunniteltu kyläilyä tai ainakin leikkipuistotreffejä.

Smaragdeja on kolme, kuten Afrikan tähdessä kuuluukin.

Ensimmäinen on se ilo, joka välittyy pojusta, kun hän viimein oppi ottamaan keinussa itse  vauhtia. Sitä on opeteltu paljon, mutta jotenkin rytmiä vain ei ole löytynyt. No nyt on löytynyt! Kerhossa, missäs muualla. Sen verran kovasta jutusta on kyse, että kundi ei ollut malttanut edes leikkiä uuden tuttavuutensa kanssa pihalla, kun oli pitänyt koko ajan vain keinua!

Toinen vihreä jalokivi on tytön keskittymiskyvyn ja puheen kehitys. Ei ole kauaa siitä, kun kirjan lukeminen tarkoitti korkeintaan aukeamaa. Nyt Mimmi-lehmä voi käydä uimahallireissunsa ihan ilman keskeytyksiä. Keskittymisen parantuminen näkyy myös Lego-sarjojen värkkäämisessä. Muutama kuukausi sitten ohjeista tekeminen tarkoitti lähinnä sopivan ohjeen valitsemista ja sen jälkeen ukkeleiden päiden ja vartaloiden swappaamista. Nyt kuitenkin keskittyminen riittää ihan mainiosti jo pienen kaivinkoneen kokoon näpräämiseen.

Ja mitä tapahtuu, kun kaivuri on valmis. Pikkurouva ottaa sen ja alkaa kertoa tarinaa!
 
Kolmas smaragdi kääntyi esiin läheiseltä päiväkodilta. Meille ja parille tuttavaperheelle löytyi liikuntasalivuoro. Sali on pieni, mutta siellä on palloja, patjoja, maaleja, mailoja, tunneleita ja paljon muuta. Käytiin tänään hieman tutustelemassa ja päähän liimautuneista hiuksista päätellen myös juniorit pitivät ideasta.

Yksi topaasi löytyy sadan metrin etäisyydeltä kotoamme. Kankaalle on rakennettu koko kesä leikkipuistoa. Olemme käyneet melkein päivittäin punakeltaisen aidan vieressä katsomassa, että jokos. No tänään aita oli poissa ja puisto ensimmäistä päivää auki! 

Muita topaaseja ei nyt ole. Pitää keskittyä pitämään rosvolaatta pois mielestä.

Kihlajaisiin

Parin viikon päästä kuohuu - olemme saaneet kutsun kihlajaisiin. Mukavaa! Minusta ihmiset juhlivat keskimäärin liian vähän. Niin tai näin, lapset hoksasivat eilen, että nyt pitää aloittaa pakkaamiset. Kumpikin haki vaatehuoneesta kerhoreppunsa, tyhjensi sen ja pakkasi melkoisella intensiteetillä tarpeelliseksi katsomansa tavarat mukaan.

Ja valmistahan siitä tuli - reput ovat täynnä!

Pojan tarvikkeet: pipityyny, monitoimityökalu, ruuvimeisseli, nukahdusharso, piirustuspaperia, helikopteri, kelkka, pehmoleluja, tyynyliina omasta tyynystä, sormivirkkaus, lääkärin sakset, sukat, vihko ja tossut.

Tytön survival pack: puhelin, palikkapalapeli, pikkuauto, viivain, sydän, pari jäätelötikkua, leikkikaluna oleva kaukosäädin, tyynyliina omasta tyynystä, pikkarit, valkoinen kivi = timantti ja makeisannostelija. Ylhäällä normaalisti kerhoreppuun kuuluva pyllyharso, jonka tyttö heitti isoelkeisesti pois repusta todeten, että tätä ei enää tarvita. Tytsy on syystäkin ylpeä, että on päässyt vaipoista pois.

Seuraavaksi poju hoksasi, että kihlaparille pitää piirtää kortti. Ja koska tuleva sulhanen on parasta aikaa eräreissulla, niin poika päätti piirtää kalastusaiheisen kuvan. Siitä tuli niin hieno, että isän ylpeys nousi jälleen pintaan kuin jäihin pudonnut keväällä.

Vasemmalla kihlaparin koti puun alla. Puun oikealla puolella mies kalastaa lammesta tummansinistä kalaa. Ja sitten sateenkaari ja aurinko. Voilá!

Tyttö hoksasi hienosti, että pojan piirustus on enemmän sulholle, joten hän päätti piirtää myös tulevalle morsiamelle. Siitäkin tuli hieno työ:

Arjesta juhlaa, yllätysjuhlaa

Vaimo on ollut viime viikot tuskissaan raskauden kanssa. Kolottaa, kivistää, painaa, vihloo ja väsyttää. Usean lyhyemmän sairasloman jälkeen lääkäri kirjoitti paperin, jolla saikku jatkuu äippäloman alkuun saakka.

Tänään vaimo kävi ilmeisesti viimeistä kertaa työpaikallaan pitkään aikaan -  sanomassa moi oppilailleen ja tschüs kollegoilleen. Minulle iski aamulla pieni turhautuminen, kun vaimo valmisteli lähtöään duunipaikalle. Kämppä oli juuri sen näköinen kuin sen voi olettaakin olevan, kun toinen vanhemmista on ollut reissussa. Lounaasta ei ollut kuin ajatus muistilapulla. Lapset kinusivat tekemistä.

Kerrankin sattui välähtämään. Lapsemme rakastavat "yllätysjuhlien" järjestämistä. Useinhan niitä ei tietenkään voi järkätä, mutta ehkä juuri siksi niitä silti kinutaan viikottain. Mieluisampaa taitaa heille olla vain se, että aamupalan saa kantaa äidille tai isälle sänkyyn.

Päätimme siis järjestää vaimolle yllätysjuhlat "äitiysloman alkamisen kunniaksi!"

Ja mitä juhlien valmisteluun kuului? Aivan oikein: kämpän siivous ja lounaan laittaminen! Lapset osallistuivat mielellään kuin suomalaiset artistit Vain elämää -ohjelmaan. Vanha totuus siitä, ettei tuotteella niin väliä kunhan markkinointi on kunnossa taisi pitää jälleen kerran paikkaansa.

Siivouksen jälkeen patistin vielä itseni leipomaan lasten kanssa. Homma, jossa olen lähes yhtä surkea kuin vesivärien käyttämisessä. Lapset kuitenkin olivat mielissään, kun saivat puristella jauhoja, rasvaa ja sokeria yhteen, leikellä taikinapyörällä, piirtää sormella jouhotettuun pöytään kuvioita ja vieläpä ripotella raesokeria.

Leipoessa käytiin mielenkiintoinen keskustelu. Olin lapsille kovana, että vasta lopuksi maistellaan taikinaa. Poika ei erityisemmin pitänyt linjauksestani: "Äitin kanssa kun leivotaan, niin saa syödä niin kauan kunnes äiti sanoo, että stop!"


Puhallettiin me muutama ilmapallokin sohvalle juhlistamaan yllätysjuhlia.

Juhlien eli lounaan ja kahvihetken jälkeen sekä lapset että vaimo vetäytyivät päiväunille. Rankkaa tuo juhlien valmistelu ja juhliminen!

Vaimon sisko oli lapsena kommentoinut perhetuttua sanoin "kiva, mutta ruma". Samanhenkinen kommentti kampakekseistämme olisi totuudenmukainen "nami, mutta ruma".

Lapset YH-elämässä

Blogissa on ollut reilut pari viikkoa hiljaista kuin pikkukunnan turisti-infossa talvipakkasilla. Kävi niin kuin vanhassa vitsissä, jonka mukaan parisuhteelle tekee hyvää, kun pariskunta käy pari kertaa viikossa ulkona: vaimo esimerkiksi perjantaisin ja mies lauantaisin. No, ensin vaimo oli vajaan viikon reissussa ja seuraavana päivänä minä lähdin lähes yhtä pitkälle keikalle.

Omasta YH-ajastani iso siivu kului vanhempieni luona. Maalla oli jälleen tekemistä niin, että aika kului sangen nopeasti. Lasten mieleen taisi jäädä päällimmäisenä serkkujen kanssa melskaaminen, hinattavan nivelnosturin kyydissä reiluun kymmeneen metriin nouseminen ja pienet puuaskartelut. Mummu ja kaikki lastenlapsensa kävivät myös ihailemassa jälleen naapurin kanoja ja tällä kertaa tyttökin oli uskaltanut tutustua munijiin tarkemmin.

Kotosalla emme touhunneet muuta erikoista kuin kävimme katsomassa Oulun krossisyksyn avausosakilpailua. Tapahtumassa oli melkoisen hyvä pöhinä - harvoin arki-iltana näillä leveyksillä näkee sataa pyöräilijää kiertämässä samaa kukkulaa edestakaisin!

Lapset jaksoivat kannustaa ja kysellä pyörätapahtumassa reilun puolen tunnin ajan. Mummulassa tehty jänisräikkä oli tehokäytössä.

ps. Tyttären kehityksestä täytyy tehdä jälleen yksi merkintä: värit alkavat olla hallussa. Hienoa huomata, että tyttö perhekerhon kahvihetkessä valkoista mukia vaatiessaan todella tarkoittaa valkoista mukia.

Riemua uimahallissa

Olemme mööbleeranneet suhteellisen kovalla kädellä viime viikkoina. Lapset saivat omat huoneet. Työ-/vierashuone modattiin aikuisten makkariksi.  Nurkassa hohtaa läppäri, jonka alla oleva pöytä on niin pieni, että mieleen tulee liian pitkään kantoon kaadettu tukkipuu.

Iltanukutukset ovat takunneet varsinkin vaimon vuoroilla. Se muodostui suurimmaksi huonekalujumpan motiiviksi. Ajattelimme, että illat rauhoittuisivat, kun lapset saisivat nukahtaa omiin sänkyihinsä, omissa huoneissaan ja omaan tahtiinsa. Sinänsä ironista, sillä aikanaan lapset tuupattiin tuhisemaan samaan huoneeseen nimenomaan siksi, että heistä olisi toisilleen seuraa. Maailma muuttuu Eskoseni. Tai ainakin lapset kehittyvät.

Uuden maailmanjärjestyksen lisämotiiviksi lapsille lyötiin pöytään kova käsi: kahden hyvin menneen illan jälkeen poika saisi käyttöönsä vanhan digipokkarin ja tyttö pääsisi elämänsä ensimmäistä kertaa klooriveteen pulikoimaan. Ja niinhän ne kaksi iltaa tulivat ja menivät. Voiko tällaista ollakaan: iltatoimet, hieman turinointia sohvalla, molemmat sänkyihinsä ja hyvää yötä! Missäs välissä minä nyt selaan internetin viimeiselle sivulle saakka, kun lapsia ei tarvitsekaan nukuttaa tuntia pimeässä istuen?

No, tänään oli aika lunastaa palkinnot. Poju oli kamerasta innoissaan. En ihmettele. Mutta niin oli tyttökin uimareissusta.

Croozerin lukitsemisen jälkeen pihalla kerrattiin vielä kolme sääntöä, jotka laadin etukäteen. Tyttö muisti niistä hienosti kaksi. 1)Uimahallissa ei saa juosta. 2)Uima-altaaseen ei saa pissiä, eikä kakkia. Kolmannen jouduin muistuttamaan: uimahallin vettä ei saa juoda.


Sisälle lompsiessa tyttöä selvästi jännitti. Yleensä parkkipaikoilla joutuu muistuttamaan noin kymmenen metrin välein, että isää pidetään kädestä paikoissa, joissa liikkuu autoja. Uimahallin pihalla ei ollut kaukana, ettei tyttö tarttunut käteeni kaksin käsin.

Jännitys, mutta luultavasti myös ylpeys uimahallissa olemisesta, näkyi myös suihkussa. Ensimmäinen kerta, kun sain pestyä pikkunaisen hiukset ilman vastalauseryöppyä tai suoranaista itkua.

Vauva-altaassa meno oli hetken rauhallista, kunnes tyttö hoksasi liukumäen. Sitten se laskettiin hihkuen monesti. Ja sen laskivat myös altaassa firman puolesta pesivät ankat ja pallot. Juoksusäännöstä joutui muistuttamaan useampaan kertaan.

Varsinainen jackpot löytyi kuitenkin lasten altaasta. 60 cm vesi oli juuri sopivan syvää, jotta metrinen tyttö pystyi esimerkiksi hyppimään veden nosteesta nauttien. Vedessä juokseminen tuntui myös olevan mukavaa. Iso uimarengas aiheutti niin ikään hykertelyä.

Jos lasten allas tarjosi seitsemän oikein tuloksen, niin poreallas pääsi kyllä sekin kuuteen ja lisänumeroon. Tyttö työnsi jalkaansa suuttimen eteen ja nauraa tirskui niin, että eläkeläismummotkin repesivät altaassa hymyilemään.


Hyvää reissua piti hehkuttaa hieman somessakin. Samalla tulin maininneeksi, että kuten pojankin ensimmäisen uimahallivisiitin kohdalla, mietin nytkin että miksei uimaan tule lähdettyä oman kunnon ylläpitämiseksi. Ystävä Espoosta vastasi hienosti: "Eipä kuule hätää. Tulevaisuudessa se tulee menemään niin, että tyttö vie sinua uimaan ja siitä se sitten lähtee."

Sitä odotellessa!

Lälläl lälläl lieru - minulta pääsi pieru!

Ensin tuli kolme-neljävuotiaan lausumana aikuista hieman raflaava jankutus: "Ethän pelkää - jos pää lentää!"

Oli suhteellisen helppo päätellä, mistä seniorijuniori omaksui "ihanan" riiminsä. Edellisviikonloppuna oli vietetty aikaa hieman vanhempien serkkujen kanssa. Ja veikkaanpa, että siihen taloon länkytys oli löytänyt tiensä serkkujen toisilta serkuilta. No, seuraavaa loikkaa ei tarvitse veikata. Meiltä hokema siirtyi todistetusti parin viikon viiveellä toisen puolen serkuille. Jälleen hieman nuoremmille.

Pään lentämisen pelkäämättömyys meni ohi melko äkkiä. Onneksi.

Mutta sitten tuli jo myöhäisellä jurakaudella keksitty lällättely, jonka perusmuoto taitaa mennä "lälläl lälläl lieru, sulta pääsi pieru!"

Sitä on nyt hoettu kuukausikaupalla. En osaa olla edes ylpeä lasten luovuudesta, kun sama nuotti taipuu mitä erinäisimpiin muotoihin. Voi ärräys, kun voi olla rasittava jankutus!

Mutta miksi se on lapsille niin mieluinen? Ehkä siksi, että se on pohjimmiltaan kai haaste leikkiin. "Lälläl lälläl lieru, etpä saa kiinni..." Kai hokema muissakin tilanteissa siis houkuttaa lapsia yhteiseen tekemiseen. Ehkä. Ja onhan se toisaalta riimi.

Mutta miksi se ärsyttää aikuista niin paljon? Kai siksi, että se on lällättelyä. Ja lällättelyssä yleisesti on kyse kohteen dissauksesta. Sieppaa kerta toisensa jälkeen, kun melkein viisivuotias julistaa puolta nuoremman siskonsa vauvaksi.

Ehkä tuokin asia pitäisi pystyä päästämään korvasta sisään ja toisesta ulos. Aina ei pysty.

Kenties kyseessä on vain lasten huumori ja ehkäpä oikeimmassa onkin tytär,  joka väänsi sinisilmäisesti lällätyksen muotoon: lälläl lälläl lieru - minulta pääsi pieru! 

ps. Käytiin hiljattain alussa mainittujen vanhempien serkkujen luona iltakylässä. Tuli jälleen kerran sellainen fiilis, että missäs vaiheessa nämä näin isoiksi kasvoivat. Serkkutyttö (8v) ja poikamme istuivat ulkona, kuuntelin keskustelua.

Poika: "Tehtiin papan kanssa puumajasta liukumäki alas."
Serkku: "Miten te sen teitte?"
Poika: "Kiinnitettiin sellainen levy majaan ja laitettiin pöytä tueksi levyn alle."
Serkku: "Millainen levy?"
Poika: "Sellainen kiiltävä ja liukas."

Lasten suusta vol. 7

• Trimmasin pihaa ja lopuksi trimmattiin pari puun juurta yhdessä pojan kanssa. Lähdettiin sisälle ja totesin, että otapa housut pois, ne ovat sotkeutuneet ruohon pätkiin. Poika kommentoi: “Tietenkin niiden pitääkin olla sotkeutunut, kun on tehty kovasti töitä!”
• Poika opettelee iskemään silmää ja onnistuukin siinä. Tyttökin haluaisi, mutta ei vielä osaa. Poju ehdottaa: "Iske sinä molempia silmiä, se on vähän helpompaa!" 
• "Mikä tuo on?" poika kysyi pellettitehtaan kohdalla. Vastasin tietenkin, että pellettitehdas. Poju innostuneena: "Ai peflettitehdas!"
•  Tyttö tekee tuttavuutta irtokarkkihyllyn kanssa, kun en ehdi juuri oikealla hetkellä paikalle. Torun, että ei saa ottaa. Tyttö vastaa samantien: "En ota, vain haistelen"!
• "X ja Y ovat menneen kihloihin", äiti kertoo lapsille. "Mitä se tarkoittaa", kysyy poju. "Että he menevät jonkin ajan kuluttua naimisiin ja ovat luvanneet olla aina yhdessä", äiti selventää. Poika ihmettelee: "Meneekö ne kuitenkin yksin töihin?"
• "Mihin iskä meni", tyttö kysyy. Äiti vastaa, että lenkille. Tyttö on eri mieltä: "Ei, iskä meni munkille!" 
• Selitin pojalle muutama päivä sitten Loton periaatetta. Päävoittoa kuvasin niin isoksi, että sen osuessa kohdalle ei tarvitsisi iskän eikä äiskän mennä enää koskaan töihin. Nyt poju ja vaimo täyttävät olohuoneessa ristikkoa. Vaimo kertoo juniorille, että oikein ratkaisseiden kesken arvotaan palkintoja. Poika kysyy: "Jos sen voittaa, niin tarvitseeko enää koskaan mennä töihin?"
• Laitoin lapsille hedelmiä ja kasviksia lautaselle "välipalabuffaksi". Poika osoittaa kyssäkaalta ja sanoo: "Minä en sitten syö tuota!" Menee muutama sekunti. Sama poika ottaa kyssäkaalen palasen käteensä ja kysyy: "Mitäs tämä on?"

Liminganlahden luontokeskus ja Vainu-ansa

Oulun kupeessa on kyllä niin upea (lapsiperheen) käyntikohde, että sitä on vaikea suitsuttaa liikaa! Tämä palasi jälleen mieleeni, kun meillä oli viikonloppuna tuttavapariskunta Espoosta käymässä. Veimme heidät monien muiden vieraidemme tapaan Liminganlahden luontokeskukseen.

Liminganlahdella kun ollaan, niin lienee odotettua, että luontokeskus on keskittynyt lintuihin. Meren rannassa on tukeva ja iso lintutorni. Sinne kuljetaan varsin kivoja pitkoksia pitkin, joilla voi rullailla lastenrattaillakin. Matkaa on tosin useampi sata metriä ja tosissaan bongaavat ovat joskus katsoneet hieman alta naavoittuneiden kulmakarvojensa, kun lapset ovat tömistelleet tornin portaissa. Kaukoputket kuulemma tärisevät "noin vähästä". Ihan ymmärrettävää kritiikkiä.

Mutta ei sinne rantaan oikeastaan edes alla kouluikäisten kanssa kannata mennä. Luontokeskuksen pihalla on nuotiopaikka ja pieni leikkikenttä, jonka vermeet ovat sympaattisia home made -henkisiä puisia härveleitä.

Ja varsinainen mahtavuus on sisällä rakennuksessa. Rakennus itsessäänkin on arkkitehtuurisesti kiehtova, mutta ei siitä sen enempää.

Keskuksen näyttelyyn on kerätty ja havainnollistettu linnuista niin paljon, niin monipuolisesti ja niin moniulotteisesti tietoa, että jokaiselle on taatusti jotain. Sunnuntaina tutkimme kaksivuotiaan kanssa erilaisia linnunpesiä ja miten erikokoisia eri lintujen munat ovat. Nelivuotias puolestaan kuunteli kiinnostuneena kuulokkeilla eri pöllölajien ääniä. Itse huomasin lukevani muunmuassa laulujoutsenen suojelusta ja siitä, että Suomessa talvehtii noin 70 lintulajia.



Seinien sisään kätkeytyy paljon muutakin kuin lintufaktaa. On lintuaiheisia pelejä. Linnuista kertovia satuja voi kuunnella "linnunpesässä" säkkituolissa röhnöttäen. Keskelle näyttelyä rakennetussa merimajassa voi aistia merenrannan tunnelman eri vuodenaikoina...

Skaalaa siis löytyy. Ja toteutus on hieno. Ei siitä sen enempää. Menkää sinne! Voittaa paljon julkisuutta saaneen luontokeskus Haltian tyrmäyksellä. Eikä maksa mitään. Tai siis maksaa ihan hitokseen, kun rakennetaan ja ylläpidetään verovaroin, mutta ovella ei tarvitse repiä Leviksiä.

On siellä kahvilakin. Lounaan syöntikin onnistuu.

Poika ottaa mittaa maakotkan luurangon siipivälistä.

Olemme käyneet luontokeskuksessa lähemmäs kymmenen kertaa, eikä koskaan ole ollut tungosta. Henkilökunnan mukaan meillä on kuitenkin ollut tuuria.

Minkäs poikanen se tällainen taas olikaan?

Liminganlahdella tapahtuu enemmän nousemisia ja laskeutumisia kuin viereisellä Oulunsalon kentällä. Silti lennonjohtoa ei ole.

Luontokeskuksen pihamaan leikkikenttää.

Luontokeskuksesta takaisin kotiin.

Eilen illalla poika puki Muumi-aiheisen yöpaitansa väärin päin. Tahallaan kuka ties. Sen jälkeen hän alkoi ihmetellä, että kuka on varastanut Muumit hänen paidastaan. Sitten viriteltiin kämpän lattialle ansa, jotta ryövärin liikkeisiin herättäisiin. Ansan muodostivat pieni leikkilautanen ja sen päälle aseteltu Ryhmä Haun Vainu-figuuri. Kun lautasen reunalle astui, Vainu kiepahti lattialle kolisten. Toimivaa.

Yöpissalla käydessään poika siirsi ansan käytävästä sohvalle. Syy jäi minulle epäselväksi.

Mutta mitä tapahtui tänä iltana? Poju puki yöppärin oikein päin päälleen ja oli muka hyvin hämmästynyt, että täällähän ne muumit ovat!

Tämäkin tapaus muistuttaa siitä, että noiden nassikoiden sielunelämää on helppo aliarvioida, mutta vaikea yliarvioida.

Fix Or Repair Daily

Ford on kuulemma lyhenne sanoista Fix Or Repair Daily. Siitäkin huolimatta meillä on noin viiden tuhannen kilometrin verran ollut autona edellisen korimallin S-Max. Kerkesin jo tehdä sopimuksen saksalaisen agentin kanssa, että hän olisi etsinyt tuollaisen isommilta markkinoilta, mutta loppujen lopuksi auto löytyi kotimaasta.

No, mitä huonoa? No aina jotain. Vaikka tehoa on saman verran kuin aikaisemmassa Octaviassa, niin käytännön suorituskykyä on kyllä paljon vähemmän. Melkeinpä saa lähettää jonkun moottoritien rampille katsomaan edeltä, että uskaltaako yrittää liittymistä liikenteeseen. Sinänsä tuo ei ole ihme, sillä S-Max on 33 cm pidempi, 11 cm leveämpi, 330 kg raskaampi ja 160 kg enemmän kuormaa kantava kuin Ocu. Ja johan on otsaa. Siis tila-autossa.

Paitsi että tehoa tuntuu olevan vähemmän, niin vastaavasti naftaa menee kuitenkin enemmän. Jo Ocun viimeisen huollon kohdalla haistatin pitkät merkkihuollolle, ostin ölpät kaupasta ja teetätin huollon puolitutulla ammattilaisella. Samalla kaavalla taitaa mennä Fordikin. Tiputtaa mukavasti ylläpitokustannuksia. Ja jos öljyn hommaa netistä (vaikkapa www.moottorioljy24.fi), niin siinäkin kaventaa tuota kasvaneen polttoaineen kulutuksen tuomaa kustannuseroa.

Se tuntuu hieman uskomattomalta, että S-Max on elektroniikaltaan neljä vuotta vanhempaa Octaviaa jäljessä kuin suomalainen kenialaista pitkän matkan juoksussa. Ja ne Skodan xenonit, niitä tulen kaipaamaan.

No, onko hyvää? No aina jotain. Ainakin sitä kaivattua tilaa on paljon. Siis aivan tolkuttomasti. Takakonttiin mahtuu kaksi lasten pyörää, pyöräkärry ja reilun viikon tavarat nelihenkiselle perheelle tuosta vain heittämällä. Järjestellä tarvitsee saman verran kuin kolme maitopurkkia Ikean kestokassiin lastatessaan.

Ja onhan siinä se kaiken a ja o eli kolme kertaa Isofix takapenkillä. Ja takapenkki on leveä kuin moottoritie Keski-Euroopassa. Lapset diggaavat etuistuinten selkänojissa olevia pöytiä ja ikkunoihin nostettavissa olevia aurinkoverhoja. Nuo ovat ilmeisesti ensiostajan ruksiman traveller-paketin ansiota.

Ajettavuuskin on ihan ok, saksalaista mallia.

S-Max tuli meille seitsenpaikkaisena. Viisipaikkaisia olisi ollut markkinoilla paljon enemmän, varsinkin Saksassa. Suomessa vain parikin automyyjää sanoi ihan suoraan, että seitsenpaikkaisten jälleenmyynti on paljon helpompaa. Helppo uskoa - varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla.

moottorioljy24.fi on tukenut tämän blogauksen tuottamista.

Piilosilla

Piilosilla oleminen on mukavaa ja siitä pitävät kaikenikäiset (lapset). Minulla on tästä vankka todiste: Vaimoni sisko kurkotteli kymmenisen vuotta sitten teini-iän kynnykselle. Hän ja kaverinsa saivat houkuteltua appivanhempani, vaimoni, minut ja vielä muutaman muunkin aikuisen pimeäpiilosille. Appivanhempien pihamaalla piileskeltiin useampi tunti. Jopa naapurin isäntä, joka tuli hakemaan tytärtään - siis vaimoni siskon kaveria - kotiin, liittyi suurempia kyselemättä leikkiin ja puski itsensä keskelle pihamaalla kasvavaa koristepensasta.

Ei siis ihme, että lapset pitävät piilosilla olemisesta, jos se saa kerta vanhemmissa ja semiteineissäkin piilevän leikin liekin roihahtamaan. Sitä tosin en ole oikein koskaan tajunnut, miksi muksut haluavat leikkiä piilosta päivälläkin rivarineliössä. Eihän siellä juuri piiloja ole.

Tässä päivänä muuanna sain asiaan selvyyttä. Leikimme tenavien kanssa piilosta kesäpaikassa. Tyttö meni "piiloon" noin viiden metrin etäisyydelle kuurotuspaikasta. Se näytti tältä:

Kun "löysin" hänet, kikatus oli ihan yhtä riemukasta kuin paremmastakin piilosta löytämisen jälkeen. Ihan oli tyttö siis tosissaan.

Yritin demota asiaa menemällä itse "piiloon" mattotelineen alle. Vaimon lisäksi kukaan ei nähnyt siinä mitään huvittavaa tai ihmeellistä.

Onhan se varmaan pienen mielestä jännää, kun pitää kykkiä hiljaa paikallaan ja etsijä saattaa mennä läheltäkin. Mutta osa viehätystä taitaa olla siinä, että piiloa keksiessään saa antaa mielikuvitukselle vielä normaaliakin enemmän kierroksia - ja tunkea itsensä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin.

ps. Alla olevasta kuvasta näkyy, kuinka lapset kuurottivat minun etsiessäni piiloa. Onko tuo nyt lapsista itse asiassa piilossa olemista? Eli onkohan tässäkin leikissä termit vielä sekaisin kuin tytöllä hippasilla olemisessa, jossa hippa on joka toinen minuutti se, joka jahtaa ja väliajoilla aina se, jota jahdataan...

Kesäloman viimeiset

Vaimo puhuu ihan vakavissaan, että työt alkavat tällä viikolla. Kesä on siis kalenterista katsoen loppu - kaput - finito. No, viime vuonnakin parhaat säät alkoivat vasta koululaisten sulkeuduttua rakennuksiin jotka jaotellaan kai nykyään homeisiin ja niihin, jotka eivät vielä ole paljastuneet homeisiksi.

Kesäloman loppuosuutta voi kuvata kahdella teemalla: hyvien ystävien kertakaikkisen mukavat häät ja niiden jälkeen kesäpaikassa oleilua. Koska lapset eivät olleet pienissä häissä, niin jätän niistä kirjoittamatta perheblogiin.

Kesäpaikassa tenavat luonnollisesti ovat olleet mukana hääräilemässä. Pojan kummitäti kyläili kesäpaikassa muutaman vuorokauden ja värkkäsi lasten kanssa muun muassa paperiveneitä. Ei liene hankala arvata, miten veneille kävi, kun sade ensimmäisen kerran keräsi lätäkön hiekkalaatikon pressukannelle.

Pojan kummitädin kanssa kävimme myös juoksentelemassa meren rannassa kallioilla. Se on hommaa, josta muistan itsekin lapsena tykänneeni. Ja hommaa, jossa muistan vanhempieni käyttäneen juuri samoja varoittavia lauseita, joita huomaan nyt käyttäväni itse.

Iso juttu loppukesässä on se, että tyttö on vapautunut Pamperseista. Vahinkoja ei ole tullut edes yöllä enää moneen viikkoon, vaikka vaippa vielä yöllä ja autossa turvana onkin! Silloin tällöin tulee vielä kysyttyä, että muistathan käydä pissillä. Tyttären vastaus on usein hauska: "Muistan. Puskaan, pottaan, pönttöön!"

Lisäksi tuntuu, että kuivaksi oppiminen on lisännyt tytsyn itsevarmuutta entisestäänkin. Ja nimenomaan itsevarmuutta, ei itsepäisyyttä. Jälkimmäisestä kaikkein pahin terä on ehkä jopa hieman tylsynyt. Mutta itsevarmuus tuntuu näkyvän vaikkapa siinä, että tyttö ihan selvästi sanoo tahallaan joitakin asioita hullunkurisesti ja nauraa päälle.

Juniorilla on myös ensimmäinen oma tärkeä lelu. Serkkutytöltä saatu 15 cm pitkä tyttönukke, joka pitää ottaa mukaan jota kuinkin joka paikkaan ja jota tyttö silloin tällöin paijaa ja jolla tyttö leikkii. Pojulla ei ole vielä koskaan ollut yhtä noin tärkeää. Unilelu aikanaan toki, mutta se sai seniorijuniorilta pakit aina heräämisen yhteydessä. Tytsy sen sijaan roudaa tyttöään joka paikkaan.

The Tyttö

Loppuun vielä pojan hauskoista sanavalinnoista. Pappa antoi poitsin ja minun ampua ilmakiväärillään. Laitettiin kipsilevyn pala kolmen metrin päähän pystyyn ja yritettiin osua tuelta. Ja osuttiinkin! Mutta arvaapa miksi poju kutsui kiväärin lataamista (taitettava jousella toimiva ilmakivääri) ja toisaalta ilmakiväärin luotia?

Tankkaamiseksi ja nupiksi.

Lasten suusta vol. 6

* Valitan illalla viikon jatkunutta selkäkipua pojalle. Hän toteaa lohduttaen: "Katsotaanpa, jos se menisi aamuun mennessä ohi!" Ei tarvitse kahdesti veikata mistä on lauseen oppinut.
* Ruokana hampurilaisia, joita syödään meillä aika usein lapsiseurassa kahvisuodatinpussista. Poika on järsinyt oman purilaisensa pussin reunoja myöten ja pyytää: "Voisitko riisua tätä lisää?"
* Kerään pojalle syömistä noutopöydästä, jossa on sentinpaksuisiksi leikattuja voisiivuja, joihin kukaan ei ole vielä upottanut voiveistä. Poika tuumaa: "Voisin ottaa tuollaisen paksun juustosiivun."
* Lasten serkkutyttö on lomaillut kolme päivää luonamme. Kotiinlähdön jälkeen pojalla on illalla hirmuinen ikävä. Vaimo yrittää lohduttaa ja käy asiasta lyhyen, mutta kauniin keskustelun kysymällä, että missä se ikävä tuntuu. "Sydämessä!". Miltä se tuntuu? "Se painaa siellä!"
* "Papan traktoreissa on hyvänhajuinen pakokaasu, hyvänlainen hyrinä ja hyviä laitteita!"
* Patistelen poikaa syömään puuronsa loppuun. Juniori vastaa: "Tämä on jo hyvällä lopulla!"
* Ajellaan pojan kanssa liikennevaloihin ja aprikoin, että mikähän kaista pitäisi ottaa. Vastaus tulee takapenkiltä samantien: "Ota laajakaista!"
* Seniorijuniori pohtii ihmisen anatomiaa automatkalla: "Ihmisellä olisi hyvä olla kolme kättä. Yhdellä voisi nostaa tutuille kättä pyöräillessä niin, ettei tarvitsisi irrottaa käsiä ohjaustangosta!"
* Poika juoksee puheissaan lujaa: "Jos isi ei saa siskoa kiinni, niin minä saan. Minulla on niin hyvä juoksu, että jalat käy ihan pyllyyn kun juoksen!"
* Tyttö nuolee mökillä "likaista" terassin kaidetta. Äiti toteaa: "Älä nuole sitä likaista kaidetta." Tyttö vastaa: "Sanos muuta!"
* Tytsy on repinyt Lego-ukoilta jalat irti. Vaimo ehdottaa, että laitettaisiinko ukkeleille housut takaisin. Tyttö on erimieltä: "Ei, nyt on kuuma päivä!"

Ampiaisen pistos Murphyn lain hengessä

Lapset ampuvat pihalla vesipyssyillä pulloja ja purnukoita nurin. Yhtäkkiä poika huitaisee polvitaivettaan ja repeää hysteeriseen itkuun. Nopealla tarkastelulla taipeesta löytyy ampiaisen piikki ja pari minuuttia myöhemmin myös kolikonkokoinen kohouma.

Lääkekaapista kortisonia paukamaan ulkoisesti. Jääkaapista keltaista limonadia pahaan mieleen sisäisesti. Pistos kävi ilmeisen lujaa paitsi itkusta, myös siitä päätellen, että poika ei saa juotua mahataudin peruslääkettä hetkeen. Ei vaikka todellakin tykkää siitä.

Kun itku hieman rauhoittuu selviää parkumisen osa syy. Vasta edellisenä päivänä oli puhetta, että ampiaisen pistos voi olla allergiselle hyvinkin vaarallinen. No niin Mr. Murphy, oikeassa olit, luonnollisestikin pojan elämän ensimmäinen pistos sattuu noiden keskusteluiden jälkeiselle päivälle! Niinpä poika kysyy itkun välistä, että joutuuko sairaalaan ja voiko joku kuolla saman ampiaisen pistokseen.

Edellisen päivän keskustelun kertaaminen auttaa itkuun vähän. Ei, luultavasti et ole allerginen. Pistos on allergisellekin vaarallinen vain kasvoissa tai kaulassa. Kipeää käy, mutta ei ole vaarallista. Ei tarvitse lähteä lääkäriin.

Lopullisesti itkun vie kappale loistavasta Keksijäkylän Lotasta, polvitaipeen tarkasteleminen valokuvasta ja äidin asentama kylmä kääre. Poika tosin vannoo, ettei enää ikinä leiki ulkona. Ja isän pitäisi kuulemma luvata, että ampiainen ei enää koskaan pistä.

ps. Tyttö valitti "luonnollisesti" myös polvitaivettaan hetimiten huomattuaan, että poika saa nyt kaiken huomion. Kortisonia olisi ehdottomasti pitänyt laittaa hänellekin. Onneksi pienellä tussilla pystyi tekemään "pistoskohdan" tytöllekin, niin oli jotain mitä esitellä vanhemmille. Poikaakin pistoksen piirtäminen näytti helpottavan, kun hän näki miten pieni pistosjälki oikeasti on.

Mustikkaa ja mökkeilyä

Mansikan kilohinta tuntuu tänä kesänä ohittaneet sisäfileen kilohinnan. Vaikka mansikka on onnistuakseen kovaa työtä vaativa suomalaisen viljelijän tuottama herkku, totesimme vaimon kanssa, että meiltä jää marjat tänä kesänä ostamatta. Päätimme panostaa mustikkaan, jota tuntui vaimon kotiseudulla olevan paikoitellen niin, että karhuja on nähty useiden vuosien taukojen jälkeen useammallakin kankaalla.

Viimepäivät ovat siis kuluneet mustikoita poimien ja varsinkin perkaten. Tenavatkin kävivät pari kertaa metsässä. Pojalla poimimisessa on jo tolkkua, mutta tytön tarmo menee vielä ymmärrettävästi siihen, että pysyisi pystyssä varpujen seassa.

Saimme pitää anoppilan suunnassa tukikohtanamme appivanhempien mökkiä. Se on vähemmän yllätteän järven rannassa. Lapset hihkuivat, kun pääsivät uimaan ja tuntuihan se kieltämättä itsestäkin paarmojen ateriana olemisen jälkeen suhteellisen arvostettavalta.

Tytön kommentti viiden minuutin veneilyn jälkeen: "Haluan tabletin!"

Mummi ja pappa touhusivat paljon penskojen kanssa. Pääsimme siis yhdessäkin ruokkimaan paarmoja.

Mustikkaa kertyi loppujen lopuksi pakastimeen lastemme painoa vastaava määrä. Hymyilyttää!

Lasten isomummo päästi langan kehräämisensä välissä tenavat kokeilemaan rukin polkemista. Mielenkiintoa riitti yllättävänkin pitkäksi aikaa.

ps. Yksi ilon aihe kesäisiin päiviin löytyy pojan suusta. Siellä on viime aikoina alkanut viihtyä mustikan lisäksi myös S. Vielä välillä t ja s tulevat peräkkäin tyyliin mutsikka, mutta suurimmassa osassa sanoista s suhahtaa oikein ja oikeisiin kohtiin. Myös R:stä on alkanut kuulua viitteitä, kun poika pärisyttää kieltään jonkin moottorin ääntä matkien. Hyvä näin!

Kliseisten Alppi-kuvien jälkeen kliseinen Suomi-kuva. En osaa sanoa, kumpi on komeampi maisema.

Autoloma Alpeilla lasten kanssa - osa 4

Tuli edellisessä jaksossa hieman disautettua Blediä. Nyt vastapainoksi ylisanoja Itävallasta.

Grossglockner Hochalpenstrasse mainitaan kerta toisensa jälkeen, kun puhutaan Euroopan kauneimmista teistä. Ja voi veljet ja sisaret, aivan syystä! 1935 avattua tietä on rakennettu vuosia turisteille pääsymaksujen turvin. Ei siis yllätys, että infra on kunnossa. Ympäröivät maisemat ovat kuitenkin jotain, jota ei ole valmistettu enää pitkään aikaan!

Kuvat puhukoon jälleen tekstin kustannuksella. Mainitaan nyt kuitenkin, että neulansilmämutkia on matkalla 36 kappaletta, tie nousee 2500 metriin ja korkeimmalta paikalta näkee yli kolmekymmentä yli 3000 metriä korkeaa huippua. Töttöröö - melkein kuin Kempeleessä!

Ajoimme Grossglocknerin tien pohjoiseen päin, Heiligenblutin kylästä Bruckin kylään. Yhdeksän hengen pakulta pääsymaksu oli 35 euroa. Maisemat olivat jokaisen sentin arvoisia.

"Kas tuolla on järvi. Se on aika kaukana tästä. Hetkinen mitäs tuolla rannassa liikkuu? Jotain pisteitä. Ei helkkari, ne on ihmisiä! Järvi on siis aivan hurjasti alempana!"

Mutkat oli numeroitu, mutta sitä ei kerrottu, että kuka tästä on ajanut Vespalla rotkoon?

Wilder Kaiserin alueen voisi puolestani nimetä lapsiperheen eurooppalaiseksi kesälomaparatiisiksi sen enempiä kyselemättä. Alpeilla lienee paljon vastaavia alueita, mutta kun ei ole kokemusta, niin Wilder Kaiser vie tittelin.

Alue koostuu neljästä laaksossa rennosti pötköttelevästä kylästä ja niiden kahta puolen uljaasti asennossa seisovista vuorista. Toisen puolen vuoret ovat karuja, mutta eivät liian karuja vaeltamiseen tai pyöräilyyn. Toisen puolen vuoret on kääritty puolestaan hiihtohisseistä kudottuun verkkoon.

Pieni ihminen suuressa maailmassa.

Kesällä hisseistä pyörivät vain gondolit, mutta eipä lasten kanssa kilometrien mittaiseen tuolihissiin olisi varmaan tullut lähdettyäkään. Pieni pettymys hissien suhteen oli, että vaijerit pysähtyivät jo iltapäivällä viiden maissa.

Ja mitä sieltä hissien väli- ja yläasemilta löytyykään! Kuusi erilaista teemoitettua laajaa puuha-aluetta lapsille ja lapsenmielisille. Alueiden laajuudesta kertonee jotain, että esimerkiksi KaiserWeltissä oli yksistään erilaisia trampoliineja viisi kappaletta. Suurin osa vermeistä ei kuitenkaan ollut suomalaisista leikkipuistoista tuttuja, vaan vempeleitä oli rakennettu mielikuvitusta käyttäen teemaan sopiviksi.

Tässä esimerkiksi nelivuotiaan kerta toisensa jälkeen luokseen houkutellut "puron ylitys".

Aivan kaikki ratkaisut eivät ainakaan minua miellyttäneet, joten ilman valvontaa tenavia ei todellakaan voinut päästää puuhailemaan.

Totuuden nimissä täytyy myöntää, että Itävaltaan sattui myös reissun ainoa "huono" päivä. Tuntui hieman, että kaikille iski matkaväsymys yhtä aikaa. Niin aikuisille kuin lapsillekin. Nuorimmainen osasi onneksi keventää tunnelmaa. Seniorijuniori meinasi lällätellä minulle tyyliin "isi on vauva!". Tyttö ehätti korjaamaan: "Ei, isi on ihminen!"

Viimeisenä päivänä ennen kotiin paluuta pääsimme vaimon kanssa kahdestaan vuorille. Hissillä toisesta kylästä ylös, vuorilla hyvin merkittyjä hyväkuntoisia polkuja toisen kylän hissille ja jälleen gondolissa alas. Kylien välinen bussi oli majoittujille ilmainen, joten sillä kotiin.

Vaimo ehti bussia odotellessaan tukea paikallista Intersportiakin, jonka valikoima oli kyllä kiinnostava. Ykdeksänkymmentä prosenttia tavarasta liittyi pyöräilyyn tai luonnossa liikkumiseen!

Kliseinen Alppi-kuva.

Vielä kliseisempi Alppi-kuva.

Tirolin alueen eduksi täytyy mainita vielä asioiden toimivuus ja paikallinen sapuska. Ruoka on terveellistä kuin uppopaistettu mikä vain, mutta satunnaiselle matkailijalle rasvakoostumuksella ei liene väliä. Schnitzel ja käsespätzle, kyllä kiitos! Lapsiperheelle käy enemmän kuin mainiosti se, että ravintolat ovat auki suomalaisen mahan päivärytmissä. (vrt. Italia).

Ja kuin mansikkana kakun päällä huomasin, että alueella oli varsin hyvät mahdollisuudet sähköpyöräilyyn. Latauspisteitä esimerkiksi oli ravintoloiden terasseilla. 


ps. Edellisessä postauksessa oli puhetta vinjeteistä. Itävallan motareille ajo-oikeus irtosi kymmeneksi päiväksi 8,8 eurolla. Sen lisäksi jouduimme kaapimaan kuvetta Slovenian ja Itävallan väliseen tunneliin päästäksemme. Maksu oli samaa luokkaa vinjetin kanssa.

Autoloma Alpeilla lasten kanssa - osa 3

Saapasmaasta hurautimme 25-vuotista itsenäisyyttään juhlivaan Sloveniaan. Rajalta viikon vinjetti tuulilasiin viidellätoista eurolla. Tuntui halvalta Sveitsin 38 euron tarran jälkeen. Toki Sveitsin vinjetillä olisi saanut ajella vuoden, mutta sehän läpiajajaa lämmitti korkeintaan kuin se kuuluisa liraus talvisissa toppahousuissa.

Heti rajan ylityksen jälkeen piti pysähtyä ottamaan kuvaa hauskannäköisistä heinäsuovista. Näitä näkyi maassa enemmänkin.

Majoituimme kolmen vuorokauden ajan samassa isossa asunnossa Bled-järven lähellä. Slovenia on kompakti kuin Mini Cooperin perään valittava asuntovaunu - lähes pohjoisrajalla sijaitsevalta Blediltä olisi huristellut alle kahdessa tunnissa maan lounaisnurkkaan, jossa Slovenialla on pätkä Välimeren rantaa. Bled ei siis ollut kaukana mistään.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä ajoimme Postojnaan. Vetävä seikka oli Postojnan luola - maailmankuulu parinkymmenen kilometrin luolaverkosto tippukivineen. Nähtävyys on aukaistu yleisölle jo 1836, joten ihan ensimmäisiä vieraita emme olleet. Itse asiassa meitä ennen paikalla oli käynyt jo yli 30 miljoonaa ihmettelijää.

Eikä todellakaan suotta! Ihmeteltävää riitti ja infra oli kunnossa: jonottaa ei tarvinnut ja luolaston mielenkiintoisimpiin paikkoihin kuljetettiin maanalaisella junalla. Kaksivuotias kuitenkin pelkäsi junassa. Nelivuotias alkoi kieltämättä melko pitkän kävelykierroksen lopussa pelätä myös tippukivien putoamista ihmisten päälle.

Suurimmat onkalot luolastossa olivat yli 40 metriä korkeita.

Nättiä, nättiä!

Hämärää ja viileää, mukavaa siis vaihteluksi helteelle ja rasvaa tiristävälle auringolle.

Maan alla liikuttiin osa matkasta junalla, mikä mahdollisti lapsiperheellekin parhaille paikoille pääsemisen. Yhdistelmärattaat mahtuivat nippa nappa vaunuun.

Postojnan luolastossa asuu myös ihmeellinen sokea salamanteri Olmi, jota myös ihmiskalaksi kutsutaan. Muutamia oli esillä isossa akvaariossa. Taisivat olla lasten mielestä luolareissun kohokohta. Ja kyllä aikuinenkin meni mietteliääksi faktojen edessä. Olmi voi elää satavuotiaaksi. Luolastossa vuoren sisässä on harvoin syötävää, joten se voi olla kymmenenkin vuotta syömättä. Pitkän iän salaisuus on myös melkoinen uudistumiskyky - Olmi kasvattaa menetetyn raajan tilalle uuden!

Postojnan toinen iso nähtävyys on Predjaman luolalinna. Siinä missä luola ansaitsee ainakin minulta ylisanat, linnan olisi voinut skipata ja käyttää ajan vaikkapa pääkaupunki Ljubljanaan. Predjaman linna oli hieman mutkia suoraksi vetäen ihan kuin Olavin paksuseinäinen asumus Savonlinnassa. Toki linna oli mahtavassa paikassa vuoren seinämässä ja sen yläosista oli yhteys luolastoon, joka oli toiminut aikoinaan väistötilana

Toinen Bled-päivä kului aurinkoisissa merkeissä Bled-järvi kiertäen. Ylpeänä isänä haluan mainita ensimmäisenä, että nelivuotias käveli koko kuuden kilometrin kierroksen itse! Puolivälissä pidettiin piiiitkä uinti- ja ruokailutauko.

Bledistä jäi vähän vaisu mielikuva. Kaupunki oli selvästi tehty turisteille, mutta itse järvi "tuotteistettu" suorastaan surkeasti siihen nähden, kuinka hienosta paikasta oli kyse. Vain yksi uimaranta, sekin ilman pukuhuoneita. Lapset viuhahtivat ujostelematta, aikuisille teki tiukempaa. Ei montaakaan virallista arskan palvontapaikkaa. Vain pari vesikulkuvälinevuokraamoa. Ravintoloita rannassa vain yhdellä nurkalla, samoin kauppoja. Ei ainuttakaan leikkipuistoa. Sorsia ja joutsenia sentään oli ihmetellä asti. Niin on muutes Oulussakin.

Nättiä oli, mutta ei tarvitse palata. Varsinkaan lasten kanssa.

Ihan kiva paikka kesämökillä, eikun siis Bledin linnalla.

Koreaa, mutta ainakin lapsiperheen kannalta melko aktiviteetitöntä.

Aina voi onneksi onkia kepillä suuria kaloja.

ps. Pitkästä aikaa loppukevennys hashtagilla lastensuusta. Tyttö on hyvin, hyvin itsenäistyvässä iässä. Kaikki pitäisi saada tehdä itse. Apu ei kelpaa. Minä ite. Minä ite. Usko jo, minä ite! Reissussa tyttö kaatui ja pappa tarjoutui puhaltamaan pipiin. Mitäpä tytsy siihen? "Ei pappa, puhallan itse!"