Jo joutui armas aika

Tänään koitti päivä, jota olen kieltämättä odottanut viime viikkoina kuin esikoululainen jouluaattoa. Out of office -ilmoitus päälle, pullat tiimikavereille, toisen tietokoneen tyhjennys ja pöydän siivous. Kirjoitinpa työpaikalta naamakirjaankin, että palataan näihin työhommiin sitten syyskuussa. Syyskuussa 2016.

Fiilikset olivat yllättävän neutraaleita. Ehkä siksi, että kävimme eilen tiimikamujen kanssa pelaamassa frisbeegolfia, syömässä ja parantamassa muailimoo. Kotiin pyöräillessä ehti fiilistellä, että viidentoista kuukauden aikana tapahtuu varmaan henkilövaihdoksia tiimissä ja että moni nyt paperilla oleva homma ehtii konkretiaan saakka. Toisaalta reilu vuosi on kyllä lyhytkin aika. Mietipä taaksepäin!

Tänään töistä kotiin ajaessa eteläinen naamatuuli oli sen verran kova, että ajatukset pysyivät pyöräilyssä. Matkalle sattui kuitenkin pari pysäytyskuvaa, jotka muuttivat ehkä aavistuksen haikeat tunnelmat alkavan loman riemuksi.

Ensimmäisen silmänräpäyksen tarjoili kaksi oletattevasti opettajaihmistä. He seisoivat koulun vieressä pyöriensä kanssa. Kummallakin oli nippu ruusuja ja selkeästi ne paremmat työkuteet päällä. Suvivirsi paukahti soimaan pään sisäisessä soittorasiassani!

Toisen tuokiokuvan tarjosi puolestaan pikkupoika, joka oli optimistisesti liikenteessä kohti uimamonttua pelkissä uimashortseissa ja pyyhe olkapäillään. Kesä!

Kotona poika kysyi ensimmäisenä: "Alkoiko se nyt?" Ennen kuin ehdin vastata, hän jatkoi: "Se piiiitkä viikonloppu!" Sitäpä ne lähikuukaudet toivottavasti ovat.

Muutenkin seniorijuniori on laukonut tänään sellaista läppää, että hymyä ei ole tarvinnut makuuttaa nollakorkotilillä.

Kauppaan mennessä ihmettelin hänelle, että mitähän tuohon koulun viereen on alettu rakentamaan. Vastaus oli heti valmiina: "Varmaan ojaa, että lapset saavat heitellä siihen kiviä. Tai järveä, että siinä saa polskia."

Kaupassa kävi huono homma. Jätimme hetkeksi isot ja pienet ostoskärryt hyllyn päätyyn. Kun palasimme paikalle pari minuuttia myöhemmin, joku oli nyysinyt pikkukärryt. Poika meinasi vähän kimpaantua ja syytteli minuakin asiasta: "Tätähän minä pelkäsin."

Kolmas mainitsemisenarvoinen murjaisu tuli sitten kotimatkalla. Ihastelin ääneen, että vihreä on niin hyvän väristä näin alkukesästä. "Niin on, nyt pääsee leikkaamaan ruohoa ja avojaloin hiekkalaatikolle."

Päivän parhaasta vastasi kuitenkin vaimoni. Hän kysyi ilmeisen vakavana, että halasinko työkavereita töistä lähtiessäni.

Mieletön miellekartta kesään

Tiedäthän sen tunteen, kun näet tai kuulet jotain mielenkiintoista ja funtsit, että tuota pitäisi kokeilla joskus itsekin. Jos, niin tietänet myös kuinka usein nuo funtsinnat johtavat ihan konkretiaan. Niinpä niin - harvoin.

Yritimme taklata tätä ilmiötä viime kesänä kiinnittämällä jääkaapin oveen kesätekemiset 2014 -miellekartan. Siihen rustattiin muistiin erinäisiä mukavia pieniä juttuja, joita voisi tehdä, jos kesällä olisi luppoaikaa taikka suorastaan tekemisen puutetta. Useat muistiinkirjoitetut hommat sijoittuivat kodin ulkopuolelle. Lista toimi siis myös oivana evakuointireittinä päivinä, jolloin lapsiperheen arjen seinät uhkasivat kaatua.

Listalla oli varmaan kolmisenkymmentä asiaa, joista kymmenkunta myös toteutettiin. Tekemättömät eivät jääneet harmittamaan, mutta tehdyt olivat poikkeuksetta hetkellisesti elämänlaatua parantaneita.

Päätimme koota vastaavan listan myös tälle kesälle. Näin siitäkin huolimatta, että isompia tekemisiä on kesäksi mietittynä vähintäänkin tarpeeksi. Mutta miellekartan jutut ovatkin niitä tilkitseviä pienempiä kiviä kesäloman purkissa, johon asetetaan ensiksi isommat jutut.

Tässäpä tämänhetkinen kartta. Ehkä löydät siitä jonkin kivan idean itsellesikin! Tai olisiko sinulla täydentävä idea?

Mummilasta kotiin

Vietettiin viikonloppu mummilassa. Tärkein syy ajankohdalle oli lastemme serkun kouluun siunaaminen, johon kummeja oli pyydetty mukaan.

Viikonloppu oli kaikenkaikkiaan hyvä. Lapset nauttivat selkeästi isovanhempiensa seurasta. Poika esimerkiksi pääsi puuhommiin, kun pappa oli innostunut moottorisahalla veistämisestä. Papan muotoillessa vasta kaadetusta tukista siiliä, meidän kolmevuotias karsi puuta rautasahalla innoissaan ja onnistuneesti. Myös papan tekemällä valtavalla maahan kiinnitetyllä ritsalla ampuminen näytti olevan sekä meidän juniorin että serkkupoikansa mieleen. Yllätys.

Paluumatka piti olla sunnuntaina, mutta vaimo alkoi iltapäivällä poistaa syömisiään mahalaukusta niin sanotusti käänteisellä kaarihölkkärillä. Onneksi pomoni antoi luvan tehdä jälleen kerran etäpäivän, joten maanantaikin kului mummilassa. Lapset olivat 90-prosenttisesti isovanhempien hoidettavana, kun minä tein töitä ja vaimo raportoi vällyjen alta kylmyyttä ja mahaansa. Hienoa apua vaimon vanhemmilta!

Työpäiväni jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin Pohjolan valkoisen kaupungin kainaloon. Poju olisi ehdottomasti halunnut olla vielä pidempään mummilassa. Itkuhan siitä tuli, kun tajusi, että ollaan lähdössä pois. Itsensä koottuaan hän teki aikuisia hymyilyttäneen ehdotuksen: "Iskä voi mennä edeltä. Me jäämme vielä tänne. Iskä voi tulla hakemaan meitä vaikka puolen tunnin päästä."

Matka sujui semi-ok. Poika matkusti tabletin seurassa totutun rauhallisesti. Taisi kuitenkin olla ensimmäinen kerta, kun tuo matka meni hänellä ilman vaippaa.

Tyttö sen sijaan väsähti puolimatkassa. Ja vaikka vaimo hoiti toipilaana ohjelmatoimistoa ja ravintolaa etupenkiltä kiitettävästi, niin takapenkiltä kantautuva ääni muistutti aika-ajoin pahasti polkupyörää, jonka ketjua ei ole huollettu ikinä.

Osaisikohan tuollainen reilun vuoden ikäinen keskittyä tabletilta tuleviin videoihin?

Viisi pelkoa

Päätös hoitovapaalle jäämisestä ei ollut helppo. Rehellisesti sanottuna se oli yksi elämäni vaikeimmista. Onneksi vaimo ja suurin osa lähipiiristä kannusti kuin britti omaa joukkuettaan.

Jossain vaiheessa nostin muijan eteen pöydälle viisi kissaa sanoen, että jos näihin löytyy vastaukset, niin olen valmis.

Ensimmäinen ja toiseksi suurin huolenaiheeni oli ajatus siitä, että pärjäänkö lasten kanssa kotona. Kestäisikö pinnani huonot päivät, kun jauhelihakeitto tiivistää laminaatin välit keittiön lattiassa, pienemmän housut sotkeutuvat niin sisä- kuin ulkokauttakin ja vanhemmalla on tahtoikä pahimmillaan. Tähän ei tietenkään voi vastata kukaan muu kuin minä. Suhteellisen nopeasti tulin lopputulokseen, että pärjään kyllä. Onhan työkavereinani kaksi maailman ihaninta lasta.

Olen suhteellisen sosiaalinen tyyppi. Niinpä toisena epäilyksenäni olikin, ja on edelleen, että kaatuvatko seinät päälle, kun juttukavereina on vain kaksi- ja nelivuotias. Olen miettinyt tähän helpotusta. Yritän lenkkeillä vapaan aikana iltaisin mahdollisimman paljon niin sanotusti kimpassa. Toisaalta päiväsaikaankin saa aikuiskontakteja, jos tarpeeksi haluaa. Luulen, että kyläilemme ja sukuloimme viidentoista kuukauden aikana melko paljon.

Suurimman huolen varjon koti-isyysajatusten ylle heitti raha. Lasten kotona hoitamisesta maksettava tuki on todella pieni: muutamia satoja euroja kuussa. Olemme tulleet menoja karsimalla nippa nappa toimeen, kun vaimo on ollut kotona. Mutta minulla on jonkin verran isommat nettotulot kuin vaimolla. Perheen tulotaso siis rapistuu jossain määrin vaihtaessamme osia.

Ajattelimme, että voin tehdä iltatöitä, jos menee todella tiukalle. Menoistakin voisi vielä hieman nipistää, vaikka valtiontaloudesta tuttua juustohöylää onkin jo heilutettu meillä isoin kaarin viime vuosina.

Tähän huoleen suuri helpotus tuli kuin lahjana. Pankki tarjosi massiivisella kampanjalla asuntolainaan maksutonta lyhennysvapaata vuodeksi. Ja kyllä, lainan takaisinmaksuaika venyy vuodella, mutta nämä ovat arvokysymyksiä. Kun maksamme sitten joskus viimeistä vuotta lainaa pois, molemmat lapsemme juoksevat vapaa-ajallaan omien kavereidensa kanssa. Ei silloin enää kannata kotiin jäädä. Ei ainakaan tällä perusteella.

Viisitoista kuukautta pois työelämästä on pitkä aika alalla, jossa kehitys pinkoo eteenpäin kuin satasen sprintteri maaliviivaa lähestyessään. Ajatuksiani onkin laveerannut viime aikoina huoli oman osaamisen näivettymisestä koti-isyyden aikana. Mutta kas, asioilla on tapana järjestyä. Varsinkin, jos saa suunsa auki, eikä vain kierrätä ajatuksia omassa päässään korvalliselta toiselle. Juttelin suunnitelmistani talvella hiihtolenkillä yhdelle kaverilleni. Myöhemmin kävi ilmi, että kaverini ja hänen isänsä firmassa olisi kysyntää meikäläisen ohjelmointiosaamiselle ainakin projektiluonteisesti! Olemmekin sopineet, että teen vapaan alkamisen jälkeen tuntitöitä varsin paljon vapausasteita sisältävällä sopimuksella heille. Pam sanoi asia järjestyessään!

Viides ja pienin huoleni liittyy siihen, että IT-alaa ei turhaan väännetä ainakaan Oulun seudulla puheissa YT-alaksi. On täysin mahdollista, että minulla ei ole työpaikkaa, johon palata syksyllä 2016. En kuitenkaan usko, että asiat menisivät niin. Sitä paitsi, mainitsinko jo, asioilla on tapana järjestyä! Ystäväni lohkaisi asiasta varsin hyvin, kun aprikoin asiaa kevättalvella ääneen: "Ei sitä tiedä onko sinulla nykyistä työpaikkaasi syksyllä 2016, vaikka et jäisikään kotiin." Niinpä.

Miksi ihmeessä?

Luopua nyt mielenkiintoisesta päivätyöstä, parhaimmillaan kyynelkanavia hoonaavasta naurusta kahvitunneilla ja aikuisten seurassa syödystä lounaasta. Miksi ihmeessä?

Tärkein syy on ehdottomasti se, että haluan olla lasteni kanssa. Suoraan sanoen ihmettelen (ainakin vielä) tyyppejä, jotka hommaavat lapsia, mutta työntävät pienokaiset 46-prosenttisesti toisten hoidettavaksi.

Haluani ovat vahvistaneet lukuisat kommentit, joita olen lukenut ja kuullut keski-iän ylittäneiltä miehiltä. Ydinviesti menee liian monella näin: "Lasten kanssa olisi pitänyt olla enemmän. Se on loppujen lopuksi lyhyt aika, kun ne ovat pieniä." Yritän siis tässä asiassa kuunnella enemmän elämänkokemusta kartuttaneita.

Toinen tärkeä syy on se, että vaimoni on ollut kotiäiti muutaman kuukauden jaksoa lukuunottamatta lähes neljä vuotta. Homma alkaa maistua jossain määrin lämpimästä vedestä virvelöidyltä hauelta ja huoli työelämään palaamisen vaikeudesta kasvaa. Meidän molempien mielestä on oikein ja kaikkien etu, että hän palaa duuninsa.

Tästä voisi blogata enemmänkin. Perhevapaat jakautuvat maassamme varsin epätasaisesti äitien ja isien kesken. Se taas on minun maalaisjärkeni mukaan yksi suurimmista syistä siihen, että naisten asema työelämässä ei aina ole tasa-arvoinen.

Kolmas syy perhevapaalle jäämiselleni on halu haistella hieman erilaista elämää. Olen tehnyt softahommia kahdeksan tuntia päivässä kymmenen vuotta. Siihen mahtuu hillitön määrä palavereita, paljon matkustamista, tukuttain ei-niin-tarpeellisia mailikeskusteluita. Toki myös hienoja haasteita ja onnistumisiakin. Näen kuitenkin lasten kanssa kotiinjäämisen jonkinlaisena ajatusten kokoamisen mahdollisuutena ja keskittymisenä asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Haiseneeko tässä asiassa lähestyvä keski-iän kriisi?

En todellakaan kuvittele, että tulevat viisitoista kuukautta olisivat pelkkää hymyä ja aurinkoisia päiviä. Mutta uskon vahvasti, että syyskuussa 2016 voin todeta, että kyllä kannatti.

Enemmistöstä vähemmistöön

Minä olen Tuomas. Reilu kolmekymppinen mies Oulun seudulta. Kesäkuun alussa siirryn enemmistöstä vähemmistöön. Jään miesvaltaiselta alalta viideksitoista kuukaudeksi kotiin kahden 2010-luvulla syntyneen lapseni kanssa. Urapolun pisto softakehittäjästä koti-isäksi.

Jään siis hoitovapaalle, joka mielletään edelleen naisten jutuksi. Tai mielletään ja mielletään. Isyydestä puhutaan kyllä paljon, mutta käytäntö kertoo toista. Helsingin sanomien mukaan kotihoidontuen saajista vain kuusi sadasta on miehiä (http://www.hs.fi/kotimaa/a1418365669260).

Tämän blogin tavoitteena on kertoa millaista on kotielämä kahden nassikan kanssa isän kokemana.

On ollut mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita, kun olen kertonut perheemme tekemästä ratkaisusta. Suurin osa naisista on kehunut ja kertonut arvostavansa ratkaisua. Suurin osa miehistä puolestaan on kertonut arvostavansa ratkaisua, mutta jatkanut, että "minun pääni ei kyllä kestäisi montaa päivää penskojen kanssa kotona."

Ehkäpä tätini on oikeimmassa. Hän oli todennut äidilleni, että en kuulemma tiedä mihin olen ryhtymässä. En varmasti täysin tiedäkään. Mutta olen todella kiinnostunut ottamaan tästäkin asiasta selvää.

Blogini ensimmäinen postaus päättyköön kainoon toiveeseen: lähde mukaan ja kommentoi rohkeasti kirjoituksiani. Vuorovaikutus on parasta!