Ei pöntömpää

Kevät on vihdoin täällä! Siis sellainen kevät, että takapihalla tarkenee touhuta ilman hanskoja ja karvalakkia. Otimme lasten kanssa lämmenneestä säästä hyödyn irti nikkaroimalla pari linnunpönttöä kierrätysmateriaaleista.

Tenavat olivat tohkeissaan. Ei liene yllätys. Tyttökin jaksoi keskittyä yllättävän hyvin lähes koko projektin ajan, varsinkin kun homma jakautui päiväunien molemmille puolille. Pönttö onkin soppeli värkättävä lasten kanssa tehtäväksi. Se sisältää monta perustavaa laatua olevaa työvaihetta: mittaus, sahaus, poraus ja naulaus, mutta hommaan ei mene kaksivuotiaankaan näkökulmasta ikuisuutta.

Vaikka kokosimme pöntöt ruuveilla, niin varsinkin pojalle oli tärkeää, että hommassa pääsi myös naulaamaan.

Koti vaikka hömötiaiselle. Suuaukon suojapelti näprättiin kierrätysteeman mukaisesti tomaattimurskapurkin kannesta.

Oheistuotteina syntyi äidille "kotiintuloyllätys" ja jämäpalojen jämäpaloista pojan ideoima "kauko-ohjain." Huomenna pitäisi kuulemma tehdä jotain, jota tuolla voi ohjata...

Vaimo lasten lääkärissä

Poika vaati vaimon potilaaksi leikkiessään lääkäriä. Kuuntelin sivukorvalla keittiössä häärätessäni ja hykertelin. Vaimo onneksi kirjoitti tapahtumat muistiin hetimiten leikin päätyttyä!

Äiti: Minulla on maha kipeänä.

Poika: Tule istumaan tähän näin, kuuntelen stetoskoopilla...ei kuulu mitään. Istu tähän ja nosta toinen jalka sohvan käsinojalle, tutkin jalan.

Ä: Mutta minulla on maha kipeänä, ei jalka.

P: Joo, mutta minä tutkin kaikki paikat samalla kertaa (tutkii jalkaa eri instrumentein).

P: Minun täytyy leikata jalkaan pieni viilto.

Ä: En halua leikkausta. Miksi pitää leikata, mahani on kipeä?

P: Katsos kun masukipu on kestänyt kauan, niin se on valunut ja saanut verisuonet menemään väärään järjstykseen jalassa. Jalassa on pieni nyrjähdys. Ei tämä satu ollenkaan. Leikkaan vain vähän ja minun pitää nähdä miten verisuonet siellä on.

Ä: No, leikkaa sitten, mutta ole varovainen.

P: Olen. Ensin leikkaan, sitten otan pinseteillä verisuonista kiinni ja siirrän ne oikeaan järjestykseen. Nyt laitan laastarin ja lopuksi ompelen ompelukoneella kiinni.

Ä: Ei kyllä sattunut kovin paljon.

Operaation aikana tytär on kuljettanut äidilleen leikkikakun paloja tasaiseen tahtiin piristykseksi. Nyt tyttökin liittyy kuitenkin hoitotiimiin ja tarttuu lääkärilaukun pihdeillä äitiään napakasti varpaasta.

Ä: Hei, hoitaja otti minulta varpaan!

Tyttö: Ei mitään haittaa. 

Tyttö hakee useamman varpaan pihdeillä. Jokaisen kohdalla toistuu edellinen keskustelu.

P: Nyt voit mennä makaamaan.

T tuo pikkusängyn patjan äidille olohuoneen lattialle: Äiti tähän.

P: Tästä saat valita vielä tarran (iskee tarroja kuumemittarilla käteen kuin leimoja).

P: Tulen tähän päällesi makaamaan, niin sinulla on lämmin.

Munkkilenkki ja piirrustuksia

Kerroin päivänä muuana isommalle kahvakuulalle, että pyöräilijät harrastavat silloin tällöin munkkilenkkejä. Sellaisella ajetaan pari tuntia johonkin suuntaan, juodaan ulkoilun jälkeen taivaallisilta maistuvat munkkitsufeet ja pyöritellään kotiin.


Siitä lähtien ilmassa on ollut positiivista kärttämistä: "Mennään tänään munkkilenkille!" No, tänään keväinen aurinko ja kuivat asvaltit loivat varsin oivalliset puitteet.

Poju pyöräili, minä juoksin. Aivan mahtava reissu! Hyviä juttuja, ulkoilun jälkeen taivaalliselta maistunut munkkimehusetti ja erinomaista liikuntaa, jota alan harrastaja varmaankin kutsuisi vauhtileikittelyksi: keskinopeus 7:37 min/km, mutta huiput 3:04 min/km.

Toinen selkeä ilonaihe viime päivinä on ollut piirtäminen. Tyttö on oppinut tekemään suljettuja ympyröitä ja värittämään niitä. Ilmeisesti tämä on ihan jokin kehitysvaihekin, mutta ainakin se on selkeä muutos aikaisempiin taiteiluihin.

Eikös tää menis melkolailla täydestä nykytaiteen näyttelyssä?

Aikuisen vinkkelistä katsoen poika on viimekuukaudet vain sutannut: ottanut erivärisiä kyniä ja värittänyt niillä paperia miten sattuu kutsuen toimintaa ilotulitusten piirtämiseksi. Olen ollut välillä suorastaan pari astetta näreissäni, että piirrä jotain, suttaamisessa ei ole järkeä.

Mutta sitten! Miinan ja Manun tehtäväkirjassa oli laatikko, johon piti raapustaa oma kuva. Peili pojan eteen ja lopputulema oli "ilotulituksiin" verrattuna suorastaan huikea.

"Sillä on kaula, hartiat, korvat, otsa, nenä, huulet, suu ja silmät", kertoi poika itse omakuvastaan.

Samaan innostukseen kaveri piirsi vielä kokonaisvaltaisemman näkemyksen ihmisestä. Eeli-ystävänsä kuvan.

Tuosta on enää lyhyt matka siihen miten minä osaan piirtää ihmisen.

ps. Kevät vie lumet, mutta ei enkeleidentekotahtoa:

Tyypillinen päivä - timelapse

Olen äärettömän laiska, huono ja muistamaton vauvakirjojen(kin) käyttäjä. Jos vaimo ei olisi pitänyt mukeloiden kirjojen täyttämisestä huolta, ne muistuttaisivat meillä eittämättä artikkelia 2000-luvulla kansainvälisesti pärjänneistä suomalaisista juoksijoista.

Sen verran olen kirjoja kuitenkin lukenut, että niissä näyttää olevan tyhjiä rivejä otsikoilla: "Tyypillinen päiväsi X-vuotiaana". Torstaina oli oikein hyvä päivä vastata tuollaiseen kysymykseen timelapse-videolla. 

Muuten autenttista materiaalia, mutta keittiön pöytä ei pysy tyypillisenä päivänä noin siistinä!

Ps. Innoittajana elämäni ensimmäiselle timelapse-videolle toimi tämä kainuulaisen nuoren miehen kieltämättä huikea talvivideo.

Animaatiota

Teimme viime kesäksi Näitä voisi touhuta -listan, jossa yhtenä pilvenä ajatusten taivaalla oli animaation kokeileminen.

No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Naisväki lähti haistelemaan kynttilöitä, jotka hintansa perusteella ovat eettisempiä kuin omalla kasvimaalla kasvatettu tilli ja laadukkaampia kuin Camelbakin juomapussit. Meille jäi siis pojan kanssa hyvä hetki leikkiä Legoilla, kameralla ja tietokoneella.

Lopputulos näyttää tältä:

Olihan poika innoissaan niin ideoinnissa kuin toteutuksessakin! Vaikka hänkin olisi halunnut kynttiläillalliselle, niin totesi jossakin välissä: "On tämä parempaa kuin kynttiläkutsut!"

Animaatiota pitää kokeilla toistekin. Sen verran hauskaa oli paitsi tehdessä, myös lopputulosta telkkarista katsoessa.

Valotuksen lukituksen ja salamalla valaisun lisäksi pitää näköjään ensi kerralla käyttää myös manuaalista tarkennusta ja käsisäätöistä valkotasapainon säätöä.

ps. Huomasitko, että The Stig ei tyydy tässä tapauksessa pelkkään kypäräanonymisointiin :)

Ristiriitaisia tunteita

Lapset olivat hiljattain mummilassa pari vuorokautta lomalla. Myönnän odottaneeni vapaa-aikaa kovasti jo pari päivää ennen kuin lähtivät. Mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että kyllä tuli koettua muunkinlaisia fiiliksiä tuohon liittyen.

Kuinkahan lussu isä meikäläinen oikein onkaan, kun odottaa hetkeä, jolloin lapset lähtevät mummin ja papan matkaan? Yritin lohduttaa itseäni - ja vaimokin yritti - sillä, että lapsille on terveellistä olla välillä muidenkin seurassa. Ja toisaalta meidän piltit (täysin objektiivinen näkemys, eh, eh) ovat niin mahtavia, että ilomielin suo siitä hienoudesta siivun appivanhemmillekin. Mutta silti, millainen isä on isä, joka odottaa aikaa ilman tenaviaan?

Tuollaisia ristiriitaisia tuntemuksia on ollut viime aikoina muutenkin. Yksi hankalimmista on pojan nukahdutus iltaisin. Aika usein sänkyyn rauhoituttuaan hän pyytää tulemaan sängyn viereen istumaan ja pitämään kädestä. Ensimmäinen reaktio on tietysti, että okei, aika mukava pyyntö nelivuotiaalta - tietysti tulen. Mutta sitten iskee ajatus, että opetanko myöntymällä poikaa nukahtamaan aina joku lähellään?

Kovin ristiriitaisia tilanteita, ei insinööri tällaisia osaa. Insinöörin maailma on binäärinen. Asiat joko ovat tai eivät ole. Useimmiten silti suostun. Korjatkoon viimeistään armeija tuossa tekemäni virheen.

Syyllisyyden tunteesta puhutaan paljon äitien kohdalla, mutta kyllä sitä mahtuu isänkin tunnepalettiin. Usein iskee fiilis, että tänään ei ole liikuttu tarpeeksi, tänään on ollut liikaa ruutuaikaa, tänään oli yksipuolinen ruoka, lapsilla ei ole tarpeeksi kontakteja ikäisiinsä, olinpa taas turhan vaativa...

Oli lohdullista lukea, että vanha kunnon Jari Sinkkonenkin on aikanaan potenut syyllisyyden tunnetta. Jos ammattilainen, niin kai minäkin saan?

Lopuksi vielä varmoihin keväänmerkkeihin. Pojan kummitäti touhusi kanssamme pitkän viikonlopun ja pääsi taiteilemaan katuliiduillakin lasten kanssa. Ensimmäinen kerta tälle kevättä, kun pihassa on kuivaa asvalttia. Ja pyörätkin kaivettiin menneellä viikolla esiin. Tervetuloa kevät, sinua on odotettu kuin suomalaista jalkapallomenestystä. Talvella tunnuit olevan yhtä kaukanakin!

Kevät ja lähestyvä kesä ovat tietysti mahtavia asioita. Varsinkin, kun ykkösvuodenajaksi on jo tehtynä paljon suunnitelmia. Mutta jottei poikettaisi blogauksen otsikosta, niin täytyy myöntää, että ilon ohella takaraivossa moukaroi ajoittain tieto siitä, että perhevapaa kulkee vääjämättä kohti loppuaan. Alle viisi kuukautta jäljellä.