Ensimmäinen välitilinpäätös

Viikko takana. Monta edessä. Miten on mennyt?

Paljon paremmin kuin uskalsin odottaa! Yhtenäkään päivänä en ole luonut kaihoisia katseita kelloon ajatellen, että milloinkahan vaimo on kotona. Minusta se on hyvä merkki. Tai kuten kummitytön äiti sanoi, jos olisin jo nyt katsellut kelloa iltapäivisin, niin se olisi talvea ajatellen erittäin huono merkki.

Niin, kesä saapui viimein! Myönnän, että parina aamupäivänä auringon lämmöstä ja valosta nauttiessani olen funtsinut miltä tuntuisi, jos kesäloma olisi edessäpäin kymmenen kuukauden päässä ja katselisi kesän ensimmäistä lämmintä jaksoa ilmastoidun toimiston ikkunan takaa. On ollut hyvin lähellä, ettei koti-isyys ole noissa kohdissa livennyt nautinnon puolelle.

Päiväohjelmaksi on nyt alussa muodostunut sellainen, jossa hitaan aamun (puurot, ehkä lastenohjelmia, pientä sisäleikkimistä) jälkeen olemme suunnanneet leikkipuistoon ja mahdollisesti asioille pyöräkärryllä. Lapset ovat olleet innoissaan, kun olemme etsineet pari heille uutta verorahoilla kustannettua härvelikenttää.

Päiväunien jälkeen olemme touhunneet kotona. Toissapäivänä kävimme vaimon kotiuduttua Ainolan puistossa mini-piknikillä ja uudistettua leikkipuistoa ihmettelemässä kera yhden tuttavan. Pitkähkö iltapäivä oli oikein onnistunut ja seniorijuniori oli luonnollisesti eilen Teletappina: "uudelleen!"

No, Ainolan puistoon vonkaaminen loppui, kun kannoin aurinkoiselle terdelle pari sangollista vettä ja kasan hiekkaleikkikaluja. Kyllä lapsia on helppo miellyttää! Ihan en kuitenkaan ehtinyt itse nostaa jalkoja pöydälle, kun vesiä piti täydentää aika kipakkaan tahtiin ja huolehtia, etteivät juniorit kärvähtäneet auringossa. Ja niin, nuorempikin oli ilman vaippaa. Jokainen arvaa, minkälaista ohjelmaa se tuotti.

Lapset ovat ikävöineet äitiään päivisin varsin vähän, mikä on ollut suhteellisen iso yllätys minulle. Sen sijaan aamulla on esiintynyt erohaikeutta ja illalla varsin konkreettista jälleennäkemisen iloa, kun molemmat ovat kirmanneet juoksujalkaa äitiään vastaan. No, niin he onneksi säntäsivät vielä puoli vuotta sitten minuakin kohti, kun duunarin hommista kotiuduin.

Positiivisena asiana merkitsen muistiin myös sen, että nuorempi on ollut melkolailla ilman tuttia päiväuniaikaa lukuunottamatta.

Hankalinta on ollut nukkumaan rupeaminen niin päivällä kuin illallakin. Se on mennyt tappeluksi vanhemman kanssa lähes joka kerta menneen viikon aikana. Jospa kyseessä olisi kuitenkin ärsyttävällä tavalla purkautuva muutosvastarinta, sillä eilen yöunille ja tänään päiväunille nukahtaminen tapahtui ilman magnitudi-asteikolla mitattavia erimielisyyksiä.

Loppukevennyksen aika: Eilen illalla naapurin poika opetti pojulle keppihevosella ratsastamista. Poju ei malttanut odottaa, että hain hänelle sählymailan hevoseksi, vaan "laukkasi" naapurin tekemien esteiden yli todeten, että "osaan jo ratsastaa ilman hevosta!"

Jo joutui armas aika

Tänään koitti päivä, jota olen kieltämättä odottanut viime viikkoina kuin esikoululainen jouluaattoa. Out of office -ilmoitus päälle, pullat tiimikavereille, toisen tietokoneen tyhjennys ja pöydän siivous. Kirjoitinpa työpaikalta naamakirjaankin, että palataan näihin työhommiin sitten syyskuussa. Syyskuussa 2016.

Fiilikset olivat yllättävän neutraaleita. Ehkä siksi, että kävimme eilen tiimikamujen kanssa pelaamassa frisbeegolfia, syömässä ja parantamassa muailimoo. Kotiin pyöräillessä ehti fiilistellä, että viidentoista kuukauden aikana tapahtuu varmaan henkilövaihdoksia tiimissä ja että moni nyt paperilla oleva homma ehtii konkretiaan saakka. Toisaalta reilu vuosi on kyllä lyhytkin aika. Mietipä taaksepäin!

Tänään töistä kotiin ajaessa eteläinen naamatuuli oli sen verran kova, että ajatukset pysyivät pyöräilyssä. Matkalle sattui kuitenkin pari pysäytyskuvaa, jotka muuttivat ehkä aavistuksen haikeat tunnelmat alkavan loman riemuksi.

Ensimmäisen silmänräpäyksen tarjoili kaksi oletattevasti opettajaihmistä. He seisoivat koulun vieressä pyöriensä kanssa. Kummallakin oli nippu ruusuja ja selkeästi ne paremmat työkuteet päällä. Suvivirsi paukahti soimaan pään sisäisessä soittorasiassani!

Toisen tuokiokuvan tarjosi puolestaan pikkupoika, joka oli optimistisesti liikenteessä kohti uimamonttua pelkissä uimashortseissa ja pyyhe olkapäillään. Kesä!

Kotona poika kysyi ensimmäisenä: "Alkoiko se nyt?" Ennen kuin ehdin vastata, hän jatkoi: "Se piiiitkä viikonloppu!" Sitäpä ne lähikuukaudet toivottavasti ovat.

Muutenkin seniorijuniori on laukonut tänään sellaista läppää, että hymyä ei ole tarvinnut makuuttaa nollakorkotilillä.

Kauppaan mennessä ihmettelin hänelle, että mitähän tuohon koulun viereen on alettu rakentamaan. Vastaus oli heti valmiina: "Varmaan ojaa, että lapset saavat heitellä siihen kiviä. Tai järveä, että siinä saa polskia."

Kaupassa kävi huono homma. Jätimme hetkeksi isot ja pienet ostoskärryt hyllyn päätyyn. Kun palasimme paikalle pari minuuttia myöhemmin, joku oli nyysinyt pikkukärryt. Poika meinasi vähän kimpaantua ja syytteli minuakin asiasta: "Tätähän minä pelkäsin."

Kolmas mainitsemisenarvoinen murjaisu tuli sitten kotimatkalla. Ihastelin ääneen, että vihreä on niin hyvän väristä näin alkukesästä. "Niin on, nyt pääsee leikkaamaan ruohoa ja avojaloin hiekkalaatikolle."

Päivän parhaasta vastasi kuitenkin vaimoni. Hän kysyi ilmeisen vakavana, että halasinko työkavereita töistä lähtiessäni.

Miksi ihmeessä?

Luopua nyt mielenkiintoisesta päivätyöstä, parhaimmillaan kyynelkanavia hoonaavasta naurusta kahvitunneilla ja aikuisten seurassa syödystä lounaasta. Miksi ihmeessä?

Tärkein syy on ehdottomasti se, että haluan olla lasteni kanssa. Suoraan sanoen ihmettelen (ainakin vielä) tyyppejä, jotka hommaavat lapsia, mutta työntävät pienokaiset 46-prosenttisesti toisten hoidettavaksi.

Haluani ovat vahvistaneet lukuisat kommentit, joita olen lukenut ja kuullut keski-iän ylittäneiltä miehiltä. Ydinviesti menee liian monella näin: "Lasten kanssa olisi pitänyt olla enemmän. Se on loppujen lopuksi lyhyt aika, kun ne ovat pieniä." Yritän siis tässä asiassa kuunnella enemmän elämänkokemusta kartuttaneita.

Toinen tärkeä syy on se, että vaimoni on ollut kotiäiti muutaman kuukauden jaksoa lukuunottamatta lähes neljä vuotta. Homma alkaa maistua jossain määrin lämpimästä vedestä virvelöidyltä hauelta ja huoli työelämään palaamisen vaikeudesta kasvaa. Meidän molempien mielestä on oikein ja kaikkien etu, että hän palaa duuninsa.

Tästä voisi blogata enemmänkin. Perhevapaat jakautuvat maassamme varsin epätasaisesti äitien ja isien kesken. Se taas on minun maalaisjärkeni mukaan yksi suurimmista syistä siihen, että naisten asema työelämässä ei aina ole tasa-arvoinen.

Kolmas syy perhevapaalle jäämiselleni on halu haistella hieman erilaista elämää. Olen tehnyt softahommia kahdeksan tuntia päivässä kymmenen vuotta. Siihen mahtuu hillitön määrä palavereita, paljon matkustamista, tukuttain ei-niin-tarpeellisia mailikeskusteluita. Toki myös hienoja haasteita ja onnistumisiakin. Näen kuitenkin lasten kanssa kotiinjäämisen jonkinlaisena ajatusten kokoamisen mahdollisuutena ja keskittymisenä asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Haiseneeko tässä asiassa lähestyvä keski-iän kriisi?

En todellakaan kuvittele, että tulevat viisitoista kuukautta olisivat pelkkää hymyä ja aurinkoisia päiviä. Mutta uskon vahvasti, että syyskuussa 2016 voin todeta, että kyllä kannatti.

Enemmistöstä vähemmistöön

Minä olen Tuomas. Reilu kolmekymppinen mies Oulun seudulta. Kesäkuun alussa siirryn enemmistöstä vähemmistöön. Jään miesvaltaiselta alalta viideksitoista kuukaudeksi kotiin kahden 2010-luvulla syntyneen lapseni kanssa. Urapolun pisto softakehittäjästä koti-isäksi.

Jään siis hoitovapaalle, joka mielletään edelleen naisten jutuksi. Tai mielletään ja mielletään. Isyydestä puhutaan kyllä paljon, mutta käytäntö kertoo toista. Helsingin sanomien mukaan kotihoidontuen saajista vain kuusi sadasta on miehiä (http://www.hs.fi/kotimaa/a1418365669260).

Tämän blogin tavoitteena on kertoa millaista on kotielämä kahden nassikan kanssa isän kokemana.

On ollut mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita, kun olen kertonut perheemme tekemästä ratkaisusta. Suurin osa naisista on kehunut ja kertonut arvostavansa ratkaisua. Suurin osa miehistä puolestaan on kertonut arvostavansa ratkaisua, mutta jatkanut, että "minun pääni ei kyllä kestäisi montaa päivää penskojen kanssa kotona."

Ehkäpä tätini on oikeimmassa. Hän oli todennut äidilleni, että en kuulemma tiedä mihin olen ryhtymässä. En varmasti täysin tiedäkään. Mutta olen todella kiinnostunut ottamaan tästäkin asiasta selvää.

Blogini ensimmäinen postaus päättyköön kainoon toiveeseen: lähde mukaan ja kommentoi rohkeasti kirjoituksiani. Vuorovaikutus on parasta!