Pakkaspuuhia ja raskaita hetkiä

Edellisessä postauksessa "vinkkasin" pakkaspäivien leikistä. Ei niin tavanomainen tekeminen jatkui myös seuraavina päivinä, kun pakkanen jökötti jäyhästi kolmenkymmenen nurkilla kuin Svinhufvudin patsas eduskunnan edustalla.

Yksi kuva puhunee tässä(kin) tapauksessa enemmän kuin väsynyt blogiteksti.

Lapset jaksoivat läträtä Duploilla vedessä kauemmin kuin minä jaksoin seurata touhuja. Yritin toki vanhemmalle demota ja selostaa hieman nostetta sekä sitä milloin kappale kelluu ja milloin ei, mutta hyppytornista syöksyvä mekaanikko kiinnosti tällä kertaa enemmän. Yllätys.

Lasten touhujen tuoma ilo on ollut viimepäivinä vahvasti surun laveeraamaa. Mummuni yleiskunto heikkeni alkuviikosta yhdessä päivässä dramaattisesti. Ja vaikka vuosia on mittarissa enemmän kuin itsellä erittäin todennäköisesti koskaan, niin suru pyyhkii päiviä tummalla märällä rätillään.

Lapsille olemme kertoneet, että mummu on niin sairaana ja väsyneenä, että lapset eivät luultavasti enää häntä näe. Ja toki pikkuiset ovat hyviä aistimaan vanhempiensa tunnetiloja.

Sööttiä ja hieman hupaisaakin on, kun nelivuotias yrittää parhaansa mukaan sympatisoida ja lohduttaakin:
"Tehdään niin hieno maja, että ikävä unohtuu!"
"Rakkaus on tärkeä, elämä on hyvä!"
"Jospa se mummu jaksaisi huomenna puhua!"

Raskaiden ajatusten jälkeen lienee loppukevennyksen paikka. Poju on tehnyt kananmunakennosta itselleen läppärin. Aika fiksu. Siinähän on näyttö ja näppäimet, kun kannen avaa. Eilen kaiffari sitten kehtasi todeta pariin otteeseen, kun olisi pitänyt jollekin alkaa, että "odotas hetki, kirjoitan nopeasti yhden asian blogiin".

Mistä ihmeestä ne tuollaista oppivat? Seurakunnan kerhostako?

Uusi leikki pakkaspäivään

Aina silloin tällöin kuulee sanottavan, että Suomen sään rikkaus on sen vaihtelevuus. Kyllä kieltämättä on ollut virkistävää, kun 30 asteen pakkanen vaihtui 15 asteen pakkaseen ja navakkaan tuuleen.

Ulkoilut ovat jääneet vähiin. Ja sen on huomannut - lapset ovat pinganneet vanhempien palveluita normaalia(kin) enemmän.

Tänään testattiin mielenkiintoista leikkiä, joka upposi yllättävän hyvin molempiin. Se oli positiivinen yllätys. Aika usein tuntuu menevän niin, että nelivuotiaan ja alle kaksivuotiaan saaminen samaan leikkiin on helppoa kuin vegaanin ja barbaarin totuttaminen toistensa ruokiin.

Simppeli idea: isolle paperille piirretään esineiden ääriviivoja - muotoja. Sen jälkeen esineitä annetaan vuorotellen mukana oleville leikkijöille, joiden tehtävänä on etsiä esineelle paikka paperilta. Tässä kohdassa piilee juju, miksi molemmat luultavasti diggasivat. Yritin antaa nuoremmalle helpoimmat ja vanhemmalle esimerkiksi "monitoimityökalun" suljettuna, vaikka se oli piirretty aukinaisena.

Vain muotoja paperilla, älä siis suutu, ei niistä esineet miksikään muutu... Kannattaa klikata kuva isommaksi, niin saa helpommin käsityksen ideasta.

Kun kaikille esineille löytyi oma "kolo", niin jatkoimme leikkiä siten, että piilotin kamppeet pitkin kämppää ja juniorit etsivät niin kauan, että paperi oli jälleen täynnä. Riemua riitti myös tässä osiossa, vaikka vaikeimpia piiloja piti hieman vihjailla.

Muodot "täytettiin" pariin kertaa. Junnut viihtyivät niin hyvin, että säästin paperin alkuviikkoa varten. Uusintojahan ne TV:ssäkin käyttävät päiviä täyttämään.

ps. Loppukevennyksenä pojan lausahdus. Hän löysi unta etsiessään aataminomenansa. Kysyi minulta: "Miksi minulla on täällä töyssy?"

Talviulkoilun hyötysuhde

-En halua ulos.
Itkua.
- En halua ulos. Siellä tulee kylmä. Siellä ei ole mitään tekemistä. Siellä menee liian kauan. En halua ulos.
Parkua. Levottomuutta.
- En halua ulos.
- Tulepa tänne syliin, jutellaan vähän siitä uloslähdöstä.
Itku alkaa rauhoittua. Poika myöntyy että lähdetään ulos, mutta:
- Minä en sitten tee mitään. Seison keskellä pihaa koko ajan paikallaan.
- Hyvä on, voit tehdä niin.
Kuluu kolme sekuntia:
- Ehkä minä vähän joudun liikkumaan. Minun pitää ajaa aura-autolla. Ja tehdä lumikuormia autoon. Ja rakentaa lumilinnaa. Aion myös harjata lunta. Lasken myös vähän mäkeä. Voisin aloittaa myös uuden lumilinnan tekemisen...
Lista jatkuu ainakin minuutin ajan.

Pienestä on lapsen(kin) mielenliikkeet kiinni.

Mutta se ei ole ihan pieni liike, kun orkesteri viritetään ulkoilutaajuudelle. Jokainen suomalainen tietää kuinka paljon vaatetta tarvitaan, jos aikoo ottaa torjuntavoiton paristakymmenestä pakkasasteesta. Mutta silti - on tuota päälle pujoteltavaa kahdelle lapselle aika paljon:

En yhtään ihmettele, että vanhemmalla saattaa olla pinna kuin viulun kieli, jos pukemisruljanssin lopuksi lapsi lausuu sen legendaarisen sanan, jossa on kolme koota ja kaksi aata.

Kellotin koiruuttani paljonko kahden lapsen ja itseni ulkomoodiin siirtämiseen menee aikaa. Reilut 20 minuuttia sisältäen vaatteiden kokoamisen, pienemmän pukemisen, tällä kertaa hienosti hommansa hoitaneen isomman lapsen pukeutumisen "ohjaamisen" ja oman toppaan hyppäämiseni. Sisälle tullessa aika puoliintui: kymmenen minuuttia ulko-oven narahduksen jälkeen kamppeet olivat kuivumassa kylppärissä.

Ja niin, noilla ulkoiltiin tänään hieman reilu puoli tuntia. Hyötysuhde on siis hyvän diesel-moottorin luokkaa!

Lisättäköön vielä, että seniorijuniorilta pääsi lähes itku sisälle lähdettäessä: "En halua vielä sisälle, on oltu niin vähän aikaa ulkona."

Ps. Tämä teksti ei missään tapauksessa ole tarkoitettu valitukseksi. En pidä hyötysuhdetta huonona tai pukemisrumbaa ankeana. Toisin saattoi olla pahimpien kurakelien aikana, jolloin vaatekappaleita on lähes yhtä paljon ja ulkoilun jälkeen joutuu imuroimaan puoli kämppää. Ja silti hiekkaa löytyy vielä illalla omasta sängystäkin.

Lasten suusta vol. 5

• Päiväkerhossa on viidakkojuhlat ja lapset voivat halutessaan pukeutua teeman mukaisesti. Poika haluaa olla papukaija. Hetken päästä mieli muuttuu: "Minä pukeudun Tarzaniksi. Se asuu viidakossa!"
• Lumen ihastelu jatkuu, kun aamulla sataa mustaan maahan: "Tulepas isä katsomaan! Joulupukki on jättänyt suuren lahjasäkin ja siihen lapun. Lapussa lukee, että tässä teille lunta. Se on paras joululahja!" 
• Syödään. Poika saa annoksensa loppuun. Kysyn, että ottaako hän lisää. Poju miettii hetken ja toteaa: "Enpä taida, on jo niin pullea massu!
• Keskustelua joululahjatoiveesta kauan ennen joulua. "Toivon joulupukilta kak-ken-daa-lia. -Voi tulla itku, jos paketissa on kakkendaalia. -Se on sellainen peli, jossa on muovinen hirvenpapanakakka. Yritetään voittaa hirvi, ettei se syö kaikkia kasvimaan kasveja. -Just." 
• Pikkusisko käy isoveljen hermolle. Tuskastuminen purkautuu nimittelyksi: "Sinä senkin nyhtöpossu!" 
• Uloslähtiessä yritän saada pojan lirauttamaan pönttöön. "Katsopa, tuolla pohjassa on hiirten tulipalo, joka pitäisi sammuttaa." Poika yrittää, mutta ei saa suihkua irtoamaan: "Se tulipalo jää huomiselle!"
• Istun aamuasialla laatoitetussa huoneessa. Poika tahtoisi jotain. Sanon, että palataan, kun tulen pois WC:stä. Poika parahtaa: "Siihen voi mennä vuosikausia!"

Hiekoitettu luistelukenttä ja muita talven juttuja

Ulkona on -32 ruotsalaisen Celsiuksen mukaan nimettyä astetta. Ei oikein hot(si).

Pienempää ei raaskittu tuupata tänään ulos ollenkaan, mutta isomman kanssa käytiin vähän tunnustelemassa miltä tuollainen lukema tuntuu. Vartin jälkeen piti tulla lämmittelemään poskia, muuten meni ihan hyvin. Ja kyllähän vaimon keittelemä kaakao maistui hyvältä pakkasreippailun jälkeen!

Kelin ainoita hyviä puolia lienee, että jäälyhtyjen tekeminen on helppoa - ämpärillinen kirkasta jäätyi sopivasti kuudessa tunnissa. Jälkikasvu oli hommasta yllättävän innoissaan, vaikka heille jäikin luonnollisesti lähinnä tarkkailemista. Tyttö innostui valtavasti jo siitä, kun laskin kylppärissä vettä ämpäreihin ja vähän roiskui. Suhteellisen huvittavaa katseltavaa, kun hän "kertoi" vaimolle hetkeä myöhemmin räiskymisestä käsiään villisti pyörittäen ja veden suhinaa suullaan matkien.

Parasta lyhtyjen teossa taisi kuitenkin olla, kun yksi särkyi kylppärissä ämpäriinsä. Kaadoin veden ja jääpalat valkoiseen veljeen. Siitäkös riemu repesi. Poika halusi ensin sulatella jäitä suihkulla, sitten pönttöä huuhtelemalla ja sitten yhdellä toisella suihkulla.

Ennen Celsiuksen järjettömäksi heittäytymistä ehdimme käydä pari kertaa kokeilemassa, miten poika ja hokkarit sopivat yhteen. Ensimmäinen kerta oli kyllä hauskaa katseltavaa. Eihän siitä mitään tullut. Poju totesikin, että "voi kun tätä olisi edes vähän hiekoitettu, niin pysyisi paremmin pystyssä!".

Sinänsä hupaisien kommenttien sarjaan meni myös poikaa alussa vaivannut luistinten narina. Kävimme edellisviikonloppuna mummulassa luonnonjäällä kävelemässä ja jo rannassa jää rasahteli. Kerroin, että jäälle ei voi mennä, jos jo rannassa jää ratisee. Luistinten ääni kentän jäässä muistutti tuosta ja poika oli ihan tosissaan, että jää pettää. Tilanne rauhoittui vasta, kun sain selitettyä, että kenttä on jäädytetty maalle ja heti jään alla on jalkapallokenttä.

Vaikka luistelu ei vielä aivan maajoukkuetasoa olekaan, niin aivan käsittämättömästi vesseli oppi vajaan tunnin aikana pysymään vermeillä pystyssä ja nousemaan luistinten päälle ilman apuja pyllähdyksen jälkeen. Sanonhan minä, että tättärää, kun itsekin oppisi fyysisiä taitoja vielä tuolla vauhdilla.

Videolla meininkiä pojan ensimmäisen luistelukerran loppumetreiltä.

Toisella kerralla kuitenkin kyllästyminen ja "kylmyys" iski, kun luistelusta ei tullut mitään. Muistan, kuinka aikanaan järven jäällä opettelin itse luistelemista potkukelkkaan nojaten. Meillä ei potkuria ole ja toisaalta metallijalakset ja terät sopinevat huonostu yhteen. Vaimo sai kuitenkin siskoltaan hyvän vinkin: jokin muovilaatikko tai -kori avuksi, johon voi nojata. Kunhan lauhtuu, niin kokeillaan.