tiistai 30. elokuuta 2016

Liminganlahden luontokeskus ja Vainu-ansa

Oulun kupeessa on kyllä niin upea (lapsiperheen) käyntikohde, että sitä on vaikea suitsuttaa liikaa! Tämä palasi jälleen mieleeni, kun meillä oli viikonloppuna tuttavapariskunta Espoosta käymässä. Veimme heidät monien muiden vieraidemme tapaan Liminganlahden luontokeskukseen.

Liminganlahdella kun ollaan, niin lienee odotettua, että luontokeskus on keskittynyt lintuihin. Meren rannassa on tukeva ja iso lintutorni. Sinne kuljetaan varsin kivoja pitkoksia pitkin, joilla voi rullailla lastenrattaillakin. Matkaa on tosin useampi sata metriä ja tosissaan bongaavat ovat joskus katsoneet hieman alta naavoittuneiden kulmakarvojensa, kun lapset ovat tömistelleet tornin portaissa. Kaukoputket kuulemma tärisevät "noin vähästä". Ihan ymmärrettävää kritiikkiä.

Mutta ei sinne rantaan oikeastaan edes alla kouluikäisten kanssa kannata mennä. Luontokeskuksen pihalla on nuotiopaikka ja pieni leikkikenttä, jonka vermeet ovat sympaattisia home made -henkisiä puisia härveleitä.

Ja varsinainen mahtavuus on sisällä rakennuksessa. Rakennus itsessäänkin on arkkitehtuurisesti kiehtova, mutta ei siitä sen enempää.

Keskuksen näyttelyyn on kerätty ja havainnollistettu linnuista niin paljon, niin monipuolisesti ja niin moniulotteisesti tietoa, että jokaiselle on taatusti jotain. Sunnuntaina tutkimme kaksivuotiaan kanssa erilaisia linnunpesiä ja miten erikokoisia eri lintujen munat ovat. Nelivuotias puolestaan kuunteli kiinnostuneena kuulokkeilla eri pöllölajien ääniä. Itse huomasin lukevani muunmuassa laulujoutsenen suojelusta ja siitä, että Suomessa talvehtii noin 70 lintulajia.



Seinien sisään kätkeytyy paljon muutakin kuin lintufaktaa. On lintuaiheisia pelejä. Linnuista kertovia satuja voi kuunnella "linnunpesässä" säkkituolissa röhnöttäen. Keskelle näyttelyä rakennetussa merimajassa voi aistia merenrannan tunnelman eri vuodenaikoina...

Skaalaa siis löytyy. Ja toteutus on hieno. Ei siitä sen enempää. Menkää sinne! Voittaa paljon julkisuutta saaneen luontokeskus Haltian tyrmäyksellä. Eikä maksa mitään. Tai siis maksaa ihan hitokseen, kun rakennetaan ja ylläpidetään verovaroin, mutta ovella ei tarvitse repiä Leviksiä.

On siellä kahvilakin. Lounaan syöntikin onnistuu.

Poika ottaa mittaa maakotkan luurangon siipivälistä.

Olemme käyneet luontokeskuksessa lähemmäs kymmenen kertaa, eikä koskaan ole ollut tungosta. Henkilökunnan mukaan meillä on kuitenkin ollut tuuria.

Minkäs poikanen se tällainen taas olikaan?

Liminganlahdella tapahtuu enemmän nousemisia ja laskeutumisia kuin viereisellä Oulunsalon kentällä. Silti lennonjohtoa ei ole.

Luontokeskuksen pihamaan leikkikenttää.

Luontokeskuksesta takaisin kotiin.

Eilen illalla poika puki Muumi-aiheisen yöpaitansa väärin päin. Tahallaan kuka ties. Sen jälkeen hän alkoi ihmetellä, että kuka on varastanut Muumit hänen paidastaan. Sitten viriteltiin kämpän lattialle ansa, jotta ryövärin liikkeisiin herättäisiin. Ansan muodostivat pieni leikkilautanen ja sen päälle aseteltu Ryhmä Haun Vainu-figuuri. Kun lautasen reunalle astui, Vainu kiepahti lattialle kolisten. Toimivaa.

Yöpissalla käydessään poika siirsi ansan käytävästä sohvalle. Syy jäi minulle epäselväksi.

Mutta mitä tapahtui tänä iltana? Poju puki yöppärin oikein päin päälleen ja oli muka hyvin hämmästynyt, että täällähän ne muumit ovat!

Tämäkin tapaus muistuttaa siitä, että noiden nassikoiden sielunelämää on helppo aliarvioida, mutta vaikea yliarvioida.

torstai 25. elokuuta 2016

Fix Or Repair Daily


Ford on kuulemma lyhenne sanoista Fix Or Repair Daily. Siitäkin huolimatta meillä on noin viiden tuhannen kilometrin verran ollut autona edellisen korimallin S-Max. Kerkesin jo tehdä sopimuksen saksalaisen agentin kanssa, että hän olisi etsinyt tuollaisen isommilta markkinoilta, mutta loppujen lopuksi auto löytyi kotimaasta.

No, mitä huonoa? No aina jotain. Vaikka tehoa on saman verran kuin aikaisemmassa Octaviassa, niin käytännön suorituskykyä on kyllä paljon vähemmän. Melkeinpä saa lähettää jonkun moottoritien rampille katsomaan edeltä, että uskaltaako yrittää liittymistä liikenteeseen. Sinänsä tuo ei ole ihme, sillä S-Max on 33 cm pidempi, 11 cm leveämpi, 330 kg raskaampi ja 160 kg enemmän kuormaa kantava kuin Ocu. Ja johan on otsaa. Siis tila-autossa.

Paitsi että tehoa tuntuu olevan vähemmän, niin vastaavasti naftaa menee kuitenkin enemmän. Jo Ocun viimeisen huollon kohdalla haistatin pitkät merkkihuollolle, ostin ölpät kaupasta ja teetätin huollon puolitutulla ammattilaisella. Samalla kaavalla taitaa mennä Fordikin. Tiputtaa mukavasti ylläpitokustannuksia. Ja jos öljyn hommaa netistä (vaikkapa www.moottorioljy24.fi), niin siinäkin kaventaa tuota kasvaneen polttoaineen kulutuksen tuomaa kustannuseroa.

Se tuntuu hieman uskomattomalta, että S-Max on elektroniikaltaan neljä vuotta vanhempaa Octaviaa jäljessä kuin suomalainen kenialaista pitkän matkan juoksussa. Ja ne Skodan xenonit, niitä tulen kaipaamaan.

No, onko hyvää? No aina jotain. Ainakin sitä kaivattua tilaa on paljon. Siis aivan tolkuttomasti. Takakonttiin mahtuu kaksi lasten pyörää, pyöräkärry ja reilun viikon tavarat nelihenkiselle perheelle tuosta vain heittämällä. Järjestellä tarvitsee saman verran kuin kolme maitopurkkia Ikean kestokassiin lastatessaan.

Ja onhan siinä se kaiken a ja o eli kolme kertaa Isofix takapenkillä. Ja takapenkki on leveä kuin moottoritie Keski-Euroopassa. Lapset diggaavat etuistuinten selkänojissa olevia pöytiä ja ikkunoihin nostettavissa olevia aurinkoverhoja. Nuo ovat ilmeisesti ensiostajan ruksiman traveller-paketin ansiota.

Ajettavuuskin on ihan ok, saksalaista mallia.

S-Max tuli meille seitsenpaikkaisena. Viisipaikkaisia olisi ollut markkinoilla paljon enemmän, varsinkin Saksassa. Suomessa vain parikin automyyjää sanoi ihan suoraan, että seitsenpaikkaisten jälleenmyynti on paljon helpompaa. Helppo uskoa - varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla.


moottorioljy24.fi on tukenut tämän blogauksen tuottamista.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Piilosilla


Piilosilla oleminen on mukavaa ja siitä pitävät kaikenikäiset (lapset). Minulla on tästä vankka todiste: Vaimoni sisko kurkotteli kymmenisen vuotta sitten teini-iän kynnykselle. Hän ja kaverinsa saivat houkuteltua appivanhempani, vaimoni, minut ja vielä muutaman muunkin aikuisen pimeäpiilosille. Appivanhempien pihamaalla piileskeltiin useampi tunti. Jopa naapurin isäntä, joka tuli hakemaan tytärtään - siis vaimoni siskon kaveria - kotiin, liittyi suurempia kyselemättä leikkiin ja puski itsensä keskelle pihamaalla kasvavaa koristepensasta.

Ei siis ihme, että lapset pitävät piilosilla olemisesta, jos se saa kerta vanhemmissa ja semiteineissäkin piilevän leikin liekin roihahtamaan. Sitä tosin en ole oikein koskaan tajunnut, miksi muksut haluavat leikkiä piilosta päivälläkin rivarineliössä. Eihän siellä juuri piiloja ole.

Tässä päivänä muuanna sain asiaan selvyyttä. Leikimme tenavien kanssa piilosta kesäpaikassa. Tyttö meni "piiloon" noin viiden metrin etäisyydelle kuurotuspaikasta. Se näytti tältä:



Kun "löysin" hänet, kikatus oli ihan yhtä riemukasta kuin paremmastakin piilosta löytämisen jälkeen. Ihan oli tyttö siis tosissaan.

Yritin demota asiaa menemällä itse "piiloon" mattotelineen alle. Vaimon lisäksi kukaan ei nähnyt siinä mitään huvittavaa tai ihmeellistä.

Onhan se varmaan pienen mielestä jännää, kun pitää kykkiä hiljaa paikallaan ja etsijä saattaa mennä läheltäkin. Mutta osa viehätystä taitaa olla siinä, että piiloa keksiessään saa antaa mielikuvitukselle vielä normaaliakin enemmän kierroksia - ja tunkea itsensä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin.

ps. Alla olevasta kuvasta näkyy, kuinka lapset kuurottivat minun etsiessäni piiloa. Onko tuo nyt lapsista itse asiassa piilossa olemista? Eli onkohan tässäkin leikissä termit vielä sekaisin kuin tytöllä hippasilla olemisessa, jossa hippa on joka toinen minuutti se, joka jahtaa ja väliajoilla aina se, jota jahdataan...


maanantai 8. elokuuta 2016

Kesäloman viimeiset

Vaimo puhuu ihan vakavissaan, että työt alkavat tällä viikolla. Kesä on siis kalenterista katsoen loppu - kaput - finito. No, viime vuonnakin parhaat säät alkoivat vasta koululaisten sulkeuduttua rakennuksiin jotka jaotellaan kai nykyään homeisiin ja niihin, jotka eivät vielä ole paljastuneet homeisiksi.

Kesäloman loppuosuutta voi kuvata kahdella teemalla: hyvien ystävien kertakaikkisen mukavat häät ja niiden jälkeen kesäpaikassa oleilua. Koska lapset eivät olleet pienissä häissä, niin jätän niistä kirjoittamatta perheblogiin.

Kesäpaikassa tenavat luonnollisesti ovat olleet mukana hääräilemässä. Pojan kummitäti kyläili kesäpaikassa muutaman vuorokauden ja värkkäsi lasten kanssa muun muassa paperiveneitä. Ei liene hankala arvata, miten veneille kävi, kun sade ensimmäisen kerran keräsi lätäkön hiekkalaatikon pressukannelle.



Pojan kummitädin kanssa kävimme myös juoksentelemassa meren rannassa kallioilla. Se on hommaa, josta muistan itsekin lapsena tykänneeni. Ja hommaa, jossa muistan vanhempieni käyttäneen juuri samoja varoittavia lauseita, joita huomaan nyt käyttäväni itse.




Iso juttu loppukesässä on se, että tyttö on vapautunut Pamperseista. Vahinkoja ei ole tullut edes yöllä enää moneen viikkoon, vaikka vaippa vielä yöllä ja autossa turvana onkin! Silloin tällöin tulee vielä kysyttyä, että muistathan käydä pissillä. Tyttären vastaus on usein hauska: "Muistan. Puskaan, pottaan, pönttöön!"

Lisäksi tuntuu, että kuivaksi oppiminen on lisännyt tytsyn itsevarmuutta entisestäänkin. Ja nimenomaan itsevarmuutta, ei itsepäisyyttä. Jälkimmäisestä kaikkein pahin terä on ehkä jopa hieman tylsynyt. Mutta itsevarmuus tuntuu näkyvän vaikkapa siinä, että tyttö ihan selvästi sanoo tahallaan joitakin asioita hullunkurisesti ja nauraa päälle.

Juniorilla on myös ensimmäinen oma tärkeä lelu. Serkkutytöltä saatu 15 cm pitkä tyttönukke, joka pitää ottaa mukaan jota kuinkin joka paikkaan ja jota tyttö silloin tällöin paijaa ja jolla tyttö leikkii. Pojulla ei ole vielä koskaan ollut yhtä noin tärkeää. Unilelu aikanaan toki, mutta se sai seniorijuniorilta pakit aina heräämisen yhteydessä. Tytsy sen sijaan roudaa tyttöään joka paikkaan.

The Tyttö

Loppuun vielä pojan hauskoista sanavalinnoista. Pappa antoi poitsin ja minun ampua ilmakiväärillään. Laitettiin kipsilevyn pala kolmen metrin päähän pystyyn ja yritettiin osua tuelta. Ja osuttiinkin! Mutta arvaapa miksi poju kutsui kiväärin lataamista (taitettava jousella toimiva ilmakivääri) ja toisaalta ilmakiväärin luotia?

Tankkaamiseksi ja nupiksi.