Autoloma Alpeilla lasten kanssa - osa 4

Tuli edellisessä jaksossa hieman disautettua Blediä. Nyt vastapainoksi ylisanoja Itävallasta.

Grossglockner Hochalpenstrasse mainitaan kerta toisensa jälkeen, kun puhutaan Euroopan kauneimmista teistä. Ja voi veljet ja sisaret, aivan syystä! 1935 avattua tietä on rakennettu vuosia turisteille pääsymaksujen turvin. Ei siis yllätys, että infra on kunnossa. Ympäröivät maisemat ovat kuitenkin jotain, jota ei ole valmistettu enää pitkään aikaan!

Kuvat puhukoon jälleen tekstin kustannuksella. Mainitaan nyt kuitenkin, että neulansilmämutkia on matkalla 36 kappaletta, tie nousee 2500 metriin ja korkeimmalta paikalta näkee yli kolmekymmentä yli 3000 metriä korkeaa huippua. Töttöröö - melkein kuin Kempeleessä!

Ajoimme Grossglocknerin tien pohjoiseen päin, Heiligenblutin kylästä Bruckin kylään. Yhdeksän hengen pakulta pääsymaksu oli 35 euroa. Maisemat olivat jokaisen sentin arvoisia.

"Kas tuolla on järvi. Se on aika kaukana tästä. Hetkinen mitäs tuolla rannassa liikkuu? Jotain pisteitä. Ei helkkari, ne on ihmisiä! Järvi on siis aivan hurjasti alempana!"

Mutkat oli numeroitu, mutta sitä ei kerrottu, että kuka tästä on ajanut Vespalla rotkoon?

Wilder Kaiserin alueen voisi puolestani nimetä lapsiperheen eurooppalaiseksi kesälomaparatiisiksi sen enempiä kyselemättä. Alpeilla lienee paljon vastaavia alueita, mutta kun ei ole kokemusta, niin Wilder Kaiser vie tittelin.

Alue koostuu neljästä laaksossa rennosti pötköttelevästä kylästä ja niiden kahta puolen uljaasti asennossa seisovista vuorista. Toisen puolen vuoret ovat karuja, mutta eivät liian karuja vaeltamiseen tai pyöräilyyn. Toisen puolen vuoret on kääritty puolestaan hiihtohisseistä kudottuun verkkoon.

Pieni ihminen suuressa maailmassa.

Kesällä hisseistä pyörivät vain gondolit, mutta eipä lasten kanssa kilometrien mittaiseen tuolihissiin olisi varmaan tullut lähdettyäkään. Pieni pettymys hissien suhteen oli, että vaijerit pysähtyivät jo iltapäivällä viiden maissa.

Ja mitä sieltä hissien väli- ja yläasemilta löytyykään! Kuusi erilaista teemoitettua laajaa puuha-aluetta lapsille ja lapsenmielisille. Alueiden laajuudesta kertonee jotain, että esimerkiksi KaiserWeltissä oli yksistään erilaisia trampoliineja viisi kappaletta. Suurin osa vermeistä ei kuitenkaan ollut suomalaisista leikkipuistoista tuttuja, vaan vempeleitä oli rakennettu mielikuvitusta käyttäen teemaan sopiviksi.

Tässä esimerkiksi nelivuotiaan kerta toisensa jälkeen luokseen houkutellut "puron ylitys".

Aivan kaikki ratkaisut eivät ainakaan minua miellyttäneet, joten ilman valvontaa tenavia ei todellakaan voinut päästää puuhailemaan.

Totuuden nimissä täytyy myöntää, että Itävaltaan sattui myös reissun ainoa "huono" päivä. Tuntui hieman, että kaikille iski matkaväsymys yhtä aikaa. Niin aikuisille kuin lapsillekin. Nuorimmainen osasi onneksi keventää tunnelmaa. Seniorijuniori meinasi lällätellä minulle tyyliin "isi on vauva!". Tyttö ehätti korjaamaan: "Ei, isi on ihminen!"

Viimeisenä päivänä ennen kotiin paluuta pääsimme vaimon kanssa kahdestaan vuorille. Hissillä toisesta kylästä ylös, vuorilla hyvin merkittyjä hyväkuntoisia polkuja toisen kylän hissille ja jälleen gondolissa alas. Kylien välinen bussi oli majoittujille ilmainen, joten sillä kotiin.

Vaimo ehti bussia odotellessaan tukea paikallista Intersportiakin, jonka valikoima oli kyllä kiinnostava. Ykdeksänkymmentä prosenttia tavarasta liittyi pyöräilyyn tai luonnossa liikkumiseen!

Kliseinen Alppi-kuva.

Vielä kliseisempi Alppi-kuva.

Tirolin alueen eduksi täytyy mainita vielä asioiden toimivuus ja paikallinen sapuska. Ruoka on terveellistä kuin uppopaistettu mikä vain, mutta satunnaiselle matkailijalle rasvakoostumuksella ei liene väliä. Schnitzel ja käsespätzle, kyllä kiitos! Lapsiperheelle käy enemmän kuin mainiosti se, että ravintolat ovat auki suomalaisen mahan päivärytmissä. (vrt. Italia).

Ja kuin mansikkana kakun päällä huomasin, että alueella oli varsin hyvät mahdollisuudet sähköpyöräilyyn. Latauspisteitä esimerkiksi oli ravintoloiden terasseilla. 


ps. Edellisessä postauksessa oli puhetta vinjeteistä. Itävallan motareille ajo-oikeus irtosi kymmeneksi päiväksi 8,8 eurolla. Sen lisäksi jouduimme kaapimaan kuvetta Slovenian ja Itävallan väliseen tunneliin päästäksemme. Maksu oli samaa luokkaa vinjetin kanssa.

Autoloma Alpeilla lasten kanssa - osa 3

Saapasmaasta hurautimme 25-vuotista itsenäisyyttään juhlivaan Sloveniaan. Rajalta viikon vinjetti tuulilasiin viidellätoista eurolla. Tuntui halvalta Sveitsin 38 euron tarran jälkeen. Toki Sveitsin vinjetillä olisi saanut ajella vuoden, mutta sehän läpiajajaa lämmitti korkeintaan kuin se kuuluisa liraus talvisissa toppahousuissa.

Heti rajan ylityksen jälkeen piti pysähtyä ottamaan kuvaa hauskannäköisistä heinäsuovista. Näitä näkyi maassa enemmänkin.

Majoituimme kolmen vuorokauden ajan samassa isossa asunnossa Bled-järven lähellä. Slovenia on kompakti kuin Mini Cooperin perään valittava asuntovaunu - lähes pohjoisrajalla sijaitsevalta Blediltä olisi huristellut alle kahdessa tunnissa maan lounaisnurkkaan, jossa Slovenialla on pätkä Välimeren rantaa. Bled ei siis ollut kaukana mistään.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä ajoimme Postojnaan. Vetävä seikka oli Postojnan luola - maailmankuulu parinkymmenen kilometrin luolaverkosto tippukivineen. Nähtävyys on aukaistu yleisölle jo 1836, joten ihan ensimmäisiä vieraita emme olleet. Itse asiassa meitä ennen paikalla oli käynyt jo yli 30 miljoonaa ihmettelijää.

Eikä todellakaan suotta! Ihmeteltävää riitti ja infra oli kunnossa: jonottaa ei tarvinnut ja luolaston mielenkiintoisimpiin paikkoihin kuljetettiin maanalaisella junalla. Kaksivuotias kuitenkin pelkäsi junassa. Nelivuotias alkoi kieltämättä melko pitkän kävelykierroksen lopussa pelätä myös tippukivien putoamista ihmisten päälle.

Suurimmat onkalot luolastossa olivat yli 40 metriä korkeita.

Nättiä, nättiä!

Hämärää ja viileää, mukavaa siis vaihteluksi helteelle ja rasvaa tiristävälle auringolle.

Maan alla liikuttiin osa matkasta junalla, mikä mahdollisti lapsiperheellekin parhaille paikoille pääsemisen. Yhdistelmärattaat mahtuivat nippa nappa vaunuun.

Postojnan luolastossa asuu myös ihmeellinen sokea salamanteri Olmi, jota myös ihmiskalaksi kutsutaan. Muutamia oli esillä isossa akvaariossa. Taisivat olla lasten mielestä luolareissun kohokohta. Ja kyllä aikuinenkin meni mietteliääksi faktojen edessä. Olmi voi elää satavuotiaaksi. Luolastossa vuoren sisässä on harvoin syötävää, joten se voi olla kymmenenkin vuotta syömättä. Pitkän iän salaisuus on myös melkoinen uudistumiskyky - Olmi kasvattaa menetetyn raajan tilalle uuden!

Postojnan toinen iso nähtävyys on Predjaman luolalinna. Siinä missä luola ansaitsee ainakin minulta ylisanat, linnan olisi voinut skipata ja käyttää ajan vaikkapa pääkaupunki Ljubljanaan. Predjaman linna oli hieman mutkia suoraksi vetäen ihan kuin Olavin paksuseinäinen asumus Savonlinnassa. Toki linna oli mahtavassa paikassa vuoren seinämässä ja sen yläosista oli yhteys luolastoon, joka oli toiminut aikoinaan väistötilana

Toinen Bled-päivä kului aurinkoisissa merkeissä Bled-järvi kiertäen. Ylpeänä isänä haluan mainita ensimmäisenä, että nelivuotias käveli koko kuuden kilometrin kierroksen itse! Puolivälissä pidettiin piiiitkä uinti- ja ruokailutauko.

Bledistä jäi vähän vaisu mielikuva. Kaupunki oli selvästi tehty turisteille, mutta itse järvi "tuotteistettu" suorastaan surkeasti siihen nähden, kuinka hienosta paikasta oli kyse. Vain yksi uimaranta, sekin ilman pukuhuoneita. Lapset viuhahtivat ujostelematta, aikuisille teki tiukempaa. Ei montaakaan virallista arskan palvontapaikkaa. Vain pari vesikulkuvälinevuokraamoa. Ravintoloita rannassa vain yhdellä nurkalla, samoin kauppoja. Ei ainuttakaan leikkipuistoa. Sorsia ja joutsenia sentään oli ihmetellä asti. Niin on muutes Oulussakin.

Nättiä oli, mutta ei tarvitse palata. Varsinkaan lasten kanssa.

Ihan kiva paikka kesämökillä, eikun siis Bledin linnalla.

Koreaa, mutta ainakin lapsiperheen kannalta melko aktiviteetitöntä.

Aina voi onneksi onkia kepillä suuria kaloja.

ps. Pitkästä aikaa loppukevennys hashtagilla lastensuusta. Tyttö on hyvin, hyvin itsenäistyvässä iässä. Kaikki pitäisi saada tehdä itse. Apu ei kelpaa. Minä ite. Minä ite. Usko jo, minä ite! Reissussa tyttö kaatui ja pappa tarjoutui puhaltamaan pipiin. Mitäpä tytsy siihen? "Ei pappa, puhallan itse!"

Serkkuilua yläviistoon

Mikä on ihailemisen maksimi?

Uskoakseni nelivuotiaamme pääsee kahdeksanvuotiaan serkkutyttönsä ihailussa ainakin lähelle. Juttelimme lempiruuista. Poika julisti jo ennen serkkunsa vastauksen kuulemista: "Mun lempiruuat on samat kuin sinun!"

Lasten serkkutyttö vietti alkuviikosta kolme talvilomapäivää meillä. Edellisenkaltaisia tilanteita oli monia. Oli mielenkiintoista havainnoida, kuinka lapset seuraavat vanhempia ja osaavampia kavereitaan ihaillen. Sama näkyy arjessamme joka päivä: kun poika heittää harsonsa sängystä isoelkeisesti lattialle todeten, ettei tarvitse sitä nukahtaakseen, pikkusiskon harso löytyy varmasti viiden sekunnin päästä myös lattialta.

Valitettavasti yläviistoon katsominen pätee myös asioihin, joita lastemme ei olisi vielä kiire oppia: kun vieras ilmoitti ykskantaan, että ei syö puuroa, niin pojan tallennin pyöri suorastaan ylikierroksilla. Mutta hienosti serkku osasi jo hoitaa tilanteen: "Puuro on kyllä varmasti hyvää. Minä en vain tiedä, miksi se ei maistu minulle."

Samainen tilanne jatkui suorastaan lutuisesti, kun pojasta kuoriutui esiin vieraanvaraisuutta: "Kyllä meillä on sinulle teetä ja leipää!"

Serkkutytön visiittiä oli odotettu kuin Madonnan ensimmäistä Suomen keikkaa. Viimeiset tunnit poika kiersi käytännössä ikkunan ja sohvan väliä todeten vuorotellen molemmissa paikoissa, että nyt odotan tässä siihen saakka, että vieras tulee!

Ja voi sitä leikkimisen tahtia, kun vierailu viimein alkoi. Ensimmäisenä aamuna lapset ehtivät olla ravintolaa, kotia ja koulua ennen kuin sain aamupalan pöytään. Onneksi hoksasin naamioida syömisen ruokavälitunniksi, niin homma hoitui kivuttomasti. Sen jälkeen pojalla kuulettikin olevan ihan autenttiselta kuulostavaa leikkiä, kun lasten huoneesta kuului hieman kyllästynyt ääni: "Koska tämä koulu loppuu?"

Ekaluokkalaisen laatima ohjelma aamuleikkiin.

Mitä kolmeen päivään mahtui aikuisen näkäkulmasta? Ulkoilua, HopLop, Perhekuperkeikka, kirjastossa ja kauppakeskuksessa käyminen, leikkipuistoilua, askartelua ja käsittämättömän vähän ruutuaikaa!
Kaksi-, neli- ja kahdeksanvuotiaiden maailmat eroavat toisistaan kuin Huun-Huur-Tun, Sini Sabotagen ja Avenged Sevenfoldin fanien musiikkimaut. Siihen nähden oli todella mukava huomata, että yhteiset leikit onnistuivat niin hyvin, etteivät tenavat mankuneet näköradiota auki edes aamupala-aikaan.



Maailmojen erilaisuudesta käyköön esimerkiksi se, kuinka nelivuotiaamme esitteli heti serkun vierailun aluksi jostain syystä omat ja siskonsa pikkuhousut. Ylpeänä. Serkkutyttö katseli muualle, aivan kuin olisi hieman nolostellut.

Saapa nähdä kauanko yhteinen sävel vielä löytyy leikkeihin ja tekemiseen. Pahoin pelkään, että muutaman vuoden päästä ei mennä tuolla orkesterilla kirjastoon lomapäivää viettämään. Toivottavasti olen väärässä.

ps. Kolmen päivän intensiivinen ravintolan ja ohjelmatoimiston pyörittäminen imaisi mehut kuin kolmensadan kilometrin pyöräily. Lapset osasivat kuitenkin tälläkin kertaa tsempata epäsuorasti. He suunnittelivat syyslomaa, että silloin voisi olla samanlainen vierailu. Totesin hieman lakonisesti, että meidän tenavat lienevät silloin hoidossa. Vasta hetkeä myöhemmin tajusin, että melko ainutkertainen setuppi tuli koettua tälläkin viikolla.