Osana seurakuntaa

Olen naputellut blogiin pari kertaa perhekerhoista (eka kerralla ei oltu ihan mukavuusalueella, mutta hiljalleen kohtaamisen muuttuivat mielenkiintoisiksi). Trendi jatkui Suvivirteen saakka: laskin viimeisellä perhekerhokerralla osallistumislistasta, että kerhoilimme kevätkaudella toistakymmentä kertaa!

Iso syy melko aktiiviselle osallistumiselle on ollut äitituttava, joka on poikansa kanssa kulkenut kerhossa ja pyytänyt meitäkin usein mukaan. Muutaman kerran kerhoilimme kuitenkin ilman tuttujakin, eikä fiilis enää ollut lainkaan harmaa. Tärkeintä on, että tyttö on näyttänyt viihtyvän hyvin ja puhunut ei-kerhopäivinäkin usein, että "mennään kerhoon!"

Itse asiassa perhekerhoilu tuntui loppukeväästä jo niin mielenmyötäiseltä, että innostuimme (jälleen tuttavan houkuttelemana, tosin) osallistumaan perhekerhojen kevätretkelle. Huristeltiin siis muiden kerholaisten kanssa bussilla tunteroinen seurakunnan leirikeskukseen, johon kerhonohjaajat olivat loihtineet ohjelmaa: luontoon liittyviä rastitehtäviä, askartelua, lounas ja laulutuokio. Laulutuokiossa oli sellainen erikoisuus, että ohjaajat ottivat lapset osallistumaan ilman vanhempiaan, joten äidit ja pari isää pääsivät kätkemään makaronilaatikon ja pullakahvit rauhassa. Kyseessä lienee se paljon puhuttu arjen luxus.

Retkellä askarreltiin perhosia. Poju halusi tapojensa mukaan tehdä lopuksi "yhden oman jutun". Näyttää etäisesti Mato Matalalta.

Pariin otteeseen perhekerhon kahvihetkessä on käynyt mielessä, että pitäisiköhän tarjoilusta maksaa jotain. Kerho on nimittäin maksuton. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että eiköhän kirkollisvero saa luvan kattaa tarjoilut.

Täytyy myöntää, että muutama vuosi sitten häiden jälkeen häivähti mielessä ajatus kirkollisveron maksamisen lopettamisesta. Sehän on netissä kuulemma helppoa kuin kulutuselektroniikan tilaaminen. Tuntui vähän, että rippikoulun jälkeen ensimmäisen kerran verolle sai vastinetta häiden yhteydessä, enkä osannut nähdä millaista katetta olisi tarjolla ennen hautajaisia.

No, hautajaiset tuli talven aikana pidettyä. Kuoppasin nimittäin kirkosta eroamisen ajatukset syvälle suomalaiseen mielen melankoliaan. Onhan sekä perhekerho että pojan talven aikana pari kertaa viikossa käymä seurakunnan päiväkerho hienoja juttuja kotona oleville lapsille ja heidän vanhemmilleen.

Verothan ovat lähtökohtaisesti ikäänkuin vakuutusmaksuja - palveluita käytetään kausittain. Niin se menee valtion veroissa ja niin se näyttää menevän kirkollisverossa.

Mukava perusmaanantai ja rokotepelkoa

Lapset katsovat maailmaa eri perspektiivistä kuin me aikuiset. Tiedossa on, mutta pakkaa aina välillä unohtumaan. Jonkin aikaa sitten sain asiasta hyvän muistutuksen, kun monenlaista ohjelmaa sisältäneen päivän jälkeen poika totesi viittä vaille nukahtamaisillaan: "Tiedätkö iskä, mikä oli tässä päivässä kaikkein parasta? No se, kun pysähdyimme sateessa katsomaan kerhosta kotiin tullessa kastematoja asvaltilla."

Eilinen ilta puhalsi naamalle hieman samantyylisen tilanteen. Kyselin, että mitäpäs tekisimme huomenna, kun on maanantai, äiti töissä ja hyvä sää. Tyttö ilmoitti haluavansa mennä kauppaan. Poika puolestaan uimarannalle. Kun totesin kesän olevan vielä liian alussa uimarantahommiin, niin poika vaihtoi ehdotuksensa vesimelonin syömiseen.

Jaa, enpä olisi osannut ehdottaa kesäpäivän kohokohdiksi kaupassa käymistä ja vesimelonin syömistä!

Niin siis teimme. Samaan reissuun ymppäsimme vielä kunnan korkeimmalle mäelle kiipeämisen. Sieltä näkyy naapurikaupunkiin ja merelle saakka, joten ihmeteltävää riitti.

Iltapäivästä kävimme pojan kanssa näyttämässä käsivarsiamme neuvolan tädille. Hän injektoi niihin TBE- eli puutiaisaivokuumerokotuksen ensimmäisen satsin. Mietimme rokotuksen plussia ja miinuksia pitkään vaimon kanssa. Kesäpaikka on alueella, jossa puutiaisaivokuumetta kantavia inhottavia hyönteisiä mönkii, joten päädyimme ottamaan rokotteen. Tyttö saa nuoren ikänsä takia vielä vuoden lisäaikaa ennen piikitettäväksi joutumistaan.

Pojalle rokotukset ovat olleet viime vuosina raakoja. Siitäkin huolimatta, että neuvolan tätimme on ammattinsa ehdotonta valiojoukkoa. Piikki on silti pelottanut. Pahimmillaan junnu on kietonut itsensä melkolailla sissilukkoon neukkutädin pöydän jalkaan. Nyt hoksasin onneksi luvata jäätelöllä piipahtamisen, jos reissu menee hyvin. Ja voi sitä urheuden (tai jäätelönhalun) määrää, jolla poika homman handlasi. Kun piikki otettiin esiin, pojalta pääsi pelkoitku, mutta siitä huolimatta hän kömpi kiltisti syliini ja käänsi käsivarren hoitajalle!

Piikkien jälkeen jännitys purkaantui puhetulvana - poju jutteli neuvolan tädin kanssa esimerkiksi grillikauden avauksesta.

Ja kyllä se itse valittu jäätelöpikari näytti lapselle maistuvan kesän ensimmäisenä hellerajaa kolkutelleena päivänä. Yllätys. Samalla hän totesi, että on se neuvolan Kati melkoinen mestari, kun osaa rokotuksenkin laittaa!

Kotivanhemmuus on fyysisesti raskasta

"Se on raskasta hommaa olla lasten kanssa kotona!"

Olen kuullut tuon kommentin yllättävän monta kertaa kuluneen vuoden aikana. Vastoin omaa kokemustani, sillä on viitattu ymmärtääkseni henkiseen raskauteen. Olen samaa mieltä, mutta eri näkökulmasta. En ole kokenut kovinkaan montaa päivää erityisen raskaaksi henkisesti, mutta sen sijaan kotihoidon fyysisyys on päässyt yllättämään.

Joudun nukkumaan 8,5 - 9 tuntia yössä näin valoisaankin aikaan, jotta päiväksi riittää niin henkistä kuin ruumillistakin jaksamista. Lisäksi tuohon tulee lähes päivittäin vartin - puolen tunnin päivänokoset lasten päivänukutusten yhteydessä.

Vaikka olen tehnyt istumatyötä - tuota selän myrkkyä - yli kymmenen vuotta, en ole joutunut selän kanssa ongelmiin. Mutta koti-isyys on ajanut minut kiropraktikon rusauteltavaksi, kun selkä meni kerta kaikkiseen jumiin.

Viimeistään tässä vaiheessa insinööri tietystikin haluaa latoa numeroita väitteensä tueksi. Siispä kokosin Polarin M400:sta kolmen kuukauden ajalta luvut sellaisilta päiviltä, jolloin olemme olleet päivän lasten kanssa kolmestaan kotona, enkä ole harrastanut liikuntaa. Pois jäivät siis viikonloput, vaimon vapaapäivät sekä päivät, jolloin olemme olleet reissussa.

Tällaisia ei-liikuntapäiviä mahtui kolmeen kuukauteen 29 kappaletta. Niiden aikana olin Polarin mukaan keskimäärin jalkojeni päällä 8 h 18 min, otin 13812 askelta ja kulutin 3166 kilokaloria. Vertailun vuoksi: toimistoduunissa painoiseni ja ikäiseni kuluttanee noin tuhat kilokaloria vähemmän.

Lukuihin vaikuttaa suurentavasti se, että lasten ulkoillessa tykkään olla itsekin aktiivinen. Melko usein niinkin paljon, että sisälle siirryttäessä paita on nihkeä. Toisaalta M400 ei havannoi pyöräilyä. Luvuista siis puuttuu pyöräkärryn kiskomiseen käytetty tarmo.

Jos jotakuta kiinnostaa, miltä päivä näyttää Polarin graafina, niin tässäpä esimerkki. Päiväunien ja välipalan tarjoama hengähdystauko näkyy hyvin, samoin se mihin aikaan nukutushommat ovat illalla alkaneet.

Oi mitä oppimista

Lapsi on kuin hyvä startup-yritys. Se kasvaa vauhdilla, välillä puhutaan jopa kasvupyrähdyksistä. Tyttärellämme on nyt menossa sellainen kasvuvaihe, että vanhempanakin on välillä ymmällään. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ole fyysinen jatkuminen, vaan taidollinen venyminen.

Vanhojen videoiden perusteella kehitys on ollut parissa-kolmessa kuukaudessa valtavaa ainakin seuraavissa asioissa:
* Pyöräily - tyttö menee sopivaan alamäkeen potkiaisellaan kymmenenkin metriä tasapainoillen ilman maakosketuksia.
* Puhe - nyt pystyy jo keskustelemaan, kuten vastaikään Facebookiin lataamani ajatustenvaihto osoittaa:
Tyttö: Missä äiti on?
Minä: Äiti on töissä.
T: Miksi?
M: Jonkun pitää tässäkin perheessä olla töissä.
T: Äiti kotiin, isi töihin!

Toisena esimerkkinä voisi mainita tilanteen mummilasta. Tyttö söi puuroa, kun mummi otti itselleen aamukahvin kavaljeeriksi suklaapullaa. Tyttö totesi, että minullekin kakkua. Mummi toppuutteli, että puuro ensin. Tyttö osoitti pöydän nurkkaa ja totesi: "Tuohon odottamaan!"

Meillä on vaimon kanssa tapana antaa vanhemmalle lapselle usein "vielä yksi mahdollisuus", kun käytös lipsuu ei-toivotun puolelle. Puhumaan oppiva tyttö on melkoisen hauskan kuuloinen, kun hänkin on alkanut pyytämään viimeistä tsäänssiä. Se kuulostaa jota kuinkin tältä: "Vieä ijo maha-i-uu!" Parasta on, että tytsy itsekin taitaa tajuta, että pyyntö kuulostaa isolta mahalta ja naureskelee lausetta käyttäessään.

* Laulu - tyttö laulaa kokonaisia lauluja. Vinkeä yksityiskohta on se, että lempilaulu tuntuu olevan Paljon onnea vaan. Sen voi laulaa ihan kenelle, ihan mille, ihan missä ja ihan milloin vain. Esimerkiksi lähikaupan kassa on jo onniteltu.
* Palapelit - 36 palaa menee heittämällä, 60 vaatii hieman apua.
* Kakka - se osuu aina pönttöön. En enää muista, milloin olisin nähnyt skeidaa vaipassa.
* Laskeminen - tyttö osaa laskea kuvasta kukkia/palloja/pyöriä/you name it viiteen tai kuuteen saakka.

Sanotaan, että ahneella on paskainen loppu. Päivänä muuanna sain opetuksen, että myös ylpeällä on paskainen loppu. No, kuolemansyntejä molemmat.

Kävi nimittäin niin, että istuin aamutöttörööllä, kun tyttö tuli sanomaan, että kakka tulee. Vastasin, että mene itse, pärjäät kyllä. Tyttö laittoi itse supistusrenkaan pöntölle ja kiipesi asialle. Erityisen mielissäni olin, kun huomasin hänen ottaneen kirjankin omatoimisesti mukaan.

No, kaksivuotiaan omatoimisuudesta ylpeyttä uhkuen tytön perää pestessäni en huomannut, että berberistä tipahti tavaraa kylppärin lattialle. Astuin tietenkin muutaman askeleen ennen kuin tajusin, mikä siellä sukan pohjassa tuntuu tarttuvan lattiaan. Ylpeydellä on paskainen loppu.

Nelivuotiaan metsästysvietti ja äitienpäivä

Jos pitäisi pojat on poikia -sanonnasta, niin viikonloppuna olisi totta vie ollut hyviä paikkoja sen käyttämiseen. Pappa oli nimittäin värkännyt jo jonkin aikaa sitten kuusen oksasta ison jousipyssyn. Seniorijuniori oli luonnollisesti aivan liekeissä, kun pääsi papan kanssa ampumaan jouskarilla.

Varsinainen show alkoi, kun pihaan ilmestyi fasaaniuros kukkoilemaan soidinkiimassaan. Poju sai päähänsä, että fasaanista saisi hyvää lihaa. Taisipa mainita, että siinä olisi oivallinen äitienpäivälahjakin. Ja kun pappa oli juonessa mukana, niin voi sitä vaanimisen ja hihkumisen määrää, kun fasaania muka jahdattiin pitkin tonttia. Pappa "pääsi kerran ampumaankin", mutta saaliista ei ollut jäänyt paikalle kuin kaksi komeaa sulkaa. Ne pappa ja poika luonnollisesti kiinnittivät pipoihinsa kuin suuremmatkin intiaanipäälliköt.

Yritimme vaimon siskon kanssa kertoa metsästyksen välissä pojulle, että ei luontokappaleita niin vain saa metsästää. Valistusyritys taisi kuitenkin tulla hieman väärällä hetkellä, sillä poika kommentoi muun muassa näin:
"Älä pappa noista välitä - mennään!" ja "ammutaan lintu ensin ja jutellaan sitten!"

Seuraavana päivänä pappa oli värkännyt pojan kanssa pienemmän jousipyssyn. Jälleen oli riemu rajaton, kun poika jaksoi käyttää asetta hieman paremmin. Ei se nuoli neljää metriä enempää lentänyt katajaisellakaan jousella, mutta se ei näyttänyt olevan olennaista! Ja kun pappa vielä antoi röllipukunsa päähineen ja hanskat pojalle lainaan, niin puolen päivän leikki oli valmis.


Eniten tuossa metsästysleikissä ihmetyttää se, että mistä poika on saanut siihen vaikutteet. Lähipiiristä ei aktiivisia metsästäjiä löydy, joten mallioppimisesta ei oikein voi olla kysymys.

Pitkään viikonloppuun sisältyi lasten kannalta muitakin hienoja juttuja. Molemmat pääsivät ihmettelemään papan kanssa voimalaitoksen ohijuoksutusta, katiskoihin uineita kaloja ja ottamaan kyytiä puutarhatraktorin perässä vedetyssä leikkiveneessä. Hymyä riitti!

Vappuna jäi sima juomatta. Vahinko otettiin nyt takaisin, kun mummi oli säästänyt juhlajuomaa pikkuväelle. Menekki oli taattu.

Äitienpäiväksi karautimme kotilaitumille. Ohjelma oli varsin perinteinen. Äiti sai aamupalan sänkyyn ja lapset luonnollisesti auttoivat sen syömisessä. Vaimo sai lahjaksi pojan kerhossa kasvatetun mustasilmäsusannan taimen ja lounas oli tavallista juhlavampi.

Juhlinnan jälkeen jatkettiin arkisesti kuuraamalla terassi kesäkuntoon. Senkin puolesta kesä saa tulla.

Disclaimer:
Jos blogia sattuu lukemaan joku, jolla aamu-Paulig on ollut turhan kitkerää, niin mainittakoon, että pappa ei luonnollisestikaan fasaania yrittänyt oikeasti ampua, vaan metsästäjien seikkailu tapahtui luontokappaleita vahingoittamatta tai uhkaamatta.