Näytetään tekstit, joissa on tunniste leikit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste leikit. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Piilosilla


Piilosilla oleminen on mukavaa ja siitä pitävät kaikenikäiset (lapset). Minulla on tästä vankka todiste: Vaimoni sisko kurkotteli kymmenisen vuotta sitten teini-iän kynnykselle. Hän ja kaverinsa saivat houkuteltua appivanhempani, vaimoni, minut ja vielä muutaman muunkin aikuisen pimeäpiilosille. Appivanhempien pihamaalla piileskeltiin useampi tunti. Jopa naapurin isäntä, joka tuli hakemaan tytärtään - siis vaimoni siskon kaveria - kotiin, liittyi suurempia kyselemättä leikkiin ja puski itsensä keskelle pihamaalla kasvavaa koristepensasta.

Ei siis ihme, että lapset pitävät piilosilla olemisesta, jos se saa kerta vanhemmissa ja semiteineissäkin piilevän leikin liekin roihahtamaan. Sitä tosin en ole oikein koskaan tajunnut, miksi muksut haluavat leikkiä piilosta päivälläkin rivarineliössä. Eihän siellä juuri piiloja ole.

Tässä päivänä muuanna sain asiaan selvyyttä. Leikimme tenavien kanssa piilosta kesäpaikassa. Tyttö meni "piiloon" noin viiden metrin etäisyydelle kuurotuspaikasta. Se näytti tältä:



Kun "löysin" hänet, kikatus oli ihan yhtä riemukasta kuin paremmastakin piilosta löytämisen jälkeen. Ihan oli tyttö siis tosissaan.

Yritin demota asiaa menemällä itse "piiloon" mattotelineen alle. Vaimon lisäksi kukaan ei nähnyt siinä mitään huvittavaa tai ihmeellistä.

Onhan se varmaan pienen mielestä jännää, kun pitää kykkiä hiljaa paikallaan ja etsijä saattaa mennä läheltäkin. Mutta osa viehätystä taitaa olla siinä, että piiloa keksiessään saa antaa mielikuvitukselle vielä normaaliakin enemmän kierroksia - ja tunkea itsensä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin.

ps. Alla olevasta kuvasta näkyy, kuinka lapset kuurottivat minun etsiessäni piiloa. Onko tuo nyt lapsista itse asiassa piilossa olemista? Eli onkohan tässäkin leikissä termit vielä sekaisin kuin tytöllä hippasilla olemisessa, jossa hippa on joka toinen minuutti se, joka jahtaa ja väliajoilla aina se, jota jahdataan...


maanantai 8. elokuuta 2016

Kesäloman viimeiset

Vaimo puhuu ihan vakavissaan, että työt alkavat tällä viikolla. Kesä on siis kalenterista katsoen loppu - kaput - finito. No, viime vuonnakin parhaat säät alkoivat vasta koululaisten sulkeuduttua rakennuksiin jotka jaotellaan kai nykyään homeisiin ja niihin, jotka eivät vielä ole paljastuneet homeisiksi.

Kesäloman loppuosuutta voi kuvata kahdella teemalla: hyvien ystävien kertakaikkisen mukavat häät ja niiden jälkeen kesäpaikassa oleilua. Koska lapset eivät olleet pienissä häissä, niin jätän niistä kirjoittamatta perheblogiin.

Kesäpaikassa tenavat luonnollisesti ovat olleet mukana hääräilemässä. Pojan kummitäti kyläili kesäpaikassa muutaman vuorokauden ja värkkäsi lasten kanssa muun muassa paperiveneitä. Ei liene hankala arvata, miten veneille kävi, kun sade ensimmäisen kerran keräsi lätäkön hiekkalaatikon pressukannelle.



Pojan kummitädin kanssa kävimme myös juoksentelemassa meren rannassa kallioilla. Se on hommaa, josta muistan itsekin lapsena tykänneeni. Ja hommaa, jossa muistan vanhempieni käyttäneen juuri samoja varoittavia lauseita, joita huomaan nyt käyttäväni itse.




Iso juttu loppukesässä on se, että tyttö on vapautunut Pamperseista. Vahinkoja ei ole tullut edes yöllä enää moneen viikkoon, vaikka vaippa vielä yöllä ja autossa turvana onkin! Silloin tällöin tulee vielä kysyttyä, että muistathan käydä pissillä. Tyttären vastaus on usein hauska: "Muistan. Puskaan, pottaan, pönttöön!"

Lisäksi tuntuu, että kuivaksi oppiminen on lisännyt tytsyn itsevarmuutta entisestäänkin. Ja nimenomaan itsevarmuutta, ei itsepäisyyttä. Jälkimmäisestä kaikkein pahin terä on ehkä jopa hieman tylsynyt. Mutta itsevarmuus tuntuu näkyvän vaikkapa siinä, että tyttö ihan selvästi sanoo tahallaan joitakin asioita hullunkurisesti ja nauraa päälle.

Juniorilla on myös ensimmäinen oma tärkeä lelu. Serkkutytöltä saatu 15 cm pitkä tyttönukke, joka pitää ottaa mukaan jota kuinkin joka paikkaan ja jota tyttö silloin tällöin paijaa ja jolla tyttö leikkii. Pojulla ei ole vielä koskaan ollut yhtä noin tärkeää. Unilelu aikanaan toki, mutta se sai seniorijuniorilta pakit aina heräämisen yhteydessä. Tytsy sen sijaan roudaa tyttöään joka paikkaan.

The Tyttö

Loppuun vielä pojan hauskoista sanavalinnoista. Pappa antoi poitsin ja minun ampua ilmakiväärillään. Laitettiin kipsilevyn pala kolmen metrin päähän pystyyn ja yritettiin osua tuelta. Ja osuttiinkin! Mutta arvaapa miksi poju kutsui kiväärin lataamista (taitettava jousella toimiva ilmakivääri) ja toisaalta ilmakiväärin luotia?

Tankkaamiseksi ja nupiksi.

maanantai 29. helmikuuta 2016

Ikean paras tuote ei sittenkään ole sininen kassi?

Olen pitkään pitänyt Ingvar Kampradin yrityksen parhaana antina firman myydyintä tuotetta - sinistä kestokassia. Sellaiseen on äärettömän hyvä sulloa petikamppeet tai kaikki lasten ulkokamat reissuun lähtiessä. Kassi kestää kovaa käsittelyä ja ainakin meikäläisen narukäsillä kantolenkit saa vetää täyteen momenttiin.

Meillä ja muualla keittiön pöytää näyttää suojaavan Ikean toinen hyvä tuote - Pröjs-kirjoitusalusta. Alustoissa ei oikeastaan ole muuta huonoa kuin se, että ne imevät väriä. Curry, sormiväri, mustikka ja tussi johtavat jossain vaiheessa alustan aiheuttamaan hellasäröön.

Värjääntyneitä on tullut sullottua varastoon odottamaan remppaa tai muuta hommaa, jossa suojaava alusta olisi tarpeeen. Viimeisimmän alustojen vaihdon yhteydessä vaimo sai kuitenkin virkeän idean: "Leikkaa tuohon kaksi reikää, niin siinä on hyvä liukuri, jos vain muovi kestää pakkasta."

Tuumasta toimeen ja testiin. Ja voin muutes suositella. Kestää pakkasta ja luistaa paljon paremmin kuin oikea liukuri. Lapselle alusta on iso, joten päällä voi melkeinpä maata. Ja plussaa se on toki sekin, että meikäläinenkin mahtuu kerrankin liukurin päälle! Viuuuuh!

Jälleen kerran yksinkertainen on kaunista. Aikaa modaukseen meni ehkä kaksi minuuttia ja riemua on riittänyt jo kuukaudeksi!

Kummityttökin totesi reikä-Pröjsin vallan toimivaksi.

torstai 14. tammikuuta 2016

Uusi leikki pakkaspäivään

Aina silloin tällöin kuulee sanottavan, että Suomen sään rikkaus on sen vaihtelevuus. Kyllä kieltämättä on ollut virkistävää, kun 30 asteen pakkanen vaihtui 15 asteen pakkaseen ja navakkaan tuuleen.

Ulkoilut ovat jääneet vähiin. Ja sen on huomannut - lapset ovat pinganneet vanhempien palveluita normaalia(kin) enemmän.

Tänään testattiin mielenkiintoista leikkiä, joka upposi yllättävän hyvin molempiin. Se oli positiivinen yllätys. Aika usein tuntuu menevän niin, että nelivuotiaan ja alle kaksivuotiaan saaminen samaan leikkiin on helppoa kuin vegaanin ja barbaarin totuttaminen toistensa ruokiin.

Simppeli idea: isolle paperille piirretään esineiden ääriviivoja - muotoja. Sen jälkeen esineitä annetaan vuorotellen mukana oleville leikkijöille, joiden tehtävänä on etsiä esineelle paikka paperilta. Tässä kohdassa piilee juju, miksi molemmat luultavasti diggasivat. Yritin antaa nuoremmalle helpoimmat ja vanhemmalle esimerkiksi "monitoimityökalun" suljettuna, vaikka se oli piirretty aukinaisena.

Vain muotoja paperilla, älä siis suutu, ei niistä esineet miksikään muutu... Kannattaa klikata kuva isommaksi, niin saa helpommin käsityksen ideasta.

Kun kaikille esineille löytyi oma "kolo", niin jatkoimme leikkiä siten, että piilotin kamppeet pitkin kämppää ja juniorit etsivät niin kauan, että paperi oli jälleen täynnä. Riemua riitti myös tässä osiossa, vaikka vaikeimpia piiloja piti hieman vihjailla.

Muodot "täytettiin" pariin kertaa. Junnut viihtyivät niin hyvin, että säästin paperin alkuviikkoa varten. Uusintojahan ne TV:ssäkin käyttävät päiviä täyttämään.

ps. Loppukevennyksenä pojan lausahdus. Hän löysi unta etsiessään aataminomenansa. Kysyi minulta: "Miksi minulla on täällä töyssy?"

tiistai 29. syyskuuta 2015

Legoilua

En erityisemmin fanita muovileluja. Suurin syy on se, että usein muovihärpäkkeet ovat pitkälti kokeile varttitunti ja unohda hyllyyn -tyyppisiä yhteen hyvin spesifiseen leikkiin tarkoitettuja kammotuksia.

Muovilelut eivät ole järin ekologisia. Silloin tällöin internetin kuvavirrassa vastaan meloo kuva lapsesta istumassa kaikkien elämänsä aikana saamiensa muovilelujen päällä. Kattoa hipova kasa ei ole mieltäylentävää katseltavaa, vaikka vihreiden puoluekirjaa kehystettynä ei kodin ykköspaikalta löydykään.

Muovissakin on poikkeuksia. Tässä yhteydessä on mukava mainita kotimainen Plasto, jonka tuotteet näyttävät kestävän hiekkalaatikolla, jos nyt ei isältä pojalle, niin ainakin sisarelta toiselle.

Ja sitten on Lego! Jos unohtaa brändin viimeaikaiset Star Wars yms aihesekoilut, niin Legoista on todella hankala keksiä pahaa sanottavaa. Arvostan niitä kuin kehonrakentaja lihaksiaan. Legot ovat laadukkaita ja kestäviä juttuja, joiden parissa kehittyy niin sorminäppäryys, hahmottamiskyky, pitkäjänteisyys kuin mielikuvituskin.

Ei tietenkään ole yllätys, että en ole ainoa Legoja hehkuttava tyyppi. Istuimme eilen neljän muun isän kanssa mainiossa Cafe Roosterissa burgereilla, kun puhe kääntyi Legoihin. Eräs kollegoista kertoi saaneensa naapuriltaan 80-luvulla kymmenen vuotta aktiivikäytössä olleita palikoita, kun naapurin pojat olivat kasvaneet Lego-iän ohi. Kaverini oli rakentanut palikoilla vuorostaan vuosikausia. Ja niin, nyt palikoilla rakentaa hänen poikansa. Mikä muu lelu pystyy samaan?

Ilmailua harrastava kaveri vilautti myös netistä kuvaa, kuinka yksinkertaisen nerokkaasti joku oli rakentanut  pienen lentokoneen. No, sehän piti testata heti tänään puuron jälkeen omien nassikoiden kanssa.

Isän ja pojan versioissa on hieman eroa :) Mitä mainitsinkaan siitä mielikuvituksesta?


Pyrstö on hieman karu, mutta muuten ihan nätti!


Poitsi halusi ehdottomasti lisätä mm. poliisivalot ja suihkumoottorin. Viimeksimainittu on siis tuo vesisuihku siiven päällä! Pojan oma kommentti: "Se näkyy hyvin taivaalla, kun se on koristeltu valoilla. Lisäksi takana on akseli, niin ei tarvitse ottaa kiinni siivistä, kun sillä lentää."

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Hostaamista


Vieraissa ja lomamatkoissa on sellainen yhtäläisyys, että molempien jälkeen on fyysisesti väsynyt, mutta henkisesti virkistynyt. Aikuisvieraiden jälkeen kropan väsyminen johtuu lähinnä siitä, että illat tahtovat venyä ja pitäähän sitä toisaalta siivota ja kokkaillakin. Lapsikävijöiden jälkeen väsymyksen aiheuttaa, no tiedäthän, yhdistetyn ohjelmatoimiston ja ravintolan pyörittäminen. Mutta onhan se mahtavaa, että kyläillään. Puolin ja toisin!

Meillä on viimeisen viikon aikana käynyt ja ollut vieraita ihan mellevä määrä. Viikon puolivälissä saapui kummityttö kahden sisaruksensa ja äitinsä kanssa. Avasimme pelin käymällä Liminganlahden luontokeskuksessa. Todella hyvä reissu. Kaikki tuntuivat viihtyvän. Seuraavana aamupäivänä meille saapui päiväselti käymään myös äitini ja kummipoikamme veljensä ja vanhempiensa kanssa. Rivarineliössä tuntui olevan elämää, kun kuusi aikuista ja seitsemän alle kouluikäistä touhotti kuulumisiaan.

Kummitytön perheen lähdettyä kotiin, tyttö jäi vielä meille kolmeksi yöksi. Seniorijuniori on ollut koko ajan ihan liekeissä, sillä muutamaa vuotta vanhempi tyttö osaa ja jaksaa leikkiä poikamme kanssa aivan erilailla kuin kukaan muu lapsituttu. Tuollaista ekaluokkalaista on ilo katsella. Ainakin näin semi-ulkopuolisen silmin näyttää, että pirpana on siinä vaiheessa kenties parhaassa iässä. Lapsi on vielä selvästi lapsi, mutta oma rohkeus ja järki riittävät jo muutamaan askeleeseen vanhempien kesäpäiväisen varjon ulottumattomissa. Toisaalta myös pienet kompromissit ja sovittelu onnistuvat jo, ainakin jos väsymys ei paina liikaa.

Viimeiset kaksi päivää kummitytön vierailusta kului kesäpaikassamme. Minulle päällimmäisenä jäi mieleen järjestämäni lasten olympialaiset. Jälleen hyvä osoitus siitä, kuinka helppo lapsia on miellyttää, kunhan jaksaa nähdä hieman vaivaa. Lajit nimittäin olivat - sanoisinko kotikutoisia: jalkapallon heittäminen ämpäriin, pallon kuljettaminen lasten kottikärryillä, vesipyssyllä sankoon ampuminen, ladosta löytyvissä telinevoimistelurenkaissa kiemurtelu, potkupyörällä laudan päällä ajaminen, viuhkajuoksu... Viimeksi mainitussa kylvin pitkin pihamaata puolenkymmentä esinettä, jotka sitten piti noutaa "mahdollisimman nopeasti" huutamassani järjestyksessä yksitellen ämpäriin. Oli mukava nähdä, että seitsenvuotias osti kaikki lajit vielä täysin empimättä. Ja toisaalta meidän noin puolitoistavuotiaskin pystyi osallistumaan suurimpaan osaan lajeista. Hauskin taisi kuitenkin kaikkien lasten mielestä olla päätöslajina ollut ihmiskottikärry, jossa nostin kaikki kolme kottareihin ja kävin juoksemassa parinsadan metrin lenkin mutkitellen. Kikatusta ja innon parahduksia riitti.

Lasten lausuman loppukevennyksen tarjoilkoon tällä kertaa ruuan suhteen hieman nirso kummityttömme. Vaimo teki lounaaksi chili con carnea. Seitsenvuotias ei oikein digannut pavuista. Hän ilmoitti, että pavut ovat ällöjä ja niin edelleen. Mutta äärimmäisen fiksusti ja ennakkoluulottomasti söi kuitenkin lautasensa tyhjäksi. Chili con carnea jäi päivällisellekin, mutta kummityttö ilmoitti hyvissä ajoin, että "minä en halua enää sitä silikonia!"