Arjen Afrikan tähteä

Siirretäänpä perhe-elämä hetkeksi Afrikan tähden pelilaudalle. Fiiliksissäni vaimo lentää parasta aikaa kohti Tangeria tähti hallussaan ja meikäläinen on juuri kääntämässä rosvolaattaa.

Näin siitäkin huolimatta, että kolmannen odotus on ajanut vaimon kipujen vuoksi lähestulkoon petipotilaaksi. Mutta kun itsellä on takana huikea jakso kotona lasten kanssa, niin vaimoa odottava lapsiperheen arki tuntuu Afrikan tähdeltä minua odottavaan duuniin palaamiseen verrattuna.

Tiedän toki, että asia ei ole näin mustavalkoinen, mutta minkäs fiiliksilleen voi?

Hevosenkenkiä tässä versiossa ei ole olemassa, mutta onneksi arvokiviä sentään on kääntynyt viimeaikoinakin esiin silloin tällöin.

Rubiini on ehdottomasti se, että poika on päässyt kerhoilun makuun. Viime keväänä kerhoon lähteminen aiheutti välillä jopa itkua. Nyt on eri ääni kellossa. Heippahalausta joutuu välillä kerhon edessä suorastaan vonkaamaan, kun juniorilla on niin kiire touhuamaan.

Syitä lienee pojan yleisen kasvamisen lisäksi kaksi. Viisivuotiaiden kerhossa tehdään vaativampia juttuja, joita myös markkinoidaan pre-eskari -asioina. Ratkaisevin tekijä lienee kuitenkin se, että poju on löytänyt viimein kerhosta leikkikaverin. Ja niin hyvän leikkikaverin, että syyslomalle on puolittain suunniteltu kyläilyä tai ainakin leikkipuistotreffejä.

Smaragdeja on kolme, kuten Afrikan tähdessä kuuluukin.

Ensimmäinen on se ilo, joka välittyy pojusta, kun hän viimein oppi ottamaan keinussa itse  vauhtia. Sitä on opeteltu paljon, mutta jotenkin rytmiä vain ei ole löytynyt. No nyt on löytynyt! Kerhossa, missäs muualla. Sen verran kovasta jutusta on kyse, että kundi ei ollut malttanut edes leikkiä uuden tuttavuutensa kanssa pihalla, kun oli pitänyt koko ajan vain keinua!

Toinen vihreä jalokivi on tytön keskittymiskyvyn ja puheen kehitys. Ei ole kauaa siitä, kun kirjan lukeminen tarkoitti korkeintaan aukeamaa. Nyt Mimmi-lehmä voi käydä uimahallireissunsa ihan ilman keskeytyksiä. Keskittymisen parantuminen näkyy myös Lego-sarjojen värkkäämisessä. Muutama kuukausi sitten ohjeista tekeminen tarkoitti lähinnä sopivan ohjeen valitsemista ja sen jälkeen ukkeleiden päiden ja vartaloiden swappaamista. Nyt kuitenkin keskittyminen riittää ihan mainiosti jo pienen kaivinkoneen kokoon näpräämiseen.

Ja mitä tapahtuu, kun kaivuri on valmis. Pikkurouva ottaa sen ja alkaa kertoa tarinaa!
 
Kolmas smaragdi kääntyi esiin läheiseltä päiväkodilta. Meille ja parille tuttavaperheelle löytyi liikuntasalivuoro. Sali on pieni, mutta siellä on palloja, patjoja, maaleja, mailoja, tunneleita ja paljon muuta. Käytiin tänään hieman tutustelemassa ja päähän liimautuneista hiuksista päätellen myös juniorit pitivät ideasta.

Yksi topaasi löytyy sadan metrin etäisyydeltä kotoamme. Kankaalle on rakennettu koko kesä leikkipuistoa. Olemme käyneet melkein päivittäin punakeltaisen aidan vieressä katsomassa, että jokos. No tänään aita oli poissa ja puisto ensimmäistä päivää auki! 

Muita topaaseja ei nyt ole. Pitää keskittyä pitämään rosvolaatta pois mielestä.

Arjesta juhlaa, yllätysjuhlaa

Vaimo on ollut viime viikot tuskissaan raskauden kanssa. Kolottaa, kivistää, painaa, vihloo ja väsyttää. Usean lyhyemmän sairasloman jälkeen lääkäri kirjoitti paperin, jolla saikku jatkuu äippäloman alkuun saakka.

Tänään vaimo kävi ilmeisesti viimeistä kertaa työpaikallaan pitkään aikaan -  sanomassa moi oppilailleen ja tschüs kollegoilleen. Minulle iski aamulla pieni turhautuminen, kun vaimo valmisteli lähtöään duunipaikalle. Kämppä oli juuri sen näköinen kuin sen voi olettaakin olevan, kun toinen vanhemmista on ollut reissussa. Lounaasta ei ollut kuin ajatus muistilapulla. Lapset kinusivat tekemistä.

Kerrankin sattui välähtämään. Lapsemme rakastavat "yllätysjuhlien" järjestämistä. Useinhan niitä ei tietenkään voi järkätä, mutta ehkä juuri siksi niitä silti kinutaan viikottain. Mieluisampaa taitaa heille olla vain se, että aamupalan saa kantaa äidille tai isälle sänkyyn.

Päätimme siis järjestää vaimolle yllätysjuhlat "äitiysloman alkamisen kunniaksi!"

Ja mitä juhlien valmisteluun kuului? Aivan oikein: kämpän siivous ja lounaan laittaminen! Lapset osallistuivat mielellään kuin suomalaiset artistit Vain elämää -ohjelmaan. Vanha totuus siitä, ettei tuotteella niin väliä kunhan markkinointi on kunnossa taisi pitää jälleen kerran paikkaansa.

Siivouksen jälkeen patistin vielä itseni leipomaan lasten kanssa. Homma, jossa olen lähes yhtä surkea kuin vesivärien käyttämisessä. Lapset kuitenkin olivat mielissään, kun saivat puristella jauhoja, rasvaa ja sokeria yhteen, leikellä taikinapyörällä, piirtää sormella jouhotettuun pöytään kuvioita ja vieläpä ripotella raesokeria.

Leipoessa käytiin mielenkiintoinen keskustelu. Olin lapsille kovana, että vasta lopuksi maistellaan taikinaa. Poika ei erityisemmin pitänyt linjauksestani: "Äitin kanssa kun leivotaan, niin saa syödä niin kauan kunnes äiti sanoo, että stop!"


Puhallettiin me muutama ilmapallokin sohvalle juhlistamaan yllätysjuhlia.

Juhlien eli lounaan ja kahvihetken jälkeen sekä lapset että vaimo vetäytyivät päiväunille. Rankkaa tuo juhlien valmistelu ja juhliminen!

Vaimon sisko oli lapsena kommentoinut perhetuttua sanoin "kiva, mutta ruma". Samanhenkinen kommentti kampakekseistämme olisi totuudenmukainen "nami, mutta ruma".

Lapset YH-elämässä

Blogissa on ollut reilut pari viikkoa hiljaista kuin pikkukunnan turisti-infossa talvipakkasilla. Kävi niin kuin vanhassa vitsissä, jonka mukaan parisuhteelle tekee hyvää, kun pariskunta käy pari kertaa viikossa ulkona: vaimo esimerkiksi perjantaisin ja mies lauantaisin. No, ensin vaimo oli vajaan viikon reissussa ja seuraavana päivänä minä lähdin lähes yhtä pitkälle keikalle.

Omasta YH-ajastani iso siivu kului vanhempieni luona. Maalla oli jälleen tekemistä niin, että aika kului sangen nopeasti. Lasten mieleen taisi jäädä päällimmäisenä serkkujen kanssa melskaaminen, hinattavan nivelnosturin kyydissä reiluun kymmeneen metriin nouseminen ja pienet puuaskartelut. Mummu ja kaikki lastenlapsensa kävivät myös ihailemassa jälleen naapurin kanoja ja tällä kertaa tyttökin oli uskaltanut tutustua munijiin tarkemmin.

Kotosalla emme touhunneet muuta erikoista kuin kävimme katsomassa Oulun krossisyksyn avausosakilpailua. Tapahtumassa oli melkoisen hyvä pöhinä - harvoin arki-iltana näillä leveyksillä näkee sataa pyöräilijää kiertämässä samaa kukkulaa edestakaisin!

Lapset jaksoivat kannustaa ja kysellä pyörätapahtumassa reilun puolen tunnin ajan. Mummulassa tehty jänisräikkä oli tehokäytössä.

ps. Tyttären kehityksestä täytyy tehdä jälleen yksi merkintä: värit alkavat olla hallussa. Hienoa huomata, että tyttö perhekerhon kahvihetkessä valkoista mukia vaatiessaan todella tarkoittaa valkoista mukia.

Juhannuskesän pieniä kuulumisia

Päättymässä olevalla viikolla on ollut monta pientä kivaa juttua. Tämä on tilkkutäkkimäinen blogaus niistä.

Poika on himoinnut jo kahtena edellisenä kesänä maailmanpyöräkokemusta. Maanantaina toive viimein toteutui, kun pääsimme haistelemaan Hietasaaressa Suomen tivolin tunnelmaa. Ensiksi suuntasimme juoksuaskeleet tietenkin siihen  maailmanpyörään. Mummu ja pappa olivat mukana ja minusta näytti, että me aikuiset nautimme maisemista enemmän kuin jälkikasvu. Laitteessa olisi varmaan saanut olla enemmän vauhtia lasten mielestä. Paljon enemmän vauhtia.

Tyttären reaktioista päätellen parasta tivolissa oli isohko autorata, jossa kiesit kiersivät litistetyn ovaalin muotoista rataa juoksuvauhtia. Poika taas tykkäsi todella paljon isosta pomppulinnasta, jossa oli myös erinäisiä esteitä pienen seikkailijan ylitettäviksi.

Viikolla piipahdimme myös Kempeleen liikennepuistossa. Kunnalle täytyy nostaa tässä(kin) asiassa kypärää: kahden euron autokoulumaksulla saa ajella koko kesän, kunhan vain muistaa pitää koulusta saadun autokortin mukana. Autovalikoimaa on paljon, paikat hyvässä kunnossa ja henkilökuntaa kahden reissun kokemuksen perusteella vähintäänkin tarpeeksi.

Tytöllä liikennepuistossa vieraileminen on ollut lähinnä omalla kaistalla pysymisen opettelua. Seniorijuniori sen sijaan on kysellyt liikennemerkeistä ja -säännöistä niin paljon, että asiaan on pitänyt palata kotonakin. Ei huonå!

Ajokortin sai liikennepuiston poliisilta, mutta saako sen jälkeen alkaa Ũber-yrittäjäksi?

Kerhojen loppuminen on harmittanut nuorempaa. Harva se päivä hän on sanonut, että mennään kerhoon. Onneksi tällä viikolla toive kävi toteen, kun vaimo kävi kaksikon kanssa kesäisessä perhekerhossa. Oli muutes sinänsä huvittavaa ja opettavaistakin seurata vierestä kolmikon lähtövalmisteluita. Hyvin huomasi talvelta tuttuja hetkiä: miten lasten lähtöjännitys alkoi muuttua sinkoilemiseksi kämpän päädystä toiseen ja miten tytöllä ehdottomasti on oltava oma reppu!

Juhannusaatoksi saimme ystäväperheeltä kutsun grillailemaan ja chillailemaan. He olivat hommanneet pienimpien iloksi pihalle uima-altaan. Lapset viihtyivät siinä ainakin yhtä hyvin kuin isämiehet grillin ääressä. Kun sääkin suosi poikkeuksellisen hyvillä juhannuslämmöillä ja mukana oli kummitytönkin perhe, niin aatto kului kerta kaikkiaan rattoisasti.

Poju oppi sukeltamaan snorklausvehkeillään kymmensenttisessä vedessä. Tai ainakin hengittämään snorkkelin kautta suu veden alla.

Seniorijuniorilla oli kyllä hieno oivallus isäntäväen uima-altaasta. Hän totesi, että on hienoa, kun on oma hiekkaranta. Ihmettelin hieman, että öö, hiekkaranta. "Tässä kun on uima-allas ja hiekkalaatikko vierekkäin!"

Vaimon näkemys juhannuksesta :) Piirretty iltatoimien yhteydessä.

Mukava perusmaanantai ja rokotepelkoa

Lapset katsovat maailmaa eri perspektiivistä kuin me aikuiset. Tiedossa on, mutta pakkaa aina välillä unohtumaan. Jonkin aikaa sitten sain asiasta hyvän muistutuksen, kun monenlaista ohjelmaa sisältäneen päivän jälkeen poika totesi viittä vaille nukahtamaisillaan: "Tiedätkö iskä, mikä oli tässä päivässä kaikkein parasta? No se, kun pysähdyimme sateessa katsomaan kerhosta kotiin tullessa kastematoja asvaltilla."

Eilinen ilta puhalsi naamalle hieman samantyylisen tilanteen. Kyselin, että mitäpäs tekisimme huomenna, kun on maanantai, äiti töissä ja hyvä sää. Tyttö ilmoitti haluavansa mennä kauppaan. Poika puolestaan uimarannalle. Kun totesin kesän olevan vielä liian alussa uimarantahommiin, niin poika vaihtoi ehdotuksensa vesimelonin syömiseen.

Jaa, enpä olisi osannut ehdottaa kesäpäivän kohokohdiksi kaupassa käymistä ja vesimelonin syömistä!

Niin siis teimme. Samaan reissuun ymppäsimme vielä kunnan korkeimmalle mäelle kiipeämisen. Sieltä näkyy naapurikaupunkiin ja merelle saakka, joten ihmeteltävää riitti.

Iltapäivästä kävimme pojan kanssa näyttämässä käsivarsiamme neuvolan tädille. Hän injektoi niihin TBE- eli puutiaisaivokuumerokotuksen ensimmäisen satsin. Mietimme rokotuksen plussia ja miinuksia pitkään vaimon kanssa. Kesäpaikka on alueella, jossa puutiaisaivokuumetta kantavia inhottavia hyönteisiä mönkii, joten päädyimme ottamaan rokotteen. Tyttö saa nuoren ikänsä takia vielä vuoden lisäaikaa ennen piikitettäväksi joutumistaan.

Pojalle rokotukset ovat olleet viime vuosina raakoja. Siitäkin huolimatta, että neuvolan tätimme on ammattinsa ehdotonta valiojoukkoa. Piikki on silti pelottanut. Pahimmillaan junnu on kietonut itsensä melkolailla sissilukkoon neukkutädin pöydän jalkaan. Nyt hoksasin onneksi luvata jäätelöllä piipahtamisen, jos reissu menee hyvin. Ja voi sitä urheuden (tai jäätelönhalun) määrää, jolla poika homman handlasi. Kun piikki otettiin esiin, pojalta pääsi pelkoitku, mutta siitä huolimatta hän kömpi kiltisti syliini ja käänsi käsivarren hoitajalle!

Piikkien jälkeen jännitys purkaantui puhetulvana - poju jutteli neuvolan tädin kanssa esimerkiksi grillikauden avauksesta.

Ja kyllä se itse valittu jäätelöpikari näytti lapselle maistuvan kesän ensimmäisenä hellerajaa kolkutelleena päivänä. Yllätys. Samalla hän totesi, että on se neuvolan Kati melkoinen mestari, kun osaa rokotuksenkin laittaa!

Tyypillinen päivä - timelapse

Olen äärettömän laiska, huono ja muistamaton vauvakirjojen(kin) käyttäjä. Jos vaimo ei olisi pitänyt mukeloiden kirjojen täyttämisestä huolta, ne muistuttaisivat meillä eittämättä artikkelia 2000-luvulla kansainvälisesti pärjänneistä suomalaisista juoksijoista.

Sen verran olen kirjoja kuitenkin lukenut, että niissä näyttää olevan tyhjiä rivejä otsikoilla: "Tyypillinen päiväsi X-vuotiaana". Torstaina oli oikein hyvä päivä vastata tuollaiseen kysymykseen timelapse-videolla. 

Muuten autenttista materiaalia, mutta keittiön pöytä ei pysy tyypillisenä päivänä noin siistinä!

Ps. Innoittajana elämäni ensimmäiselle timelapse-videolle toimi tämä kainuulaisen nuoren miehen kieltämättä huikea talvivideo.

Outoa ylpeyttä

Mitä näet ylläolevassa kuvassa?

Minä näen siinä viimepäivien suurimman ylpeyden aiheemme: ensimmäisen sapuskan, jonka poika teki alusta loppuun itse! Oo koo, oo koo, toki selitin mitä missäkin välissä pitää tehdä, paistoin vuoan ja autoin ainesosien määrien kanssa. Mutta silti: poju pilkkoi kaikki ainekset itse, voiteli vuoan, teki munamaidon, maustoi ja sekoitti ainekset.

Voi siskot ja veljet, että isä voi olla yhdestä safkasta tyytyväinen.

Mitä tuo sitten on? No Talonpojan paistosta!

Käyttäisin reseptistä mielelläni muotisanaa creepy, mutta koska ohje on "ikivanha" se taitaisi olla tilanteeseen sopimaton sanavalinta. Aivan tavanomaista sapuska ei kuitenkaan ole, mutta kylläkin suomalaisen suuhun hyvin sopivaa.

Resepti on vastikään edesmenneeltä mummultani. Hänen ja vanhempieni avulla olen saanut selville, että teemakkara on ollut lähinnä nakkeja vastaava tuote ja Paimen-juuston voi nykyelintarvikkeista korvata Koskenlaskijalla.

Mukaan kannattaa heittää hyvin varovasti chiliä ja melko varovasti mustapippurirouhetta. Paistos paranee, kun siitä haihtuu kosteutta eli kannattaa antaa ruuan vetäytyä paistamisen jälkeen jonkin aikaa ilman kantta/foliota.

Suosittelen!

ps. Kaikille suomen vääntämisestä kiinnostuneille: miten tulkitsisit reseptin yläotsikon "kuukauden emännän erikoinen"?

Talviulkoilun hyötysuhde

-En halua ulos.
Itkua.
- En halua ulos. Siellä tulee kylmä. Siellä ei ole mitään tekemistä. Siellä menee liian kauan. En halua ulos.
Parkua. Levottomuutta.
- En halua ulos.
- Tulepa tänne syliin, jutellaan vähän siitä uloslähdöstä.
Itku alkaa rauhoittua. Poika myöntyy että lähdetään ulos, mutta:
- Minä en sitten tee mitään. Seison keskellä pihaa koko ajan paikallaan.
- Hyvä on, voit tehdä niin.
Kuluu kolme sekuntia:
- Ehkä minä vähän joudun liikkumaan. Minun pitää ajaa aura-autolla. Ja tehdä lumikuormia autoon. Ja rakentaa lumilinnaa. Aion myös harjata lunta. Lasken myös vähän mäkeä. Voisin aloittaa myös uuden lumilinnan tekemisen...
Lista jatkuu ainakin minuutin ajan.

Pienestä on lapsen(kin) mielenliikkeet kiinni.

Mutta se ei ole ihan pieni liike, kun orkesteri viritetään ulkoilutaajuudelle. Jokainen suomalainen tietää kuinka paljon vaatetta tarvitaan, jos aikoo ottaa torjuntavoiton paristakymmenestä pakkasasteesta. Mutta silti - on tuota päälle pujoteltavaa kahdelle lapselle aika paljon:

En yhtään ihmettele, että vanhemmalla saattaa olla pinna kuin viulun kieli, jos pukemisruljanssin lopuksi lapsi lausuu sen legendaarisen sanan, jossa on kolme koota ja kaksi aata.

Kellotin koiruuttani paljonko kahden lapsen ja itseni ulkomoodiin siirtämiseen menee aikaa. Reilut 20 minuuttia sisältäen vaatteiden kokoamisen, pienemmän pukemisen, tällä kertaa hienosti hommansa hoitaneen isomman lapsen pukeutumisen "ohjaamisen" ja oman toppaan hyppäämiseni. Sisälle tullessa aika puoliintui: kymmenen minuuttia ulko-oven narahduksen jälkeen kamppeet olivat kuivumassa kylppärissä.

Ja niin, noilla ulkoiltiin tänään hieman reilu puoli tuntia. Hyötysuhde on siis hyvän diesel-moottorin luokkaa!

Lisättäköön vielä, että seniorijuniorilta pääsi lähes itku sisälle lähdettäessä: "En halua vielä sisälle, on oltu niin vähän aikaa ulkona."

Ps. Tämä teksti ei missään tapauksessa ole tarkoitettu valitukseksi. En pidä hyötysuhdetta huonona tai pukemisrumbaa ankeana. Toisin saattoi olla pahimpien kurakelien aikana, jolloin vaatekappaleita on lähes yhtä paljon ja ulkoilun jälkeen joutuu imuroimaan puoli kämppää. Ja silti hiekkaa löytyy vielä illalla omasta sängystäkin.

Kolme pientä kuulumista

Kauppakeskus Zeppelin järjesti tänään näyttävän ilotulituksen. Syystäkin. Laajat parkkipaikat pullistelivat päivällä, kun ihmisillä oli kiire päästä sijoittamaan veronpalautuksensa kai lähinnä Aasian teollisuutta tukemaan.

Ilotulitus taisi olla ensimmäinen niin pojalle kuin tytölle. Koska satoi silkkaa vettä, katselimme shown autosta. Tyttö oli vähän ihmeissään, mutta poika innostui välähdyksistä, rätinästä ja jysähdyksistä oikein kunnolla. Vielä kotimatkallakin hän katseli ikkunoista ulos ja totesi aina välillä: "Tuolla taitaa näkyä vielä yksi raketti!"

Kotona sattui sitten surkuhupaisa tapaus. Olen kirjoittanutkin, että tyttö haluaisi tehdä lähes kaiken kuten veljensä. Monesti se on vanhemman rillien läpi katsoen etu. Flikka esimerkiksi saa jo housut jalkaansa ilman apua (niin halutessaan). Mutta usein yritys päättyy pettymysitkuun, kun taidot eivät vielä riitä.

Ilotulitusreissun jälkeen pettymysitkun aihe oli kuitenkin sellainen, että omaa nauruaan sai estää ihan tosissaan hörähtämästä ilmoille. Poika kurvasi heti eteisestä WC:hen sammuttamaan hiirien tulipaloa. Tyttö riisui housunsa ja seisoi toisessa WC:ssä hyvin tomerasti pöntön edessä. Kun yritimme vaimon kanssa vuorotellen nostaa häntä Idolle vaipan poistamisen jälkeen, niin eihän siitä mitään tullut. Tyttö halusi tehdä lirinsä seisaaltaan! Ei juuri auttanut selittää, että se ei oikein onnistu tytöillä. Itku päättyi vasta, kun huomion sai ohjattua täysin muualle vessahommista.

Meillä on viimeaikoina ollut yökylässä enemmän ja vähemmän flunssapöpöjä. Kolmas kuuluminen liittyykin kuumemittariin ollen luonteeltaan loppukevennysmäinen: Poika huomasi pöydällä pötköttävän kuumemittarin ja kysyi, että mikä tämä on. Kerroin, että se on mittari, jolla mitataan kuumetta. Poika painoi mittarin otsalleen ja kysyi ihan  vilpittömästi: "Ai, näinkö?" 

Viiden ällän vanhemmuutta

90-luvun loppupuolella olin siinä iässä, jolloin luulin, että lause "ei ylioppilaskirjoituksia, vaan elämää varten" on aforismi eikä vitsi. Samoihin aikoihin puhuttiin kovasti kuuden ällän ylioppilaista.

Viime aikoina olen huomannut elämänkoulussa, että kohtalaiseen vanhemmutteen riittää vähemmän - viisi ällää on tarpeeksi. Muksujen kanssa touhutessa nuo viisi ällää ovat imperatiivit: leiki, luo, liiku, lue ja lähentele. Tietenkin olettaen, että lasten perustarpeet kuten ravinto, lepo ja hygienia ovat kunnossa


Kuulostaa helpolta. Käytännössä kaikkien viiden mahduttaminen vaikkapa kahdeksaan tuntiin ei kuitenkaan ole helppoa. Edellämainittujen perustarpeiden tyydyttämiseen kun menee päivästä pienten kanssa aika monta tiimaa.

Onneksi tässä ei puhuta viiden ällän vanhemmasta, vaan viiden ällän vanhemmista. Vielä oikeampaa olisi puhua viiden ällän aikuisista. Lapselle riittänee, että joku tuttu aikuinen mahdollistaisi joka päivä nuo viisi asiaa.


Käytännössä esimerkiksi liikkeen ja leikin voi aina välillä yhdistää. Ulkona hippa taikka piilonen on sekä liikettä että leikkiä. Samoin lukemisen ja lähentelyn integrointi on helppoa, kun vääntää itsensä yhdessä leikki-ikäisen kanssa samaan sohvan nurkkaan.

Tällä viikolla olen tarkkaillut päiviämme kotona noiden viiden ällän kautta. Huomiot eivät ole yllättäviä. Liikkuminen on yksi hyvä motiivi ulosmenolle ja vaikeinta minulle on vastata luomisen tuskaan. Onneksi lapset luovat oman tanssinsa kerta toisensa jälkeen, kun CD-soittimeen kiepauttaa Joulupuu on rakennettu -levyn.

Erään päivän "luo" - lyhty Neppajymykerhon ohjeilla.

Siskonpelastusmitali

Olimme lähdössä ulos. Poika puki pitkälti itsenäisesti ja minä koitin pujotella tyttöä ulkovaatteisiin. Se on haastavaa, koska neiti haluaa pukea itse, mutta ei vielä osaa. Ja apu ei tietenkään kelpaa. Ne naiset, ne naiset...

Poika sai ensiksi päälleen koko sadehaarniskan ja päästin hänet pihalle säntäilemään. Kuten usein ennenkin, niin tässä vaiheessa apu alkoi kelvata tytsyllekin ja sain hänetkin ulkoilukondikseen ripeästi. Pukkasin hänetkin ulos ja jätin tapojeni mukaisesti ulko-oven asentoon, joka on tunnettu lähinnä syrjäseutujen lukioiden ovista sisäänpääsyn näkökulmasta - sepposen selälleen siis. Ruukaan tehdä noin, jotta näen, mitä pihalla tapahtuu, kun puen itseni ulos.

Olimme menossa puistoon ja tytön rattaat olivat takapihan kuistilla. Puettuani menin hakemaan rattaita ja juuri kun olin terdellä, niin poika alkoi huutaa kuin palosireeni. En saanut sanoista selvää, mutta ymmärsin onneksi äänestä, että jotain epätavallista oli tekeillä.

Spurttasin kämpän läpi etuovelle. Poju oli ovella vastassa huutaen, että sisko karkaa. Sitten tulikin kiire. Tyttö oli kerennyt juosta parkkipaikan nurkalle, kun sain venytettyä käteni hänen huppuunsa. Pienet torumiset tytölle ja valtavat kiitokset pojalle (joka kuulemma oli ensin koittanut pysäyttää tytön hupusta vetämällä, mutta epäonnistunut).

Huh, huh!

Illalla vaimon kotiuduttua tilanne tietenkin kerrattiin. Hän hoksasi ehdottaa, että poitsille pitäisi askarrella mitali hienosta toiminnasta. No, poika otti ajatuksen omakseen ja pyöräytti mitalin ennen kuin vanhemmista kumpikaan ehti tarttua ideaan sen enempää!

"Siskonpelastusmitali", kuten poika askartelunsa nimesi. Huomaa siskon kasvot mitalin keskellä.

Illalla kysyin pojalta, että mikä oli parasta päivässä. "Se, kun pelastin siskon!". Toiseksi parasta oli kuulemma serkkujen vierailu. Ehkä tuo nelivuotias sittenkin välittää sisarestaan, vaikka pääasiallinen hellittelymuoto tällä hetkellä onkin luuvitosella möykyttäminen.

Marraskuisen arjen kuulumisia

Viikko sitten kaikki syksyn räntä tuntui satavan yhden päivän aikana koti-isän kauluksesta suoraan paljaaseen selkään. Kelkka osui jo aamusta kiveen ja kun osaaminen ei riittänyt korjausliikkeeseen, niin koko päivä kuljettiin väärään suuntaan.

Kivi oli pojan järkähtämätön päätös olla lähtemättä kerhoon. En pakottanut, mutta väsyneensä suivaannuin pahoin, koska aamupäivän suunnitelmat menivät uusiksi. Ja kun alla oli huono yö, en yksinkertaisesti osannut tehdä uutta suunnitelmaa ja muuttaa päivän suuntaa. Koko päivä mentiin tekemisten suhteen mitäs sitä nyt sitten -periaatteella ja senhän tietää, että lapset kävivät ylikierroksilla ja hakivat huomiota, kun järkevää tekemistä ei ollut kunnolla tarjolla.

Se oli tähänastisen koti-isäuran huonoin päivä.

Onneksi sen jälkeen elämä on jälleen nostanut huuliaan ylöspäin. Poikakin lähti perjantaina mielellään kerhoon. Mukavuutta on tipahdellut jopa taivaalta, kun ensimmäisistä räntähiutaleista on päässyt pyörittelemään lehti-lumipalloja.

Ensilumi satoi 12. marraskuuta. Pari päivää myöhemmin piti aamulla pihalle katsoessa hieraista silmiä, että villisikakos siellä röhnöttää. Mutta varsin neulaspitoisen lumiukon raatohan se.

Hieman ihmetyttää, kuinka juuri neljä täyttänyt naskali jaksaa pyörittää tuonkokoista palloa.

Tänään testasimme kahta uutta asiaa. Aamupäivästä kävimme Ouluhallissa Perhekuperkeikassa, mikä on puolitoistatuntinen vapaamuotoinen liikuntahetki. Hallissa oli tarjolla muunmuassa palloja, mailoja, erilaisia polkemalla kulkevia kulkupelejä, pomppulinna, sylintäyteisiä rakennuspalikoita ja pitkä ryömintätunneli. Lisäksi telinevoimistelualueella oli "rata", joka kuitenkin tarkoitti aika pitkälti varsin vapaata telmimistä alueella. Superlonikuutioilla täytetty monttu oli erityisesti nuoremman mieleen, joka nauroi ääneen kun sai kaatuilla altaan reunalta palojen sekaan. Mukavaa oli ja arvostan, että kaupunki tuollaisen viikottain järjestää!

Toisessa uudenkokeilussa rynnin vaihteeksi epämukavuusalueelle kuin ärsytetty härkä Pamplonan kaduille. Kokeilimme Pikku-Kakkosen Neppa-Jymykerhon askarteluvinkkiä. Lapset tykkäsivät ja itse totesin, että askartelen ihan yhtä hyvin kuin ala-asteella. Ja inhoan liimaamista yhtä paljon kuin ala-asteella.

Oikealla pojun luomuleppäkerttu, vasemmalla tytön ja minun pyöräilyhenkinen mutanttileppis.

Sekin on mahtava juttu, että nuorempi tuntuu osuvan päivittäin wc:n valkoiseen veljeen useampia kertoja. Se tosin edellyttää, että laatoitetussa huoneessa viihdytään (lukien, laulaen, jopa leikkien) jokaisen ruokailun jälkeen 10-20 minuuttia. Jospa tämä kuitenkin olisi yksi niistä asioista, joissa panostaminen nyt helpottaa elämää hetken kuluttua.

Tätä se nyt on. Ja kyllä - kuvan yläreunassa on kahvikuppi. Ainoa paikka, jossa isä saa arkipäivänä juoda aamutsufeensa yhdeltä istumalta.

Käännä tappio voitoksi eli banaanilättyjä tekemään

Miten kääntää tappio voitoksi? One-liner vastaus olisi varmaankin pelata lisää tai kasvattaa riskiä. Jos tappio on kuitenkin se, että hedelmäkoriin unohtuneet banaanit ovat tummuneet bioroskiskuntoon, ei peliä ole vielä käyty edes loppuun saakka.

Banaanilettujen reseptejä tulee netissä vastaan kuin kuntosaliharrastajia tammikuun ensimmäisellä viikolla, joten idea saattaa olla tuttu. Ohje on kuitenkin lapsiperheelle niin mainio, että päätin jakaa sen. Tässäkin minua miellyttää ohjeen helppous ja toimivuus.

Nämä katoavat ainakin meillä erittäin nopeasti lautasilta. Joko sellaisenaan tai pakastettujen marjojen kera. Rasvaahan näiden paistamiseen tarvitsee, mutta muutoin sisältö lienee myös neukkutätejä tahi terveyspoliiseita tyydyttävää.

Näin se menee: 

• Vatkaa kolme munaa sekaisin.
• Päräytä sekaan sauvasekoittimella kaksi banaania. 
• Lisää ruokalusikallinen venhäjauhoja ja loraus öljyä (ja aavistuksen verran leivinjauhetta). 
• Päräytä vielä kerran lyhyesti sauvasekoittimella. 
• Paista pannulla.

Annoksesta riittää välipalaksi kahdelle-kolmelle.

Jos haluaa varioida, niin kaakaojauhe tai sitruunamehu toimivat kuin ysäri Matti Airaksiselle. 

Hyvä päivä!

Päteneekö vanha sanonta ilon kaksinkertaistumisesta jaettassa jakamiseen sosiaalisessa mediassa? Henkilökohtaisesti nyt on hyvä hetki kokeilla, sillä tämä päivä meni niin sanotusti putkeen.

Askelmerkit oli nähtävillä jo aamupuurolla. Kumpikin lapioi mukisematta nassuunsa sähkömagneettisen säteilyn kypsentämän hiutaleiden, maidon ja suolan muodostaman massan ja viilentämiseen käytetyt marjat. Myös syönnin jälkeiset yhteisleikit pikku-Legoilla onnistuivat ilman suurempia aikalisien viheltämisiä.

Käymättä läpi koko päivää, nostan esiin kaksi päivän "häränsilmää".

Ensimmäinen ajoittui lounaaseen, joka onnistui ilman kalabaliikkia, vaikka meillä kaikilla kolmella oli eri ruoka (kyllä, eiliseltä testamentattuja). Sen jälkeen nuorempi väänsi posliinin täyteen, mitä seurasi kummankin rauhoittuminen päiväunille ilman kitkaa. Nuotinvieritin pari biisiä ja siirryin tapani mukaan imuroimaan kivet käytävästä ja ruuat pöydän alta. Operaation jälkeen vilkaisu lasten huoneeseen paljasti, että kumpikin oli siirtynyt unihiekoittajan maille! Täytyy myöntää, että tässä vaiheessa oli himpun verran voittajafiilis.

Ennen iltatohinoita kirjoitin parille kaverille WhatsAppissa: "Voi kun se olisi tuo elämysten tarjoaminen lapsille yhtä helppoa vielä muutaman vuoden päästäkin."

Olimme nimittäin hetkeä ennen palanneet vanhemman lapsen kanssa "täysikuun katselureissulta". Ajoimme pojan kanssa "valolenkin" pururataa vajaan parin kilometrin päähän kylän korkeimmalle kukkulalle ja tutkimme mäeltä, miten läheltä ja kaukaa näkyi tuttuja valoja. Miten pieni voi olla niin innoissaan a)pyöräilystä, b)pyörän valosta, c)kukkulasta, d)kuusta, e)horisontissa näkyvistä valoista?

Poju tuumasi vielä nukkumaanmennessään, että "kiitos kuin veit minut katsomaan kuuta sinne mäelle!"

Päivän teemaan sopi hyvin myös hienoin auto, jonka seniorijuniori on tähän mennessä legoillut täysin itsenäisesti omalla mielikuvituksellaan. Huomaa sivupeilit, takakontti, mittaristo, konepelti ja kaksiosainen tankkausreikä, koska "tässä käytetään sekä bensaa että dieseliä!"

Kuvasuunnistusta lasten kera

Vaimoni sai kesällä mummilakäynnin aikana huimaavan hyvän idean. Hän poseerautti pientä pehmopingviiniä pihan eri paikoissa. Sen jälkeen hän näytti kuva kerrallaan otoksia seniorijuniorille ja pyysi etsimään paikan. Seurasi riemua, juoksua ja kasvavien aivonystyröiden hieromista.

Siitä alkoi kuvarastileikki, jota meillä on nyt kokeiltu useamman kerran. Pingun piilotus -nimellä kulkeva touhu tuntuu toimivan aina ja yllättäen jopa ekaluokkalaisille vieraillekin.

Vaikeustasoa on helppo säätää, kun vihjeet ovat puhelimessa. Kuvat pitää ottaa niin, että mukaan tulee tarpeeksi paljon miljöötä, mutta ne kannattaa näyttää aluksi zoomattuna. Jos leikkijöillä ei tunnu välähtävän, voi kuvaa zoomata ulos lisävihjeiden tarjoamiseksi.

Meillä leikki on päättynyt niin, että viimeisessä kuvassa Pingu vilkuttelee pakastimen lähettyvillä. Ja pakastimessa lapsille puolestaan on vilkuttanut pingviinijäätelö. Saapa nähdä missä vaiheessa skidit juoksevat ensimmäisen kuvan nähtyään tonkimaan pakastinta!

Blogauksen alussa muutama vinkkikuva tämän päivän etsinnöistä.

Tunnelin päässä valoa!

Neukkutäti kertoi aikanaan, että vauvan kakasta voi päätellä paljon siitä, kuinka lapsen ruuansulatuselimistö voi. Hän kehotti googlaamaan hakusanoilla "baby poop". Menin kotiin ja googlasin. Viihdyin hyvin hakutuloksia selatessani, mutta en ymmärtänyt tuon taivaallista, miten tulokset liittyivät kakkaan. Sitten huomasin kirjoittaneeni hakusanat muodossa "babe boop".

Tuo vanha juttu tuli tänään mieleeni, kun mietin, mitä ihmettä tekisimme aamupäivän aikana. Flunssa on iskenyt molempiin lapsiin, eikä sinänsä kaunis, mutta kylmä ulkoilma tuntunut parhaalta mahdolliselta ratkaisulta. Kelasin taaksepäin, että mitäs sitä talviaikaan onkaan sisällä tehty. No tietenkin rakennettu majoja sohvatyynyistä! Ja voi sitä riemua, kun tyynyistä, sohvasta, tuoleista, parista patjasta ja parista viltistä rakensi pitkän tunnelin, jossa oli neljä käännöstäkin.

Riemu sai vielä lisää kierroksia, kun antoi lapsille taskulampun, jonka valossa tunnelia sai tutkia. Ja pitihän tunnelin läpi toki ajaa autoilla ja lentää lentokoneillakin.

Nyt ihmettelet, että miten ihmeessä tunnelin rakentamisesta tuli alussa mainittu kakkajuttu mieleen. No, en kyllä tiedä. Ehkä siten, että maanantaina vanhatkin jutut toimivat.

Sekin ihme tässä yhteydessä nähtiin, että meikäläinen imuroi sohvan. Nyt se on taas puhdas - iltapäivän juoksutreeneihin saakka.

Pojun edessä noin kymmenen metriä iloa! Olin positiivisesti yllättynyt, että lapset jaksoivat kiertää tunnelia vuorotellen ilman suurempia kähinöitä.

Jotakuinkin juhlavaa arkea

Menneiden puolentoista vuorokauden aikana olen pohtinut useampaan otteeseen, että mitenkähän arki määritellään. On ollut niin mukavaa, että olen miettinyt, voiko tätä enää arjeksi kutsuakaan! Tässä lyhyt kronologinen katsaus aiheeseen.

Poju oli eilen aamupäivän kerhossa. Sen aikana minulla ja tyttärellä kävi vieraita: kummityttö isänsä kanssa ja toinenkin kaveri puolivuotiaan poikansa kanssa. Poju tosin nukkui melkein koko isämiitin ajan, mutta tytöillä riitti touhua. Ja isämiehillä puhetta ainakin pyöräilystä, metsästyksestä ja lasten kuulumisista.

Haimme poitsin pois kerhosta ja saimme vielä yllätysvieraita, kun vaimon siskon mies sattui olemaan paikkakunnalla ja tuli piipahtamaan. Lounas, kahvia ja puhetta. Vaikka en itse metsästä, niin jälleen puhuttiin metsästyksestä. Taitaa olla se aika vuodesta?

Vaimo pyöräili töistä jo ennen päiväunien loppusummeria. Kuulumisten vaihdon jälkeen suuntasimme poitsun kanssa kirjastoon ja kauppaan ilman minkäänlaista kiireen makua. Ei voi moittia sitäkään reissua. Iloksemme kirjastosta löytyi suuraakkosin tavutettuja kertomuksia. Saa nassikka tyydyttää kiinnostustaan kirjaimia kohtaan.

Kun vielä pääsin haistelemaan syysilmaa lenkin muodossa ennen nukutuksiin ryhtymistä, niin täytyy sanoa, että hankala keksiä miten tavallinen arkipäivä voisi parempi olla.

Pojulla meinaa välillä karata desibelit ja meininki yleiseksi ölinäksi. Sovimme hiljan, että kun kolme päivää on mennyt ilman turhaa älämölöä, niin käymme ranskalaisilla ja juustodipillä (juustodippi on pojun oma spesiaalitoive ranujen kylkeen). Tänään oli aika lunastaa lupaus ja saimme jälleen kaveriksi kummitytön isänsä kanssa. Ei hullumpi aamupäivä siis tänäänkään!

Lopuksi tekisi mieli heittäytyä lähes runolliseksi toteamalla, että ihmiset tekevät arjesta juhlaa!

ps. Kiiltokuvamaisuuden ylläpitämiseksi jätin mainitsematta, että eilinen nukuttaminen oli suhteellisen ikävä projekti ja että poika näki yöllä pahaa unta herättäen minut ainakin puolentusinaa kertaa. Mutta otsikossahan onkin sana jotakuinkin.

Kolmella leimalla ranut ja juustodippi -kortti. Perunoiden valokuva by Hese, vieressä poitsin oma näkemys juustodipistä.

Perhekerhossa

Työelämässä on mantra, jonka mukaan kehitystä tapahtuu vain oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemällä. Kahden lapsen hoitaminen on nyt duunini, joten päätin astua mukavuusalueen rajan yli ja mennä perhekerhoon.

No, rehellinen ollakseni minun oli hieman pakko. Seniorijuniorilla alkoi tänään kerho ja sinne meneminen on aiheuttanut etukäteen pientä kiemurtelua. Niinpä lupasin, että odotamme juniorin kanssa kerhopaikan käytävässä ensimmäisellä kerralla koko kerhoiluajan.

Pari tuntia käytävässä istumista on tietysti jotakuinkin yhtä kiinnostavaa kuin liikenteen laskeminen Kuusamon takamailla. Perhekerho toimii samoissa tiloissa, joten päätin viedä tytön sinne.

Ennakkomielikuvani perhekerhosta perustui vahvasti Eve Hietamiehen loistavaan Yösyöttö-kirjaan. Siinä päähenkilömies on perhekerhossa tietämättömänä kuin Eurooppa tällä hetkellä pakolaisvirtojen kanssa ja lopullinen hämmennys iskee, kun neljäkymmentä naista kiskaisee yhtäkkiä toisen rinnan paljaaksi!

Sukupuolijakauma oli juuri odotusten mukainen. Muitakin miehiä oli, mutta vanhin korkeintaan viisivuotias.

Kerhon täti kävi juttelemassa hetken kanssani ja hänen keskustelun avauksensa niputti tilanteen aika hyvin: "Miltäs se tämä naisten maailma näyttää?" En osannut sanoa mitään, joten hän jatkoi hieman vaivautuneena: "Tietysti toivomme, että täällä kävisi isiäkin, mutta..." Sain sen verran sanoja suuhuni, että pelastin hänet todennäköisesti ikävältä sivulauseelta vastaamalla totuudenmukaisesti: "Tytär näyttää viihtyvän. Se on pääasia!"

Suurin osa mammoista istui alkuhartauden jälkeen ison maton ympärille keskelle lattiaa ja alkoi rupatella. Tytär hakeutui nurkassa olleen leikkikeittiön äärelle, joten pääsin istumaan seinää vasten. Lattialla istuminen ei ole ihan mun juttu.

Tunteroinen meni ihan mukavasti. En katsonut kelloon valehtelematta kuin muutaman kerran - jokaista viittä minuuttia kohden.

Lopuksi leikittiin laululeikkejä. Uskomaton on Suomen terveydenhoitojärjestelmä. Äideille ehditään opettaa sairaalassa joukko lastenlaulujakin kaiken muun ohessa! Vai millä muulla selittyy, että näytin olevan ainoa, joka ei osannut laulaa ja leikkiä siitä, miten "tällä pysäkillä pois, liukuportaita metroon ja metrosta mummolaan"?

Loppujen lopuksi täytyy sanoa, että vaivaantuneisuus ei ollut niin suurta kuin luulin. Imettäjiä näin yhden. Kahvimaito oli loppu. Tyttö viihtyi, koska tiloissa oli paljon uusia leikkikaluja. Omat sosiaaliset kontaktini jäivät tasolle, jonka saavuttaa helposti lähi-Siwan kassalla.

Eihän se mukavalta tunnu antaa lastaan piikitettäväksikään rokotuksen yhteydessä, joten kenties perhekerhoilen toistekin. Tyttären takia.

Ps. Eilen oli enemmän näköiseni aamupäivä, kun ajoimme metsään tsekkaamaan puolukoiden kypsyyttä ja paistamaan suoleen tungettua mössöä nuotiolle. Alla pari kuvaa niistä tunnelmista.

Tässä hetkessä sukupolvien rajat unohtuvat. Syttyvä nuotio on aina yhtä vetovoimainen!

Se ole mikhään, joka ei kahdella poimurilla poimi!

Lapset viihtyivät puolukkaretkellä vähintään yhtä hyvin kuin isä. 

Raakoja, sanoi kettu puolukan marjoista.

Tenavien mielestä nämä olivat ihan poiminta- ja syöntivalmiita. Viimeksimainittua sai välillä rajoittaa melko voimakkaasti mahakipujen pelossa.

Voihan paska!

Kateus on suomalaisten perisynti. Hiljattainen ensimmäinen välitilinpäätökseni saattoi aiheuttaa sellaista. Toisaalta vahingonilo on sanonnan mukaan aidointa iloa. Tässäpä siis viimepäivien kuulumisia, jotka eivät herätä kateutta, mutta saattavat aiheuttaa vahingoniloa.

Ajelimme sunnuntaina mummulasta kotiin periaatteessa puolen tunnin takia. Maanantaina oli pojun kerhoon tutustuminen. Edellinen kerhovuosi (syksy-kevät) meni pojalta ujostellessa ja loppujen lopuksi niin, että junnu ei halunnut kerhoon ollenkaan. Ajattelimme, että tutustuminen olisi paikallaan, vaikka tädit ja tilat tuttuja olivatkin.

Tutustuminen meni ihan ok. Tytär tosin ujosteli vähemmän ja oli innostuneempi kerhon leluista kuin poika. Onneksi vanhempikin pääsi ujoudestaan yli ja nyökytteli kerhon tädeille, kun kysyivät, että eikö sitä ensi viikolla tavata.

Tutustumisen jälkeen tuhisimme päiväunet, odotimme vaimon kotiin ja ajoimme takaisin mummulaan. Johan tuota melkein vuorokausi oltiinkin kotona. Matka meni kolmestaan ihan jees, loppumatkasta tosin viinirypäleiden ja pähkinöiden tukkiessa kitiseviä suita.

Tiistain vastaisena yönä se sitten iski. Oksennustauti tyttärelle. Junnu nukkui vieressäni ja laattasi luonnollisesti osittain päälleni. Voihan paska! Mikä ei tapa, se vahvistaa. Samaa lausetta mietin, kun siivosin makkarin ja wc:n välille tasaisesti levinnyttä outputtia pikkutunteina pois mummun tyynnytellessä väsymysitkua tuhertanutta tyttöä.

Ja ei. En tietenkään älynnyt ottaa kesken unien herättyäni ämpäriä sängyn viereen. Puolen tunnin päästä sama uudestaan. Shit! Tyttö tosin nukkui tässä vaiheessa omassa sängyssään. Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Ja sitten vielä kolmas kierros. Scheiße! Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Aamulla ihmettelin, kun olo ei ollutkaan vahvistunut, vaan enemmänkin valvonut. Mikä ei tapa, se valvottaa.

Olin sopinut tiistaille harrastetöihin liittyvän tapaamisen. Ja luonnollisesti kuuloetäisyydelle deadlinesta. Yllättäen reissu meni hyvin, ja mummulassakin tunnit olivat kuluneet ilman suurempi välikohtauksia.


Mikä ihme siinä on, että lasten pitää sairastaa yöllä? Päivä nimittäin meni ok, mutta seuraava yö oli edellisen toisinto. говно! Output tosin tuli toisesta kanavasta, mutta silti? Mikä ei tapa, se valvottaa.

Aamulla väsytti ja nätisti sanottuna tympäisi. Heräämisen, korjaan ylös nousemisen, jälkeen selvisi, että mummu oli saanut oman tartuntansa. Merde!

Päivä meni jälleen ok ja sain jopa siirrettyä sairastuvan kotiin. Ajattelin, että kotona on helpompi sairastaa. Ehkä. Seuraavana yönä edellisten öiden monotoniset oireet muuttuivat stereoksi eli tytöllä oli kaksipäinen rapatauti. Skit! Mikä ei tapa, se valvottaa.

Siihen tauti onneksi sitten kukistuikin. Muutaman paremman yön jälkeen viitsii jo kirjoittaa aiheesta ja todeta, että säälittävintähän tuollainen on sen terveen lapsen kannalta: sisarus on ankean kärttyisenä, eikä isän ohjelmatoimistosta löydy lippuja ensimmäiseenkään näytökseen.

Eilen olimme poikkeuksellisesti kolmestaan myös lauantaina, kun vaimo oli tapaamassa 15 vuoden takaisia kavereitaan. Otimme viikon vahinkoa kiinni ja retkeilimme pitkin Kempelettä syöden välipalan ulkona ja tutustuen kolmeen uuteen akkujen tyhjennyspaikkaan. Lämpöäkin oli reilusti yli kaksikymmentä.

Kevennys tällä kertaa kuvan muodossa. Alakoulun pihalla oli tällainen leikkikenttähärveli, johon yli 120-senttinen lapsi voi mennä "istumaan" ja kaverit/vanhemmat pyöräyttävät rumpua. Poika nimesi sen heti nähdessään pesukoneeksi!

Kesän ensimmäinen maanantai

Arki saapui tähän perheeseen eilen. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, saimme lomailla tänä vuonna pitkään perheenä ja sehän maistui hyvältä.

Yllättävän hyvältä maistui kuitenkin myös arki. Vaimo painoi oven kiinni kahdeksan jälkeen jälkikasvun melko huolellisen hippihommailun jälkeen. Tarkennuksena mainittakoon, että hippihommat tarkoittavat meillä eronhetkellä läpikäytävää HIP-kolmikkoa eli halit, ikävöinnit ("minun tulee sinua ikävä") ja pusut. Takaisin duunistaan vaimo palaili viiden maissa, enkä siihen mennessä ollut katsonut kertaakaan kelloon miettien, että kauankohan tässä vielä ollaan kolmestaan.

Tytär on tällä hetkellä hirmuisesti äitinsä perään, mutta hänkään ei onneksi osoittanut ikävöinnin merkkejä kertaakaan! Taitaa ymmärtää realiteetit.

Poika puolestaan kysyi aamulla vaimon lähdettyä, että alkoiko nyt syksy. Vastasin, että tavallaan kyllä. Siihen junnu mietteliäänä, että eiväthän lehdet ole vielä muuttuneet värikkäiksi. Niinpä! Jos kehtaisin lainata iskelmälaulun sanoja, saattaisin lipsauttaa tähän jotain kesästä ja jäljelläolemisesta.

Eräs uskollinen blogini lukija toivoi kerran, että tekstien seassa olisi myös kuvia. Toiveesi on muistettu! Tässä merkinnän lopuksi vielä pieni kuvakatsaus perheemme kesälomaan.

Alkukesä(kin) oli kylmä, joten majaleikeille oli aikaa.

Parhaita hetkiä! Pyöräkärryä vedettiin varsinkin kesäpaikassa paljon ja parhaimmillaan auto oli viikon ajan työttömänä.

Auton voi pestä myös näin! Poju jaksoi innostua ensimmäisestä vesipyssystään varsin pitkään.

Poika oppi kesän aikana kunnolla itsenäisen pukeutumisen. Kun taito on tarpeeksi hallussa, voi vähän hassutellakin.

Kesäpaikkaan askerreltiin lähes ensimmäisenä hommana hiekkalaatikko. Mummi ja pappa toivat jälkikasvulle omat kottikärryt urakkaa varten.

Tällaisista illoista kesää 2015 ei muisteta.

Kesän hiusmuotiin valmistauduttiin jälleen "koko perheen proggiksena". Poika leikkasi, tytärkin kokeili ja vaimo vimeisteli.

Poika ja serkkunsa ajoivat mummun ja papan luona makkaranpaistoon. Nam!

Merenrantakallioilla piti tutkia kaikki kolot ja kokeilla jokaisen poukaman veden lämpö.

Kesä 2015 oli pyöräilyharrastukseni kannalta lähes välivuosi. Metsään ehdin vain pariin otteeseen. Fiilikset olivat joka kerta korkealla!

Poika nimesi tämän kuljetuksen kirjastoautoksi :)