Oi mitä oppimista

Lapsi on kuin hyvä startup-yritys. Se kasvaa vauhdilla, välillä puhutaan jopa kasvupyrähdyksistä. Tyttärellämme on nyt menossa sellainen kasvuvaihe, että vanhempanakin on välillä ymmällään. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ole fyysinen jatkuminen, vaan taidollinen venyminen.

Vanhojen videoiden perusteella kehitys on ollut parissa-kolmessa kuukaudessa valtavaa ainakin seuraavissa asioissa:
* Pyöräily - tyttö menee sopivaan alamäkeen potkiaisellaan kymmenenkin metriä tasapainoillen ilman maakosketuksia.
* Puhe - nyt pystyy jo keskustelemaan, kuten vastaikään Facebookiin lataamani ajatustenvaihto osoittaa:
Tyttö: Missä äiti on?
Minä: Äiti on töissä.
T: Miksi?
M: Jonkun pitää tässäkin perheessä olla töissä.
T: Äiti kotiin, isi töihin!

Toisena esimerkkinä voisi mainita tilanteen mummilasta. Tyttö söi puuroa, kun mummi otti itselleen aamukahvin kavaljeeriksi suklaapullaa. Tyttö totesi, että minullekin kakkua. Mummi toppuutteli, että puuro ensin. Tyttö osoitti pöydän nurkkaa ja totesi: "Tuohon odottamaan!"

Meillä on vaimon kanssa tapana antaa vanhemmalle lapselle usein "vielä yksi mahdollisuus", kun käytös lipsuu ei-toivotun puolelle. Puhumaan oppiva tyttö on melkoisen hauskan kuuloinen, kun hänkin on alkanut pyytämään viimeistä tsäänssiä. Se kuulostaa jota kuinkin tältä: "Vieä ijo maha-i-uu!" Parasta on, että tytsy itsekin taitaa tajuta, että pyyntö kuulostaa isolta mahalta ja naureskelee lausetta käyttäessään.

* Laulu - tyttö laulaa kokonaisia lauluja. Vinkeä yksityiskohta on se, että lempilaulu tuntuu olevan Paljon onnea vaan. Sen voi laulaa ihan kenelle, ihan mille, ihan missä ja ihan milloin vain. Esimerkiksi lähikaupan kassa on jo onniteltu.
* Palapelit - 36 palaa menee heittämällä, 60 vaatii hieman apua.
* Kakka - se osuu aina pönttöön. En enää muista, milloin olisin nähnyt skeidaa vaipassa.
* Laskeminen - tyttö osaa laskea kuvasta kukkia/palloja/pyöriä/you name it viiteen tai kuuteen saakka.

Sanotaan, että ahneella on paskainen loppu. Päivänä muuanna sain opetuksen, että myös ylpeällä on paskainen loppu. No, kuolemansyntejä molemmat.

Kävi nimittäin niin, että istuin aamutöttörööllä, kun tyttö tuli sanomaan, että kakka tulee. Vastasin, että mene itse, pärjäät kyllä. Tyttö laittoi itse supistusrenkaan pöntölle ja kiipesi asialle. Erityisen mielissäni olin, kun huomasin hänen ottaneen kirjankin omatoimisesti mukaan.

No, kaksivuotiaan omatoimisuudesta ylpeyttä uhkuen tytön perää pestessäni en huomannut, että berberistä tipahti tavaraa kylppärin lattialle. Astuin tietenkin muutaman askeleen ennen kuin tajusin, mikä siellä sukan pohjassa tuntuu tarttuvan lattiaan. Ylpeydellä on paskainen loppu.

Nyt huudetaan: "Ihanaa juniori, ihanaa! Tämä on ihanaa!"

Muistan jälleen mitä tarkoittaa sanonta "niin innoissaan, ettei nahoissaan pysy!" Poika nimittäin oppi ajamaan ilman apurattaita. Junnu suorastaan tanssi pitkin pihaa ja kämppää, kun oivalsi osaavansa. Ja kyllä se minullekin oli pitkään aikaan suurin pyöräilyn parissa koettu hetki! Varsinkin, kun junnu on ollut aika haluton ajamaan apurataspyörällä. Useamman kerran on joutunut puremaan hammasta, kun oikean pyörän sijaan varastosta on kaivettu potkupyörä.

Minua liikuttaa paitsi itse taito, myös se, kuinka poika sen oppi! Olimme pitkästä aikaa apurataspyörällä ajamassa, kun puheeksi tuli kuin vahingossa, että apurattaita voisi kokeilla jo ottaa pois. Tultiin kotiin, ruuvattiin kolisijat irti ja pidin satulasta kiinni, kun poika yritti ajaa nurmikolla. Ei tullut mitään - poika vaati apurattaita takaisin. En suostunut, vaan patistelin kuskin paikalleen ja jälleen satulasta kiinni. Viisi minuuttia myöhemmin poika ajoi itsenäisesti! Ja mikä ihmeellisintä - muisti laittaa jalat maahan vauhdin loppuessa.

Homman salaisuus on mielestäni potkupyörä. Se on vastannut sataprosenttisesti odotuksiin: tarjonnut pyöräilynautintoa jo pitkään ja samalla opettanut kuin salaa tasapainon käytön pyöräilyssä.

Mielenkiintoista on myös, että huonoja olosuhteita lukuunottamatta poika osaa myös lähteä liikkeelle pyörällään, kunhan polkimet kääntää oikeaan asentoon. Tämä kaikki parissa tunnissa. Voiko olla tottakaan? Poju itsekin julisti pihalla isoon ääneen, että "nyt pidetään isot juhlat!"

Päivän viimeisenä rupeamana käytiin lenkillä. Ajettiin lähi-Siwalle ja siitä mutkan kautta pois. Vajaan kilometrin lenkki, jonka aikana ei ollut yhtään läheltä piti tilannetta, eikä minun apuani tarvittu kuin muutaman kerran liikkeellelähdössä. Lisäksi sain taottua ensimmäisiä kertoja kypärän alle sääntöä, että suojatiellä pitää aina taluttaa. Aika lähellä kotia poika totesi omaan itsevarmaan tyyliinsä: "Ei tämä pyörä kuule enää apurattailla kulje!"

No, ei se ihan illan viimeiseksi ajeluksi jäänyt. Reiluuden nimissä poika pääsi vielä näyttämään kykyjään äidilleen pienen lenkin muodossa, kun minä jäin saattelemaan tyttöä Nukku-Matin kärryille.

ps. Tyttö oppi eilisen ja tämän päivän aikana kiinnittämään Duplo-palikoita toisiinsa. En voi väittää, etteikö sekin aiheuttaisi varsin maireaa hymyilyä isukissa. Junnu itse jaksaa vetää edelleen suupielet korviin jokaisen onnistumisen jälkeen.