Hyvä päivä!

Päteneekö vanha sanonta ilon kaksinkertaistumisesta jaettassa jakamiseen sosiaalisessa mediassa? Henkilökohtaisesti nyt on hyvä hetki kokeilla, sillä tämä päivä meni niin sanotusti putkeen.

Askelmerkit oli nähtävillä jo aamupuurolla. Kumpikin lapioi mukisematta nassuunsa sähkömagneettisen säteilyn kypsentämän hiutaleiden, maidon ja suolan muodostaman massan ja viilentämiseen käytetyt marjat. Myös syönnin jälkeiset yhteisleikit pikku-Legoilla onnistuivat ilman suurempia aikalisien viheltämisiä.

Käymättä läpi koko päivää, nostan esiin kaksi päivän "häränsilmää".

Ensimmäinen ajoittui lounaaseen, joka onnistui ilman kalabaliikkia, vaikka meillä kaikilla kolmella oli eri ruoka (kyllä, eiliseltä testamentattuja). Sen jälkeen nuorempi väänsi posliinin täyteen, mitä seurasi kummankin rauhoittuminen päiväunille ilman kitkaa. Nuotinvieritin pari biisiä ja siirryin tapani mukaan imuroimaan kivet käytävästä ja ruuat pöydän alta. Operaation jälkeen vilkaisu lasten huoneeseen paljasti, että kumpikin oli siirtynyt unihiekoittajan maille! Täytyy myöntää, että tässä vaiheessa oli himpun verran voittajafiilis.

Ennen iltatohinoita kirjoitin parille kaverille WhatsAppissa: "Voi kun se olisi tuo elämysten tarjoaminen lapsille yhtä helppoa vielä muutaman vuoden päästäkin."

Olimme nimittäin hetkeä ennen palanneet vanhemman lapsen kanssa "täysikuun katselureissulta". Ajoimme pojan kanssa "valolenkin" pururataa vajaan parin kilometrin päähän kylän korkeimmalle kukkulalle ja tutkimme mäeltä, miten läheltä ja kaukaa näkyi tuttuja valoja. Miten pieni voi olla niin innoissaan a)pyöräilystä, b)pyörän valosta, c)kukkulasta, d)kuusta, e)horisontissa näkyvistä valoista?

Poju tuumasi vielä nukkumaanmennessään, että "kiitos kuin veit minut katsomaan kuuta sinne mäelle!"

Päivän teemaan sopi hyvin myös hienoin auto, jonka seniorijuniori on tähän mennessä legoillut täysin itsenäisesti omalla mielikuvituksellaan. Huomaa sivupeilit, takakontti, mittaristo, konepelti ja kaksiosainen tankkausreikä, koska "tässä käytetään sekä bensaa että dieseliä!"

Koitelin kosket ja muita syyslomatohinoita

Vaimo lähti aamulla töihin. Ilmeisen varma merkki siitä, että syyslomalle kävi kuin yleensä palkalle - oli ja meni. On siis oikea hetki muistella mitä viikkoon mahtui.

Nostin Koitelin otsikkoon alueen hienouden takia. Ouluseudulla asuvat tietävät paikan, mutta silti tekee mieli hehkuttaa: vaikka Koitelissa on tullut käytyä muutaman kerran aikaisemminkin, niin kyllä koskiluonto on edelleen komeaa katseltavaa! Lapsiperheen mieleen on myös se, että alue on "vahvasti rakennettu" eli saariin menee lähestulkoon panssaroidut sillat, makkaran tiristäminen onnistuu turvallisilla nuotiopaikoilla ja pitkospuut ovat kunnossa.

Jos tässä maisemassa ei suomalaisen syyslomanviettäjän mieli rauhoitu, niin vika ei ole maisemassa.

Koitelin nettisivujen mukaan alueella vierailee vuodessa yli 40 000 ihmistä. Infran on syytä olla kunnossa ja kyllä se märkiä nuotiopuita lukuunottamatta olikin.

Kävimme Koitelissa vanhemman lapsemme kummin kanssa, joka oli meillä yökylässä kolme yötä. Oli kyllä mukavaa. Ja täytyy sanoa, että poika sai varmastikin parhaan syntymäpäivälahjansa jo etukäteen, kun sai touhuta kumminsa kanssa monena päivänä.

Seniorijuniori näyttää tykkäävän sitä enemmän kumminsa seurasta, mitä vanhemmaksi ehtii. Ei siis ihme, että poika totesi kummia junalle saattaessamme heti junan liikahdettua: "Minun tuli jo ikävä!"

Keskellä viikkoa meillä pyörähti myös nuoremman kummi vuorokauden verran. Kokonaisuudesta pääsi kehkeytymään sellainen tilanne, että vaimo, lapset ja kummit suuntasivat HopLopiin! Melkoisen ainutkertaista, kun kolmella aikuisella oli mahdollisuus mennä juoksemaan kahden lapsen perässä ja silti yksi täysi-ikäinen sai jäädä laittamaan ruokaa valmiiksi odottamaan!

Syysloman kauaskantoisimmat hetket koettiin kuitenkin luultavasti WC:ssä. Nuorempi pääsi selvästikin pönttöilystä jyvälle. Koko perhe on iloinnut siis pienestä lirinästä ja muutamasta molskahduksesta kuin opiskelijat wapun lähestymisestä. Oli mukava huomata, että isompikin tenava osasi aidosti iloita pikkusiskonsa onnistumisista!

Kuvasuunnistusta lasten kera

Vaimoni sai kesällä mummilakäynnin aikana huimaavan hyvän idean. Hän poseerautti pientä pehmopingviiniä pihan eri paikoissa. Sen jälkeen hän näytti kuva kerrallaan otoksia seniorijuniorille ja pyysi etsimään paikan. Seurasi riemua, juoksua ja kasvavien aivonystyröiden hieromista.

Siitä alkoi kuvarastileikki, jota meillä on nyt kokeiltu useamman kerran. Pingun piilotus -nimellä kulkeva touhu tuntuu toimivan aina ja yllättäen jopa ekaluokkalaisille vieraillekin.

Vaikeustasoa on helppo säätää, kun vihjeet ovat puhelimessa. Kuvat pitää ottaa niin, että mukaan tulee tarpeeksi paljon miljöötä, mutta ne kannattaa näyttää aluksi zoomattuna. Jos leikkijöillä ei tunnu välähtävän, voi kuvaa zoomata ulos lisävihjeiden tarjoamiseksi.

Meillä leikki on päättynyt niin, että viimeisessä kuvassa Pingu vilkuttelee pakastimen lähettyvillä. Ja pakastimessa lapsille puolestaan on vilkuttanut pingviinijäätelö. Saapa nähdä missä vaiheessa skidit juoksevat ensimmäisen kuvan nähtyään tonkimaan pakastinta!

Blogauksen alussa muutama vinkkikuva tämän päivän etsinnöistä.

Harvinaista herkkua!

Syysloman varsinainen peliaika (lämmittelystä tässä blogauksessa) alkoi osaltamme kilometreillä mummulaan. Mummu ja pappa olivat luvanneet vaimolleni ja minulle lapsiperheen kaviaaria eli kahdenkeskistä aikaa.

Suhautin lasten kanssa mummulaan jo perjantaina vaimon vielä raataessa palkkansa eteen ja lauantaina nostin kytkintä heti aamukahvin kätkeydyttyä ruokatorveen. Kotona tartuin jonkin aikaa nurkassa kyyhöttänyttä pyörää sarvista ja ilmasin elämäni ensimmäistä kertaa maastopyörän jarrut. Tai siis manasin ja ilmasin, mutta joka tapauksessa lopputulos oli onnistunut. Lauantai sisälsi niin minulla kuin vaimollakin monta muutakin sellaista pienempää ja isompaa hommaa, joihin ei ole viitsinyt ryhtyä pikkuapulaisten kanssa.

Illalla pääsimme myös käymään vaimon kanssa yhdessä lenkillä, kun pimeä jo hivutti itseään taivaalle. Kuulostanee monen korvaan arkiselta, mutta meille tuo on ikävän harvinaista luksusta!

Sunnuntaina naatittiin rauhasta. Totesimme, että meille sopisi maakuntalehden tilauksesta viikonlopputilauksen sijasta Kun lapset eivät ole kotona -tilaus. Kumpikin taisi selailla Kalevaa aamupalapöydässä tunteroisen.

Päivä huipentui Oulussa ajettujen cyclocrossin SM-kisojen seuraamiseen ja muiden tekemän ruuan syömiseen kaveripariskunnan kanssa. Tarkoitus oli mennä hakemaan muksut vasta seuraavana päivänä. Seniorijuniorin vanhempiensa ikävöinti oli alkanut kuitenkin muistuttaa Itä-Berliinin kivitaloa niin ankeudeltaan kuin kooltaankin, ajoimme hakemaan nassikat kotiin.

Cyclocross on yleisöystävällinen ja näyttävännäköinen pyöräilylaji.

Ps. Mummulassa oli tarjolla myös toisenlaista harvinaista herkkua. Vanhempani olivat ostaneet minulle Lego-paloauton oletettavasti joululahjaksi, mutta pukki oli ilmeisesti vedonnut ikäänsä ja dementiaansa toimituksen osalta. Melkoinen löytö siis: avaamaton Lego-paketti vuodelta 1987! En osaa sanoa oliko innostuneempi poika vai minä, mutta maltoin kuitenkin jättää kokoamisen nuoremman polven tehtäväksi.

Onneksi on kirjasto

Jonkin aikaa sitten seniorijunioria vaivasivat pohdinnat siitä, mitä on ihon alla. Emme onneksi sännänneet internettiin, vaan vaimo totesi, että katsotaanpa seuraavalla kauppareissulla mitä kirjastosta löytyisi aiheeseen.

Kirjaston puolituttu täti kantoi asiaa kysyttäessä nipun kirjoja tiskille. Plarasin nopeasti muutaman läpi koettaen arvioida, missä tiedon määrä olisi suhteessa sopiva vastaanottajan lähtötasoon. Otimme lopulta mukaan kolme kirjaa, jotka olivat loistava vastaus juniorin kyselyihin.

Paras valinnoista oli Minä ihminen - ihmeellinen ikkunakirja (Lorimer, Lawrence T.), jossa ihmistä pääsi "kuorimaan" kerros kerrokselta, Osa sivusta oli läpinäkyvää muovia, jonka alta kuulsi läpi aina pari seuraavaa kerrosta. Iho, luut, lihakset, ruuansulatus, hermosto ja verenkierto tuli selitettyä ja luettua lapselle. Tuntui hyvältä, kun junnu totesi illalla: "Olipa hyvä kirja, nyt tiedän mitä on meidän sisällä."

Tällä viikolla muistini virkistyi kirjastojärjestelmän hienouden suhteen luettuani Hesarista kolumnin lasten kirjoista. Tekstin houkuttelemana piti tietenkin tutustua Pija Lindenbaumiin. Suomennettuja teoksia löytyi kotikunnan hyllystä hakuvaivalla. Loistavaa!

Muutenkin kirjasto on kansallispuistojen ohella yksi niistä harvoista paikoista, joissa vierailemalla voi pienentää verojen maksamisesta aiheutuvaa puristavaa tunnetta. Pidän nykysuuntauksesta, jossa kirjastoja on kehitetty olohuonemaiseen suuntaan. Ja niin pitää poikakin. Hänestä on mukavaa paitsi valita kotiin kirjoja (ja DVD-levyjä!) myös kokeilla kirjastosta löytyviä pelejä.

Kirjastossa hiljaisuus -lappujen katoaminen on toki muutoinkin lapsiperheen mieleen. Seniorijuniori esimerkiksi tykkää seisoa pienellä kirjaston jakkaralla ja siirtää itse kirjansa lainausautomaatin punaisena hehkuvan lukulaitteen alle. Aivan ilman keskusteluja ja pientä onnistumisen elämöintiä tuosta tilanteesta olisi hankala selvitä.

Meidän tapauksessamme bonuksena on vielä se, että kirjasto sijaitsee kolmannessa kerroksessa. Hissin tilaaminen kun on vielä yksi kirjastokäynnin kohokohdista.

Syysloman avaus urheilukentällä

Kävimme eilen urheilukentällä toista kertaa tälle kesää (poju oikeastaan kolmatta, kun osallistui kerran nappulakisoihin). Onhan se mainio paikka purkaa energiaa, vaikka heittolajien välineistöä ei mukana ollutkaan! Matkassa oli 7-, 4- ja 3-vuotias, sekä pari reippaan vuoden ikäistä urheilijanuorukaista. Kaikki viihtyivät!

Jäin miettimään, että miksi urheilukentillä näkee niin harvoin lapsia muutoin kuin ohjattujen harjoitusten tai kilpailuiden aikaan? Miksi vanhemmat eivät vie lapsiaan kentille?

Ratojen alusta on mahtava, nurmikko yleensä mukavaa ja erilaisia hyppypaikkoja useampia. Pienimmille riittää tolkuttomasti iloa jo siitä, kun riisuu korkeushyppypatjan vaatteistaan pomppualustaksi. Seitsenvuotias oli ihan säkeneissään estejuoksusta.

Ja kyllä yksivuotiaskin oppi kentällä uutta - narskuttelemaan hampaitaan nimittäin. Raivostuttava taito!

Urheilukentällä käynti oli osa varaslähtöämme syyslomaan. Kummitytön kotiseudulla opinahjojen ukset ovat säpissä jo tällä viikolla, joten ajelimme sunnuntaina kesäpaikan syystalkoiden jälkeen Etelä-Pohjanmaalle.  Matkat sujuivat kolmestaan lasten kanssa pelottavan hyvin. Vain hieman kaunistellen osuudekseni jäi ihmetellä sitä pieteettiä, jolla pian nelivuotiaamme mittasi jokaisen takapenkille tarjoilemani viinirypäleparin (rypäleitä oli paljon helpompi ojentaa ajaessa pojan puolelle). Pikkusisko ei varmasti saanut kertaakaan sitä isompaa pureskeltavaa!

Loppukevennys olkoon tällä kertaa loppuherkistely. Reissusta jäi nimittäin mieleen pari mukavaa pehmeää muistoa. Ensimmäinen hetki oli, kun kummitytön veli osoitteli minua leikkipyssyllä. Kummityttö siihen: "Älä, se on mun kummi ja mulle tärkeä!"

Toisesta kohtauksesta piti oikein ottaa pysäytyskuva ajatusten kameralla. Poikamme ja edellä mainittu kummitytön veli ovat "nahistelevassa iässä" ja koko reissun ajan joutui olemaan enemmän tai vähemmän seepran roolissa. Mutta kun tulimme ulkoa sisälle, eikä meidän nassikka saanut kenkiä irti haalareiden lahkeiden alta, niin johan nelivuotias oli auttamassa!

Lasten suusta - vol. 3

• Poju sai mummulassa perinteisen joulupiparin, vaikka syksy onkin. Kertoi asiasta kotona äidilleen: "Minä sain sellaisen hammasrataspiparin!"
• Poika kiikkui puistossa ikäisensä tytön kanssa ja kehua retosteli: "Minäpä ajan pyörällä ilman apurattaita!" Tyttö katsoi naama peruslukemilla ja kysyi vain, että "Mix?"
• Poika WC:ssä isolla, äiti syömässä välipalaa keittiössä. Poika: "Äiti, tule tänne!", äiti: "Olen syömässä, mikä siellä on?", poika: "Täällä on yksinäistä!"
• Poika haluaa pelata "aikuisten peliä". Valitaan Scrabble ja opetan pojalle, mitä kirjaimia hänen ja sisarensa nimiin tulee. Poika järjestää kirjaimia vähän aikaa ja toteaa: "Tästä tulee sanomalehti!"
• Seniorijuniori halusi tehdä tabletilla jotain. Epäilin, että siinä on akku tyhjä. Poika punnitsi tablettia kädellään todeten: "Tämä painaa aika paljon, kyllä akun täytyy olla täynnä!"
• Poju pelasi tablettia pitkän aikaa autossa päätään roikuttaen: "Minulla on kaula takaa kipeänä!"
• Vaimo: "Käypäs keittiössä, niin isi niistää sinun nenäsi." Poika: "En voi, koska olen ammattilainen ja hyväntuoksuinen!"
• Ollaan lähdössä ranskalaisille. Totean nuoremmalle, että tiedän hänenkin pitävän ranskiksista. Isompi on "järjen äänenä": "Ne ovat kyllä aika perunaisia noin pienelle!" 
• Junnu istuu sohvalla ja silittää maalipensselillä poskeaan. Toteaa: "Hoidan nyt tätä rakasta poskeani!" 
• Katsotaan englanninkielistä Pipsa Possua. Poika on äimän käkenä: "Miten noin pienet osaavat puhua englantia?"
• Poika rakentaa Duploista merirosvolaivaa. Kysyn, että millainen laiva se on. "Vanha merirosvolaiva. Jo silloin kun Erkki-pappa oli pieni, niin merillä soudettiin tällaisia. Siis jo silloin, kun pikku-Legoja ei oltu keksitty." 
• Ensimmäisen kunnon pakkasyön jälkeen poika kertoo: "Tänään oli kuurassa koko kunta!"

Tunnelin päässä valoa!

Neukkutäti kertoi aikanaan, että vauvan kakasta voi päätellä paljon siitä, kuinka lapsen ruuansulatuselimistö voi. Hän kehotti googlaamaan hakusanoilla "baby poop". Menin kotiin ja googlasin. Viihdyin hyvin hakutuloksia selatessani, mutta en ymmärtänyt tuon taivaallista, miten tulokset liittyivät kakkaan. Sitten huomasin kirjoittaneeni hakusanat muodossa "babe boop".

Tuo vanha juttu tuli tänään mieleeni, kun mietin, mitä ihmettä tekisimme aamupäivän aikana. Flunssa on iskenyt molempiin lapsiin, eikä sinänsä kaunis, mutta kylmä ulkoilma tuntunut parhaalta mahdolliselta ratkaisulta. Kelasin taaksepäin, että mitäs sitä talviaikaan onkaan sisällä tehty. No tietenkin rakennettu majoja sohvatyynyistä! Ja voi sitä riemua, kun tyynyistä, sohvasta, tuoleista, parista patjasta ja parista viltistä rakensi pitkän tunnelin, jossa oli neljä käännöstäkin.

Riemu sai vielä lisää kierroksia, kun antoi lapsille taskulampun, jonka valossa tunnelia sai tutkia. Ja pitihän tunnelin läpi toki ajaa autoilla ja lentää lentokoneillakin.

Nyt ihmettelet, että miten ihmeessä tunnelin rakentamisesta tuli alussa mainittu kakkajuttu mieleen. No, en kyllä tiedä. Ehkä siten, että maanantaina vanhatkin jutut toimivat.

Sekin ihme tässä yhteydessä nähtiin, että meikäläinen imuroi sohvan. Nyt se on taas puhdas - iltapäivän juoksutreeneihin saakka.

Pojun edessä noin kymmenen metriä iloa! Olin positiivisesti yllättynyt, että lapset jaksoivat kiertää tunnelia vuorotellen ilman suurempia kähinöitä.

Kolmetoista asiaa, joita en tiennyt vanhemmuudesta

Niin, ei näistä kukaan etukäteen puhunut:

1. Kuinka paljon lasten varjolla rahastetaan. "Kai sinä haluat lapsellesi parasta?" Joo, kyllä, laitetaan niihin tonnin Emmaljungiin vielä aluvanteet ja lisäpitkät.
2. Kuinka hyvin ihminen mukautuu toimimaan väsyneenä. En ole tottunut väsymykseen. Se on edelleen erittäin ankea olotila. Unenpuute on elämänlaatua ankarasti laskeva puutostila. Mutta vielä viisi vuotta sitten kova väsymys käytännössä lamautti minut. Nyt olen tottunut väsymykseen niin, että pystyn toimimaan väsyneenäkin.
3. Kuinka ulosteesta tulee jokapäiväinen asia. Pienten lasten kanssa kakka on ruuan jälkeen toiseksi luontevin asia. Pieni määrä sitä itseään kynnen alla ei ole maanjäristys.
4. Kuinka lapsiin kiintyy hiljalleen. Ei siellä synnärillä tule mitään hokkus pokkus vili jokkusta, että tässä on sun rakas lapsesi, ole hyvä. Aluksi mies ei sitä paitsi pysty tekemään vauvan kanssa juuri mitään. Paitsi sietämään kakkaa. Ja silti pojot vie nainen, joka tarjoaa mielyttävästä pakkauksesta maitoa. Kiintymys kasvaa lapsen ikääntyessä.
5. Kuinka oikeassa isäni olikaan todetessaan aikanaan, että ajan kulumisen huomaa parhaiten lasten kasvamisesta.
6. Kuinka idioottimaisesti lasten vaatteiden koot merkataan. 56 cm, 62 cm, 68 cm, 74 cm... Eli (56 + 6X) cm. Kuuden senttimetrin välein. Haloo! Kenen lapsi kasvaa kuuden senttimetrin kasvupyrähdyksin? No, ei kai kenenkään lapsi kasva esimerkiksi viiden sentin pyrähdyksinäkään, mutta jotenkin 55, 60, 65, 70, 75 olisi helpompi. Tuon nykysysteemin on varmasti kehittänyt joku britti.
7. Lapset todella aiheuttavat tunteiden vuoristoradan. Tai paremminkin sinikäyrän. Huipulta mennään varmasti pohjalle, mutta yhtä taatusti noustaan uudelleen ylös. Viha ja rakkaus. Epätoivo ja toivo. Siinä lapsiperheen jin ja jang. Esimerkkinä voi mainita vaikka sen, kun nukutin lapsiani suhteellisen hankalana iltana toista tuntia. Kammarista alkoi jälleen kuulua melua. Menin vihaisena ja kysyin jo ovelta, että mitä nyt taas. Esikoinen totesi kirkkain silmin: "Tällaisia me olemme!" Eipä siinä voinut kuin nauraa ja leppyä.
8. Kuinka ällöttävistä yksityiskohdista synnyttäneet naiset juttelevat avoimesti. Jos sinulla on lapsia, niin tiedät kyllä. Jos sinulla ei ole lapsia, et varmasti halua tietää.
9. Kuinka hirvittävän paljon aikaa menee lapsiperheen ruokarumbaan ja pyykkisambaan. Aamu- ja iltapuuron laittaminen on pala kakkua, mutta syöttämiseen meneekin helposti puoli tuntia per päivän pääty. Lounas ja päivällinen ovat suositusten mukaan lämpimiä ruokia. Kyllä sinä tiedät, kuinka paljon menee lämpimän ruuan valmistamiseen aikaa. Ja sitten vielä hedelmä-kasvis-marja -tyyppisen välipalan loihtiminen iltapäiväksi. Pyykinpesun voi tiivistää kolmeen sanaan: joka ikinen päivä.
10. Kuinka käsittämättömän kipeää Dublo-lego käy, kun sen päälle astuu. Tai kun sellaisen päälle kääntää unissaan kylkeään. Omassa sängyssään.
11. Kuinka lujille parisuhde joutuukaan hetkittäin. Välillä tuntuu, että pelaamme eri joukkueissa. Vaikka eihän se niin ole. Ruotsissa on käsittääkseni laki, joka estää avioeron hakemisen, jos parilla on alle kaksivuotias lapsi. Fiksua.
12. Kuinka paljon lapsista huolehtiikaan. Lisäksi vanhempi kollega lausui osuvasti, että huolten määrä on vakio. Pienet lapset - paljon pieniä huolia. Vanhemmat lapset - harvemmin, mutta isompia huolia.
13. Miten himputin paljon noista pikkupaviaaneista voikaan välittää!

Lihaton viikko

- Mistä tietää, että porukassa on kasvissyöjä?
- Ei sitä tarvitse tietää, kyllä hän kertoo sen.

Näin totesi kaverini, kun olimme hiljattain burgereilla ja vääntelehdin, että pitäisi valita kasvisannos. Tapaamisemme osui keskellä viikko ilman lihaa -kokeiluamme ja oli kieltämättä viikon hankalin hetki. Ei siis ihme, että valintani tuli kaikille tietoon.

Seitanpihvin ympärille rakennettu hamppari oli ihan hyvä. Tunsin kuitenkin vahvaa annoskateutta muun pöytäseurueen hampurilaisista, joiden välistä kuiskaili mediumiksi paistettu naudanlihapihvi pekonilakanoihin kietoutuneena.

Kokeilimme siis olla viikon ilman lihaa - ikään kuin Docventuresin lihattoman lokakuun pienoismallina. Tuota hampurilaiskeikkaa ja yhtä päivää (jonka aikana mieleni teki kaikkea lihasapuskaa meetwurstista lihapulliin) lukuunottamatta meni hienosti. En kuitenkaan löytänyt mitään "kevyempää oloa" tai "rauhallisemman oloista vatsaa", joista joskus kasvisruokaan liittyen puhutaan.

Suurimmaksi plussiksi nostaisin tiedon siitä, että söimme viikon aikana varsin terveellisesti. Kasvisruokaan näyttää liittyvän myös sellainen piirre, että siihen ikään kuin panostaa naksun tai kaksi enemmän kuin perusliharuokaan - ikään kuin maun varmistamiseksi. Täytyykin sanoa, että söimme kyseisellä viikolla poikkeuksellisen maistuvaa kotiruokaa. Mukava oli myös huomata, että perhe pysyy tarvittaessa lihattomallakin ruualla tyytyväisenä ja kylläisenä.

Ikävin puoli viikossa oli, että ruokavalio siirtyi selvästi hiilaripitoisempaan suuntaan, kun sekä rasvan että varsinkin proteiinin määrä vähentyi. Lapsilla suurin osa protskusta tulee luonnollisesti maitotuotteista, mutta aikuisilla lihattomuus pudotti valkuaisen määrää huomattavasti.

Kirjattakoon loppuun vielä ne syyt kokeilulle, jotka eivät edeltä ole rivien välistä luettavissa. Tärkein on se, että meillä syödään grillikaudella paljon lihaa. Olemme pyrkineet pitämään talvella vastapainona säännöllisen epäsäännöllisesti kasvisruokapäivän. Tämä oli sille ikään kuin luonnollinen laajennus. Ajatuksemme taustalla on kansallinen ravitsemussuositus, jonka mukaan punaista lihaa pitäisi syödä viikossa korkeintaan puoli kiloa. Punaisen lihan terveyshaitoista on puhuttu myös niin paljon, että ne alkavat olla aktiivimuistissa.

Lopullisen kipinän viikon kokeilulle antoivat tekeillä olevat lapsiperheiden ravitsemussuositukset, joiden mukaan lasten tulisi syödä punaista lihaa korkeintaan kolmesti viikossa.

Ja niin näitä syötiin:

• Pizza paahtokasviksista
• Munakas paahtokasviksista
• Puolukkapuuro
• Hurjan hyvä linssikeitto
• Sitruuna-halloumipasta
• Pinaattikeitto
• Kasvisgratiini
• Chili con quinoa
• Lämpimät leivät kasviksilla
• Hernekeitto soijarouheella ja runsaalla sipulilla
• Avokadopasta 

Heti alkuun paahdoin isohkon satsin kasviksia. Uskomattoman hyvä täyte pizzaan!