Perhossynttärit

Viikonloppuna lepatti kakussa kaksi kynttilää, joita hieman aikaisemmin vuosia täyttänyt tytär pääsi useampaan otteeseen puhaltamaan. Ihan ei vielä pohjoistuuli nenän alta riittänyt sammutukseen, mutta yllättäen isoveli oli mielellään apuna puhallushommissa.

Vaimo oli kehitellyt kekkereihin perhosteeman, joka ei kuitenkaan näkynyt kovin painavasti juhlinnassa. Kutsukortit ja kakku olivat perhosenmuotoisia ja kahvipöydän vieressä seinällä lenteli joukko paperihyönteisiä.

Alunperin syntymäpäivät piti juhlia yhtenä päivänä, mutta kas kun ihmisillä on muutakin kuin kaksivuotiaan juhlintaa, niin juhlat levittäytyivät neljälle päivällä. Ihan hyvä näin. Kämppä ei ollut missään vaiheessa niin täysi kuin kaveriporukan ensimmäisen autokortin saaneen isän Toyota ja kaikkien vieraiden kanssa ehti jutustelemaan. Vaimolle totesinkin, että nyt vähän tietää mitä itse kullekin kuuluu.

Yksi hieno nyanssi juhliin liittyen tapahtui jo torstaina, kun olimme seniorijuniorin kanssa kaupassa. Pikkumies totesi tulppaanihyllyn kohdalla, että siskolle voisi viedä kukkia. Näyttää siltä, että pojasta polvi paranee tuossakin asiassa.

Kuin todistaakseen olevansa kahden, tyttö tuntuu ottaneen ihan viime päivinä askeleita, joita tuon ikäisiin tyypillisesti liitetään. Minä - minä, itse - itse, mun - mun -sanat ovat puskeneet vahvasti puheeseen. Tarvittaessa dramaattisella itkulla tulistettuna. Tahtoikä!

Toisaalta puheeseen on alkanut hiipiä päivä päivältä enemmän kolmen sanan lauseita. Myös ensimmäiset sijamuodot on pystynyt bongaamaan: kakkua, mehua, äitille!

Synttäreiden lomaan mahtui myös sisarusten ensimmäinen virpomiskokemus. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin poju virpoi serkkupoikansa kanssa vuosi sitten mummun ja papan, mutta nyt ohjelmassa oli useampi ovi ja kaverina siis puolet nuorempi sisko. Eihän siitä pääse mihinkään, että aika sööttiä hommaahan se on, kun kaksi- ja nelivuotias virpoo hyvin tosissaan ja taidoistaan tohkeissaan. Ja työntää lopuksi virvotulle leikkipalokypärän ylösalaisin nenän eteen, että tänne palkkio.

Olin kyllä jälleen ylpeä isä, kun sisarukset osasivat hoitaa homman sovussa ja poika muisti aina kysyä ensiksi, että saako virpoa ja toivottaa vielä lähtiessä hyvää pääsiäistä. Siitä en ole hirmu ylpeä, että päästimme tenavat virpomaan, vaikka he eivät varsinaisesti ole vielä hyväksyneet makeisten kaveripyyntöä. No, muutamalta ovelta kertyi jo sellainen määrä sokeria, että sitä syödään vielä useampi viikko.


Virpominen on kyllä mukava perinne. Siinä on sitä paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä. 

Eka kerta

Jos olisit ollut paikallisen uimahallin pihalla tänään, olisit kuullut seuraavan keskustelun:

Minä: "Sinä et ole käynyt koskaan uimahallissa. Enkä minäkään armeijan jälkeen eli yli viiteentoista vuoteen."
Poika: "Siihen tulee nyt muutos!"

Nyt kun tuo nolo tunnustus on kirjoitettu, niin voin vain todeta, että reissu itsessään oli mukava, kuinkas muuten. Ihmeteltävää riitti jo pukuhuoneessa ja suihkussa.

Poju viihtyi parhaiten "vauvojen altaassa" ja sen pienessä liukumäessä, mutta kävimme haistelemassa kloorin käryä myös lasten altaassa ja jopa terapia-altaassa. Sen poreosassa uimakaverini totesi, että kylläpäs kutittaa! Terapia-allas oli niin syvä, että poikaa piti kantaa. Hän kutsui liikkumista "yhdessä uimiseksi". Aika nasta sanavalinta.

Alussa poika selvästi arasteli ylävartalon kastumista, mutta tunnin läträämisen jälkeen kiinnosti jo hengityksen pidättäminen ja varovainen leuan painaminen veden alle!

Lienee siis turha sanoa, että juniori oli innoissaan.

Itselläni meinasi mennä uimalasit väärään kurkkuun, kun huomasin lasten altaassa oletettavasti lapsenlastensa kanssa lätränneen eläkeläisen. Tulikin puhuttua pihalla pojalle armeijasta. Leikkimässä oli nimittäin yksi inttiajan karseimmista kapiaisista. Hieman huvitti, kun ukko siellä laskeskeli parivuotiaan tenavan kanssa vesiliukumäestä.

Uloslähtiessä poika totesi: "Tätä pitäisi tehdä useammin" Oli helppo olla samaa mieltä. Minulla on yli neljä vuotta aikaa lunastaa puheeni. Ei vaan, joskus tuntuu, että lapsille on hankala keksiä palkitsemisia, jotka eivät olisi syömistä tai juomista. Uimahallireissu olkoon tästä eteenpäin yksi hyvä palkitsemisen muoto ja kivaa yhteistä tekemistä.

Täytyy myös myöntää, että vaikka kaakeli-kaakeli-käännös-kaakeli-kaakeli-käännös ei tälläkään kertaa näyttänyt maailman jännittävimmältä kuntoilumuodolta, jäi vaivaamaan, että pitäisiköhän tuota käydä kokeilemassa joku kerta itsekseenkin.

Ps. Kotipihaan kaartaessa puhelin piippasi muistutusta - perhekerho vartin päästä. Olin unohtanut täysin. Tuli kiire. Kävi mielessä, että tätäkö se on muutaman vuoden päästä, kun lapset kiirehtivät harrastuksesta toiseen kelloa vastaan? Toivottavasti ei. En halua. En ainakaan vielä.

Outoa ylpeyttä

Mitä näet ylläolevassa kuvassa?

Minä näen siinä viimepäivien suurimman ylpeyden aiheemme: ensimmäisen sapuskan, jonka poika teki alusta loppuun itse! Oo koo, oo koo, toki selitin mitä missäkin välissä pitää tehdä, paistoin vuoan ja autoin ainesosien määrien kanssa. Mutta silti: poju pilkkoi kaikki ainekset itse, voiteli vuoan, teki munamaidon, maustoi ja sekoitti ainekset.

Voi siskot ja veljet, että isä voi olla yhdestä safkasta tyytyväinen.

Mitä tuo sitten on? No Talonpojan paistosta!

Käyttäisin reseptistä mielelläni muotisanaa creepy, mutta koska ohje on "ikivanha" se taitaisi olla tilanteeseen sopimaton sanavalinta. Aivan tavanomaista sapuska ei kuitenkaan ole, mutta kylläkin suomalaisen suuhun hyvin sopivaa.

Resepti on vastikään edesmenneeltä mummultani. Hänen ja vanhempieni avulla olen saanut selville, että teemakkara on ollut lähinnä nakkeja vastaava tuote ja Paimen-juuston voi nykyelintarvikkeista korvata Koskenlaskijalla.

Mukaan kannattaa heittää hyvin varovasti chiliä ja melko varovasti mustapippurirouhetta. Paistos paranee, kun siitä haihtuu kosteutta eli kannattaa antaa ruuan vetäytyä paistamisen jälkeen jonkin aikaa ilman kantta/foliota.

Suosittelen!

ps. Kaikille suomen vääntämisestä kiinnostuneille: miten tulkitsisit reseptin yläotsikon "kuukauden emännän erikoinen"?

Tuplamummulointi

Voiko ääneen ja hulinaan addiktoitua?

Mummu nimittäin lähetti minulle hiljattain viestin: "Pitää olla radio auki, kun on niin hiljasta!"

Olimme lähteneet pari tuntia aikaisemmin pois mummulasta, jossa olemme viettäneet viimeisen kolmen viikon aikana pariinkin otteeseen useamman päivän. Osan ajasta myös lastemme serkkupojat ovat olleet mukana temmeltämässä. Lapsuuden kotini pihamaalla ja tuvassa onkin ollut "jossain määrin" enemmän meininkiä kuin normaaleina päivinä, jolloin taloa asuttaa kaksi aikuista. 





Tekemiset ovat olleet pitkälti samoja kuin kotonakin, mutta joukkoon on mahtunut sellaisia hyviä tilanteita, jotka ajattelin kirjoittaa tähän blogimerkintään.

• Poika tuli helpottamaan oloaan kesken ulkoleikkien, kun sekä mummu että pappa olivat mukana ulkona. Poju summasi silmät välkehtien siihen astista ulkoilua minulle: "On ollut mukavaa! On laskettu, on leikitty, on tehty kaikkea!"
• Meillä on vaimon kanssa tapana kerrata päivän tapahtumia iltanukutuksen yhteydessä. Aloitin kertauksen toteamalla, että "aamulla, kun heräsimme...", johon poika jatkoi: "...oli Matin päivä!" Mummu luki aamulla Kustaa Vilkunan Vuotuisesta ajantiedosta Matin päivän uskomuksista, mutta enpä olisi arvannut, että homma jäi noin hyvin poitsin mieleen.
• Poika löysi tulitikkuaskin keittiön pöydältä ja tiesi: "Laita nämä pois, nämä ovat vaarallisia!"
• Iltatoimien yhteydessä hermoni meinasi hieman jännittyä ja sanoin aika napakasti lapsille, että "nyt riittää!" Hetken kuluttua poika tuumi: "Nyt sinun pitäisi pyytää anteeksi, sanoit meille liian voimakkaasti."
• Papan koneiden kyyti on pojasta tietysti suunnilleen parasta mahdollista tekemistä maailmassa. Tyttö ei vielä uskaltanut traktorin kyytiin. Poika mahtaili: "Minä voin mennä jo melko kauaksikin!"

Toiselle reissulle osui myös tyttären kaksivuotissyntymäpäivä. Koko minun puoleni lähisuku oli yhden pöydän ääressä, kun lauloimme tytölle Paljon onnea. Flikan ilme oli hieno, kun hän tajusi kenelle lauletaan. Miten voi samassa ilmeessä yhdistyä pieni hämillään oleminen, suuri ihastus ja oivalluksen ilo?

Isi prööt - ja muut kasvun ihmeet

Viihdyn istutuslapion kanssa ihan yhtä hyvin kuin ompelukoneen. Niiden seura saa minut paitsi tylsistymään myös kiemurtelemaan. Ollaan epämukavuusalueella, eikä motivaatiota puutarhatöistä tai ompelemisesta kiinnostumiseen ole.


Sen verran kasvun ihmeestä pitää kuitenkin olla kiinnostunut, että kokeilee kasvattaa lasten kanssa paprikoita, tomaatteja ja basilikaa. Eilen kylvimme siemenet idätyslaatikkoon ja voit arvoisa lukija uskoa, että juniorit olivat innoissaan päästessään nostelemaan multaa, kastelemaan sitä suihkepullolla ja pudottelemaan siemeniä mullan sekaan!

Kun homma oli valmis ja idätyslaatikko nostettu kämpän valoisimpaan kohtaan, alkoi odotus. Lapset istahtivat laatikon viereen odottamaan, että idut puskisivat pintaan! Vaikka vaimon kanssa yritimme selittää, että aikaa menee viikkoja, niin seniorijuniori oli sitkeästi sitä mieltä, että viimeistään huomenna saamme siirtää taimet isompiin purkkeihin. Hyvällä tuurilla lapset siis oppivat tässä paitsi kasvun ihmeestä myös pitkäjänteisyydestä.

Joko, joko, joko, joko! Pian, pian, pian, pian! Tai viimeistään huomenna!

Saattaa tosin olla, että olohuoneen ikkunan alla oleva laatikko kohtaa jossain vaiheessa niin mullistavia luonnonvoimia, että kasvu keskeytyy. Toistaiseksi (= vajaa vuorokausi) tenavat ovat kuitenkin muistaneet saarnani siitä, kuinka kasvatus menee mönkään, jos multaan koskee.

Tyttö on tarjoillut viimepäivinä toisenlaista kasvun ihmettä. Kaksisanaiset lauseet ovat nyt lähestulkoon vakiokalustoa: "Harso mukaan.", "Äiti istuu", "Isi tänne."

Kahden sanan lauseet ja eilinen kylvöproggis integroituivat eilen illalla tavalla, joka kutkuttelee vieläkin nauruhermoja: Äherrettiin siemeniä multaan kylppärin lattialla. Olin siellä mutkalla kuin Lemminkäisen äiti Tuonelanjoella ja kun notkeuteni on samaa luokkaa kuin 20 millimetrin vaijerilla, niin hankalahan se asento oli. Pääsi pieni perähuomautus. Tyttö reagoi välittömästi sanomalla ensin "isi" ja matkimalla sitten juuri kuulemaansa ääntä. Hieno kahden sanan lause: "Isi prrr-ppr-rrr". Nice.

Lähestyvän naistenpäivän kunniaksi lopuksi naisaiheinen kevennys. Pienillä on monesti tapana haluta sitä ja tätä. Kun poika haluaa jotain, mitä ei sillä hetkellä ole saatavissa, totean hänelle silloin tällöin, että "ja minä haluan tavata Annelin!" Poika on jostain syystä ottanut tavakseen vastata: "Et saa - Annelit puree!"

No, tuon keskustelun on kuullut yksi jos toinenkin ja monelle on pitänyt selittää miten se on muodostunut. Ilmeisesti poju on tallettanut Leevien biisin sanoja kovalevylleen, koska tänään nukkumaanmennessään sanaili: "Minä halusin tavata Annelin, vaikka tiesin sen vielä purevan!"

Serkkuilua yläviistoon

Mikä on ihailemisen maksimi?

Uskoakseni nelivuotiaamme pääsee kahdeksanvuotiaan serkkutyttönsä ihailussa ainakin lähelle. Juttelimme lempiruuista. Poika julisti jo ennen serkkunsa vastauksen kuulemista: "Mun lempiruuat on samat kuin sinun!"

Lasten serkkutyttö vietti alkuviikosta kolme talvilomapäivää meillä. Edellisenkaltaisia tilanteita oli monia. Oli mielenkiintoista havainnoida, kuinka lapset seuraavat vanhempia ja osaavampia kavereitaan ihaillen. Sama näkyy arjessamme joka päivä: kun poika heittää harsonsa sängystä isoelkeisesti lattialle todeten, ettei tarvitse sitä nukahtaakseen, pikkusiskon harso löytyy varmasti viiden sekunnin päästä myös lattialta.

Valitettavasti yläviistoon katsominen pätee myös asioihin, joita lastemme ei olisi vielä kiire oppia: kun vieras ilmoitti ykskantaan, että ei syö puuroa, niin pojan tallennin pyöri suorastaan ylikierroksilla. Mutta hienosti serkku osasi jo hoitaa tilanteen: "Puuro on kyllä varmasti hyvää. Minä en vain tiedä, miksi se ei maistu minulle."

Samainen tilanne jatkui suorastaan lutuisesti, kun pojasta kuoriutui esiin vieraanvaraisuutta: "Kyllä meillä on sinulle teetä ja leipää!"

Serkkutytön visiittiä oli odotettu kuin Madonnan ensimmäistä Suomen keikkaa. Viimeiset tunnit poika kiersi käytännössä ikkunan ja sohvan väliä todeten vuorotellen molemmissa paikoissa, että nyt odotan tässä siihen saakka, että vieras tulee!

Ja voi sitä leikkimisen tahtia, kun vierailu viimein alkoi. Ensimmäisenä aamuna lapset ehtivät olla ravintolaa, kotia ja koulua ennen kuin sain aamupalan pöytään. Onneksi hoksasin naamioida syömisen ruokavälitunniksi, niin homma hoitui kivuttomasti. Sen jälkeen pojalla kuulettikin olevan ihan autenttiselta kuulostavaa leikkiä, kun lasten huoneesta kuului hieman kyllästynyt ääni: "Koska tämä koulu loppuu?"

Ekaluokkalaisen laatima ohjelma aamuleikkiin.

Mitä kolmeen päivään mahtui aikuisen näkäkulmasta? Ulkoilua, HopLop, Perhekuperkeikka, kirjastossa ja kauppakeskuksessa käyminen, leikkipuistoilua, askartelua ja käsittämättömän vähän ruutuaikaa!
Kaksi-, neli- ja kahdeksanvuotiaiden maailmat eroavat toisistaan kuin Huun-Huur-Tun, Sini Sabotagen ja Avenged Sevenfoldin fanien musiikkimaut. Siihen nähden oli todella mukava huomata, että yhteiset leikit onnistuivat niin hyvin, etteivät tenavat mankuneet näköradiota auki edes aamupala-aikaan.



Maailmojen erilaisuudesta käyköön esimerkiksi se, kuinka nelivuotiaamme esitteli heti serkun vierailun aluksi jostain syystä omat ja siskonsa pikkuhousut. Ylpeänä. Serkkutyttö katseli muualle, aivan kuin olisi hieman nolostellut.

Saapa nähdä kauanko yhteinen sävel vielä löytyy leikkeihin ja tekemiseen. Pahoin pelkään, että muutaman vuoden päästä ei mennä tuolla orkesterilla kirjastoon lomapäivää viettämään. Toivottavasti olen väärässä.

ps. Kolmen päivän intensiivinen ravintolan ja ohjelmatoimiston pyörittäminen imaisi mehut kuin kolmensadan kilometrin pyöräily. Lapset osasivat kuitenkin tälläkin kertaa tsempata epäsuorasti. He suunnittelivat syyslomaa, että silloin voisi olla samanlainen vierailu. Totesin hieman lakonisesti, että meidän tenavat lienevät silloin hoidossa. Vasta hetkeä myöhemmin tajusin, että melko ainutkertainen setuppi tuli koettua tälläkin viikolla.