Fix Or Repair Daily

Ford on kuulemma lyhenne sanoista Fix Or Repair Daily. Siitäkin huolimatta meillä on noin viiden tuhannen kilometrin verran ollut autona edellisen korimallin S-Max. Kerkesin jo tehdä sopimuksen saksalaisen agentin kanssa, että hän olisi etsinyt tuollaisen isommilta markkinoilta, mutta loppujen lopuksi auto löytyi kotimaasta.

No, mitä huonoa? No aina jotain. Vaikka tehoa on saman verran kuin aikaisemmassa Octaviassa, niin käytännön suorituskykyä on kyllä paljon vähemmän. Melkeinpä saa lähettää jonkun moottoritien rampille katsomaan edeltä, että uskaltaako yrittää liittymistä liikenteeseen. Sinänsä tuo ei ole ihme, sillä S-Max on 33 cm pidempi, 11 cm leveämpi, 330 kg raskaampi ja 160 kg enemmän kuormaa kantava kuin Ocu. Ja johan on otsaa. Siis tila-autossa.

Paitsi että tehoa tuntuu olevan vähemmän, niin vastaavasti naftaa menee kuitenkin enemmän. Jo Ocun viimeisen huollon kohdalla haistatin pitkät merkkihuollolle, ostin ölpät kaupasta ja teetätin huollon puolitutulla ammattilaisella. Samalla kaavalla taitaa mennä Fordikin. Tiputtaa mukavasti ylläpitokustannuksia. Ja jos öljyn hommaa netistä (vaikkapa www.moottorioljy24.fi), niin siinäkin kaventaa tuota kasvaneen polttoaineen kulutuksen tuomaa kustannuseroa.

Se tuntuu hieman uskomattomalta, että S-Max on elektroniikaltaan neljä vuotta vanhempaa Octaviaa jäljessä kuin suomalainen kenialaista pitkän matkan juoksussa. Ja ne Skodan xenonit, niitä tulen kaipaamaan.

No, onko hyvää? No aina jotain. Ainakin sitä kaivattua tilaa on paljon. Siis aivan tolkuttomasti. Takakonttiin mahtuu kaksi lasten pyörää, pyöräkärry ja reilun viikon tavarat nelihenkiselle perheelle tuosta vain heittämällä. Järjestellä tarvitsee saman verran kuin kolme maitopurkkia Ikean kestokassiin lastatessaan.

Ja onhan siinä se kaiken a ja o eli kolme kertaa Isofix takapenkillä. Ja takapenkki on leveä kuin moottoritie Keski-Euroopassa. Lapset diggaavat etuistuinten selkänojissa olevia pöytiä ja ikkunoihin nostettavissa olevia aurinkoverhoja. Nuo ovat ilmeisesti ensiostajan ruksiman traveller-paketin ansiota.

Ajettavuuskin on ihan ok, saksalaista mallia.

S-Max tuli meille seitsenpaikkaisena. Viisipaikkaisia olisi ollut markkinoilla paljon enemmän, varsinkin Saksassa. Suomessa vain parikin automyyjää sanoi ihan suoraan, että seitsenpaikkaisten jälleenmyynti on paljon helpompaa. Helppo uskoa - varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla.

moottorioljy24.fi on tukenut tämän blogauksen tuottamista.

Autoloma Alpeilla lasten kanssa - osa 4

Tuli edellisessä jaksossa hieman disautettua Blediä. Nyt vastapainoksi ylisanoja Itävallasta.

Grossglockner Hochalpenstrasse mainitaan kerta toisensa jälkeen, kun puhutaan Euroopan kauneimmista teistä. Ja voi veljet ja sisaret, aivan syystä! 1935 avattua tietä on rakennettu vuosia turisteille pääsymaksujen turvin. Ei siis yllätys, että infra on kunnossa. Ympäröivät maisemat ovat kuitenkin jotain, jota ei ole valmistettu enää pitkään aikaan!

Kuvat puhukoon jälleen tekstin kustannuksella. Mainitaan nyt kuitenkin, että neulansilmämutkia on matkalla 36 kappaletta, tie nousee 2500 metriin ja korkeimmalta paikalta näkee yli kolmekymmentä yli 3000 metriä korkeaa huippua. Töttöröö - melkein kuin Kempeleessä!

Ajoimme Grossglocknerin tien pohjoiseen päin, Heiligenblutin kylästä Bruckin kylään. Yhdeksän hengen pakulta pääsymaksu oli 35 euroa. Maisemat olivat jokaisen sentin arvoisia.

"Kas tuolla on järvi. Se on aika kaukana tästä. Hetkinen mitäs tuolla rannassa liikkuu? Jotain pisteitä. Ei helkkari, ne on ihmisiä! Järvi on siis aivan hurjasti alempana!"

Mutkat oli numeroitu, mutta sitä ei kerrottu, että kuka tästä on ajanut Vespalla rotkoon?

Wilder Kaiserin alueen voisi puolestani nimetä lapsiperheen eurooppalaiseksi kesälomaparatiisiksi sen enempiä kyselemättä. Alpeilla lienee paljon vastaavia alueita, mutta kun ei ole kokemusta, niin Wilder Kaiser vie tittelin.

Alue koostuu neljästä laaksossa rennosti pötköttelevästä kylästä ja niiden kahta puolen uljaasti asennossa seisovista vuorista. Toisen puolen vuoret ovat karuja, mutta eivät liian karuja vaeltamiseen tai pyöräilyyn. Toisen puolen vuoret on kääritty puolestaan hiihtohisseistä kudottuun verkkoon.

Pieni ihminen suuressa maailmassa.

Kesällä hisseistä pyörivät vain gondolit, mutta eipä lasten kanssa kilometrien mittaiseen tuolihissiin olisi varmaan tullut lähdettyäkään. Pieni pettymys hissien suhteen oli, että vaijerit pysähtyivät jo iltapäivällä viiden maissa.

Ja mitä sieltä hissien väli- ja yläasemilta löytyykään! Kuusi erilaista teemoitettua laajaa puuha-aluetta lapsille ja lapsenmielisille. Alueiden laajuudesta kertonee jotain, että esimerkiksi KaiserWeltissä oli yksistään erilaisia trampoliineja viisi kappaletta. Suurin osa vermeistä ei kuitenkaan ollut suomalaisista leikkipuistoista tuttuja, vaan vempeleitä oli rakennettu mielikuvitusta käyttäen teemaan sopiviksi.

Tässä esimerkiksi nelivuotiaan kerta toisensa jälkeen luokseen houkutellut "puron ylitys".

Aivan kaikki ratkaisut eivät ainakaan minua miellyttäneet, joten ilman valvontaa tenavia ei todellakaan voinut päästää puuhailemaan.

Totuuden nimissä täytyy myöntää, että Itävaltaan sattui myös reissun ainoa "huono" päivä. Tuntui hieman, että kaikille iski matkaväsymys yhtä aikaa. Niin aikuisille kuin lapsillekin. Nuorimmainen osasi onneksi keventää tunnelmaa. Seniorijuniori meinasi lällätellä minulle tyyliin "isi on vauva!". Tyttö ehätti korjaamaan: "Ei, isi on ihminen!"

Viimeisenä päivänä ennen kotiin paluuta pääsimme vaimon kanssa kahdestaan vuorille. Hissillä toisesta kylästä ylös, vuorilla hyvin merkittyjä hyväkuntoisia polkuja toisen kylän hissille ja jälleen gondolissa alas. Kylien välinen bussi oli majoittujille ilmainen, joten sillä kotiin.

Vaimo ehti bussia odotellessaan tukea paikallista Intersportiakin, jonka valikoima oli kyllä kiinnostava. Ykdeksänkymmentä prosenttia tavarasta liittyi pyöräilyyn tai luonnossa liikkumiseen!

Kliseinen Alppi-kuva.

Vielä kliseisempi Alppi-kuva.

Tirolin alueen eduksi täytyy mainita vielä asioiden toimivuus ja paikallinen sapuska. Ruoka on terveellistä kuin uppopaistettu mikä vain, mutta satunnaiselle matkailijalle rasvakoostumuksella ei liene väliä. Schnitzel ja käsespätzle, kyllä kiitos! Lapsiperheelle käy enemmän kuin mainiosti se, että ravintolat ovat auki suomalaisen mahan päivärytmissä. (vrt. Italia).

Ja kuin mansikkana kakun päällä huomasin, että alueella oli varsin hyvät mahdollisuudet sähköpyöräilyyn. Latauspisteitä esimerkiksi oli ravintoloiden terasseilla. 


ps. Edellisessä postauksessa oli puhetta vinjeteistä. Itävallan motareille ajo-oikeus irtosi kymmeneksi päiväksi 8,8 eurolla. Sen lisäksi jouduimme kaapimaan kuvetta Slovenian ja Itävallan väliseen tunneliin päästäksemme. Maksu oli samaa luokkaa vinjetin kanssa.

Autoloma Alpeilla lasten kanssa - osa 3

Saapasmaasta hurautimme 25-vuotista itsenäisyyttään juhlivaan Sloveniaan. Rajalta viikon vinjetti tuulilasiin viidellätoista eurolla. Tuntui halvalta Sveitsin 38 euron tarran jälkeen. Toki Sveitsin vinjetillä olisi saanut ajella vuoden, mutta sehän läpiajajaa lämmitti korkeintaan kuin se kuuluisa liraus talvisissa toppahousuissa.

Heti rajan ylityksen jälkeen piti pysähtyä ottamaan kuvaa hauskannäköisistä heinäsuovista. Näitä näkyi maassa enemmänkin.

Majoituimme kolmen vuorokauden ajan samassa isossa asunnossa Bled-järven lähellä. Slovenia on kompakti kuin Mini Cooperin perään valittava asuntovaunu - lähes pohjoisrajalla sijaitsevalta Blediltä olisi huristellut alle kahdessa tunnissa maan lounaisnurkkaan, jossa Slovenialla on pätkä Välimeren rantaa. Bled ei siis ollut kaukana mistään.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä ajoimme Postojnaan. Vetävä seikka oli Postojnan luola - maailmankuulu parinkymmenen kilometrin luolaverkosto tippukivineen. Nähtävyys on aukaistu yleisölle jo 1836, joten ihan ensimmäisiä vieraita emme olleet. Itse asiassa meitä ennen paikalla oli käynyt jo yli 30 miljoonaa ihmettelijää.

Eikä todellakaan suotta! Ihmeteltävää riitti ja infra oli kunnossa: jonottaa ei tarvinnut ja luolaston mielenkiintoisimpiin paikkoihin kuljetettiin maanalaisella junalla. Kaksivuotias kuitenkin pelkäsi junassa. Nelivuotias alkoi kieltämättä melko pitkän kävelykierroksen lopussa pelätä myös tippukivien putoamista ihmisten päälle.

Suurimmat onkalot luolastossa olivat yli 40 metriä korkeita.

Nättiä, nättiä!

Hämärää ja viileää, mukavaa siis vaihteluksi helteelle ja rasvaa tiristävälle auringolle.

Maan alla liikuttiin osa matkasta junalla, mikä mahdollisti lapsiperheellekin parhaille paikoille pääsemisen. Yhdistelmärattaat mahtuivat nippa nappa vaunuun.

Postojnan luolastossa asuu myös ihmeellinen sokea salamanteri Olmi, jota myös ihmiskalaksi kutsutaan. Muutamia oli esillä isossa akvaariossa. Taisivat olla lasten mielestä luolareissun kohokohta. Ja kyllä aikuinenkin meni mietteliääksi faktojen edessä. Olmi voi elää satavuotiaaksi. Luolastossa vuoren sisässä on harvoin syötävää, joten se voi olla kymmenenkin vuotta syömättä. Pitkän iän salaisuus on myös melkoinen uudistumiskyky - Olmi kasvattaa menetetyn raajan tilalle uuden!

Postojnan toinen iso nähtävyys on Predjaman luolalinna. Siinä missä luola ansaitsee ainakin minulta ylisanat, linnan olisi voinut skipata ja käyttää ajan vaikkapa pääkaupunki Ljubljanaan. Predjaman linna oli hieman mutkia suoraksi vetäen ihan kuin Olavin paksuseinäinen asumus Savonlinnassa. Toki linna oli mahtavassa paikassa vuoren seinämässä ja sen yläosista oli yhteys luolastoon, joka oli toiminut aikoinaan väistötilana

Toinen Bled-päivä kului aurinkoisissa merkeissä Bled-järvi kiertäen. Ylpeänä isänä haluan mainita ensimmäisenä, että nelivuotias käveli koko kuuden kilometrin kierroksen itse! Puolivälissä pidettiin piiiitkä uinti- ja ruokailutauko.

Bledistä jäi vähän vaisu mielikuva. Kaupunki oli selvästi tehty turisteille, mutta itse järvi "tuotteistettu" suorastaan surkeasti siihen nähden, kuinka hienosta paikasta oli kyse. Vain yksi uimaranta, sekin ilman pukuhuoneita. Lapset viuhahtivat ujostelematta, aikuisille teki tiukempaa. Ei montaakaan virallista arskan palvontapaikkaa. Vain pari vesikulkuvälinevuokraamoa. Ravintoloita rannassa vain yhdellä nurkalla, samoin kauppoja. Ei ainuttakaan leikkipuistoa. Sorsia ja joutsenia sentään oli ihmetellä asti. Niin on muutes Oulussakin.

Nättiä oli, mutta ei tarvitse palata. Varsinkaan lasten kanssa.

Ihan kiva paikka kesämökillä, eikun siis Bledin linnalla.

Koreaa, mutta ainakin lapsiperheen kannalta melko aktiviteetitöntä.

Aina voi onneksi onkia kepillä suuria kaloja.

ps. Pitkästä aikaa loppukevennys hashtagilla lastensuusta. Tyttö on hyvin, hyvin itsenäistyvässä iässä. Kaikki pitäisi saada tehdä itse. Apu ei kelpaa. Minä ite. Minä ite. Usko jo, minä ite! Reissussa tyttö kaatui ja pappa tarjoutui puhaltamaan pipiin. Mitäpä tytsy siihen? "Ei pappa, puhallan itse!"

Autoloma Alpeilla lasten kanssa - osa 2

Etukäteen mietimme reissun aloitus- ja lopetuspisteeksi Münchenia, Stuttgartia, Wieniä, Salzburgia, Ljublajanaa, Innsbruckia, Milanoa ja Zürichia. Valinta kohdistui Müncheniin. Sinne sai paitsi halvimmat suorat lennot Räkkärimarketin lentokentältä, sieltä löytyi myös halvimmalla yhdeksän hengen auto tunnetulta kansainväliseltä vuokraajalta. Baijerin pääkaupungin eduksi laskimme myös ehdokkaista lyhyimmästä päästä olevan lentoajan - noin kaksi ja puoli tuntia.

Paikanpäällä löytyi vielä lisää plussia: terminaalista oli helppo siirtyä tenavien kanssa vuokraamoiden tiskille, koska matka oli käytännössä liukuhihnoitettu lähes kokonaan. Myös vuokraamon autohallista Saksan tieverkostoon liittyminen oli tehty maalaiselle helpoksi: motarille pääseminen vaati yhden käännöksen ja kaksi kiihdytystä.

Ensimmäisenä stoppasimme vuokraamon Viton Liechtensteinin pääkaupungissa Vaduzissa. Kääpiövaltion pääkallonpaikka on tietysti pieni. Kylässä asuu reilut viisituhatta ihmistä. Kaupungin habituksen perusteella reilut viisituhatta varsin mukavasti toimeentulevaa ihmistä.

Meitä varoitettiin etukäteen, että Vaduz ei varsinaisesti ole turistikohteena pajatson tyhjentäjä. Ja tottahan se oli. Mieleen jäi yleiskuvan lisäksi tasan kolme asiaa: komean vuoren lumihuipun tuntumassa pyörinyt varjoliitäjä, kolmen pienoismallipizzan, kahden täytetyn patongin pätkän ja parin vesipullon hinta (> 80 euroa) sekä kieltämättä hienot taideteokset, joita tuntui olevan melkein jokaisessa kadunkulmauksessa.

Vaduzista ajoimme vuosien -28 ja -48 talviolympialaiset isännöineen Sankt Morizin kautta Italian puolelle. Vaikka Sveitsin hulppeimmat vuoret jäivätkin reittimme lounaispuolelle, täytyy myöntää, että kameran peili oli yläasennossa varsin usein. Jo näiden maisemien kohdalla voihkittiin, että kyllä kannatti lähteä. Lapsetkin jaksoivat nauttia vuoristonäköalasta jonkin aikaa, mutta sitten seniorijuniori totesi, että "rumia maisemia - tahdon tabletin!"

Italiassa ajoimme jotakuinkin reitin Tirano - Bormio - Passo dello Stelvio - Merano - Bolzano - Passo Sella - Cortina d'Ampezzo - Tolmezzo. Pikkuteitä suosien matkaa kertyi noin 500 km, johon meillä oli aikaa kolmisen vuorokautta. Ei kuulosta paljolta, mutta siitä huolimatta "autoilua" riitti aamusta iltaan.

Autoilu lainausmerkeissä siksi, että maisemien ihailutaukoja pidettiin paljon ja lasten ruokarytmistä huolehdittiin kohtuullisesti ilman autossa syömistä. Ajonaikainen keskinopeus oli hitaimpana päivänä vain kolmisenkymmentä kilometriä tunnissa!

Tuosta Dolomiittien alueesta on vaikea sanoa mitään pahaa. Henkeä salpaavia maisemia, varsin hyväkuntoisia serpentiineinä mutkittelevia asvalttiteitä ja miltei loputtomasti pyöräilijöitä.

Italian alue oli matkamme ainoa kohde, johon emme olleet varanneet ennakkoon majoituksia. Saksasta tuttuja Zimmer frei -kylttejä ei näkynyt ja hintatasokin pääsi jossain määrin yllättämään: B&B 45 euroa aikuiselta ja 22,5 lapselta elämänkokemuksen pituudesta riippumatta. Hinta oli lisäksi yli kymmenen tiedustelun perusteella kaikissa majataloissa tismalleen sama - kuin mafian määräämänä!

Vuoristojen solateillä autoa sai käskyttää hieman erilailla kuin Kempeleen vanhalla merenpohjalla, sillä korkeimmillaan kiivettiin lähes kolmeentuhanteen metriin. Ja sieltä tultiin myös alas. Kesä-heinäkuun vaihteessa teiden varsilta löytyi vielä runsaasti lunta ja lapset olivat siitä aivan haltioissaan! Lumen lisäksi vesiputoukset ja rinteillä laiduntanut karja tuntuivat olevan eniten muksujen mieleen.

Tässä vielä fiiliksiä kuvien muodossa.

Eihän noin mahtavissa paikoissa voi elää kuin onnellisia ihmisiä? Wiesen - Sveitsi.

Mahtava paikka ingenjöörille muutenkin kuin maisemien puolesta. Saman junan näki yhdestä kohti monta kertaa muutaman minuutin välein. Juna kävi tekemässä silmukan vuoren sisässä kiiveten ylemmäs/laskien alemmas ja ilmestyi hetkeä myöhemmin eri tasolla kulkevalle sillalle! Preda - Sveitsi

- Mitäs tällä Bormiolla on annettavanaan lapselle? Bormio - Italia

Melkeinpä vannoin vaimolle, että palaamme vielä joskus Alpeille ja vuokraamme avoauton. Näin kauniseen ei tosin liene mahdollisuuksia. Passo dello Stelvio - Italia.

Passo dello Stelvion melkolailla korkein kohta - 2758 m. Lapset tekivät pieniä lumiukkoja, moni nousi pyörällä onnellisen näköisenä viimeisiä metrejä ja viereiseltä parkkipaikalta lähti jokin porukka laskettelemaan. Passo dello Stelvio - Italia.

Passo dello Stelvion lumiukko ja poitsin ristiriitainen tilanne: malttaako pitää kädet lämpimissä taskuissa vai kouria sittenkin jäistä lunta avokäsin vielä vähän?

Kyllä kelepoo! Passo dello Stelvion huipulta tämäkin kuva. Huomaa tie oikeassa laidassa.

Passo dello Stelvion tietä huipulta itään.

Pyöräilijöitä oli sekä Stelviolla että varsinkin Passo Sellalla todella paljon. Olisi tuokin siistiä vielä joskus kokea! Passo Sella - Italia.

Ei näitä maisemia kovin vauhdikkaasti viitsinyt ohittaa. Passo Sella - Italia.

Edit: Onhan Italiassa lapsiperheen näkökulmasta yksi huono puoli. Ainakin meidän perheen päivärytmiin sopii todella huonosti sikäläinen tapa laittaa ravintoloiden ovet säppiin lounaan ja päivällisen väliseksi ajaksi. Italialainen ruokarytmi on niin myöhäinen, että paikallisten käydessä illalliselle, meillä jo mahat huutavat iltapuuroa!

Autoloma Alpeilla lasten kanssa - osa 1

Mitä tapahtuu, kun pakataan yhdeksän hengen pakettiautoon kaksi- ja nelivuotiaat, heidän vanhempansa ja vielä toisen puolen isovanhemmat, rullataan auto saksalaiselta lentokentältä motarin päähän ja kierretään Alppimaita yhdentoista päivän ja noin kahdentuhannen kilometrin verran?

Isäkuukaudet tarjoaa lähipäivien postauksissa vastauksen tähän kysymykseen. Tämä on siis varoitus ja perheblogipostauksiin tottuneille suoranainen anteeksipyyntö: seuraavat X blogausta tulevat olemaan varsin matkablogimaisia.

Lähdimme reissuun, koska olemme haaveilleet vaimon kanssa Alppi-ilman hengittämisestä ainakin puolenkymmentä vuotta. Kun asenneilmasto kolmosen suhteen alkoi käydä sallivammaksi, päätimme, että on aika käydä unelmaan käsiksi: seuraavaan kahteen - kolmeen vuoteen ei noin pitkää reissua voisi kesälomaan sovittaa. Moisen kilometrimäärän vaatiminen alle kaksivuotiaalta ei olisi reilua.

Lapsille pakkasimme hyvän matkavakuutuksen ja maitohappobakteerien lisäksi mukaan tällaisen työkalupakin:

• Katuliidut 
• Ilmapalloja 
• Palapelejä 
• Saippuakuplavermeet
• Piirrustusvälineet 
• Äänisadut 
• Suurennuslasi 
• Pari isohkoa injektioruiskua (vesisotaa varten) 
• Jalkapallo
• Kirjoja 
• PALJON sisältöä tabletteihin 
• Uimalasit ja snorkkeli
  

Kolme turvaistuinta takapenkille - osa 3

Nyt on kierretty autokauppoja kahden turvavyöistuimen ja yhden turvakaukalon kanssa. Ähisty, hikoiltu ja ihmetelty. Internetkoneen käynnistyskampea on niin ikään kierretty paljon. Ähisty, ihmetelty ja turhauduttukin.

Ensinnä istuttiin uudemman mallisessa Ford Galaxyssä. Todettiin, että meistä kummallakaan ei ole merikapteenin tai luotsin koulutusta, joten niin isot laivat jäävät meiltä satamaan. Samasta syystä emme edes tutustuneet VW Sharaniin.

Sitten sullottiin kaikki kolme jakkaraa ensimmäisen sukupolven Peugeot 308:iin. Fiilis oli epäuskoinen. Suhteellisen pieneksi miellettyyn farmariin todella mahtui kaksi istuinta ja kaukalo - kaikki Isofixeihin lukittuina. Ovet mahtuivat nippa nappa sulkeutumaan, mutta koko konkkaronkka oli farmarissa valmiina matkaan.

Olimme vaimon kanssa kumpikin mietteliäinä: "Tämä matchaa kriteereihin, mutta onko tässä silti mitään järkeä?" Sillä ahdastahan siellä autossa oli. Perhe piti kirjaimellisesti sulloa sisään. Keskimmäisen turvavyön kiinnittäminen vaati vauvan kaukalon irroittamisen telakasta. Vänkärin penkki piti vetää niin eteen, että polviparat eivät tienneet minne olisivat piiloutuneet.

Päätimme luopua viimeisestä farmariin liittyvästä oljenkorresta. Siitäkin huolimatta, että poika oli aivan myyty panoraamakaton ansiosta. "Otetaan tämä, tästä on mahtava katsella tähtitaivasta!"

Pösön 5008:ssa, Citroen C4 Grand Picassossa ja Renaultin Grand Scenicissä vaikutelma oli 308:n jälkeen lähinnä kuin olisi muuttanut kaksiosta omakotitaloon. Fordin S-Maxissa tuli jo mieleen takapenkin hurjan leveyden vuoksi, että auton sijaan penkkejä sovitellaan nimenomaan omakotitaloon.

Tila-autoissa tilaa tuntui olevan joka suunnassa ja junnujen kiinnittäminen sujuvaa. Varsinkin keskellä istuvan turvavyötä näprätessä auton sisäkorkeudesta ei varsinaisesti ole haittaa.

Seuraava automme on 5008, C4 GP, S-Max tai Grand Scenic. Tiedossa on, että Saksan ja Ranskan rajalla autofilosofioissa tapahtuu melkoisia muutoksia. Painotukset ja henkilökohtaiset mieltymykset ratkaisevat hakeeko pihaansa patonkia vai brezeliä.

ps. Kävin ihan itseäni kiusatakseni ajamassa myös VW Tourania. Se oli varsin farmarilta tuntuva auto verrattuna edellämainittuihin laatikoihin. Erittäin harmi, että takapenkillä ei ole kolmea Isofix-ankkurointia.

Kolme turvaistuinta takapenkille - osa 2

Kierrettiin päivä autokauppoja vaimon kanssa. Lähtökohdan tiivistimme edellisen postauksen lopussa esitetystä lauseeseen: "Farmari, jossa kolmet Isofixit takapenkillä." Voimalinjaa voisi sitten miettiä, kunhan sopiva automalli löytyisi.

Aluksi mittasin nykyisen Pirkka-Volkkarimme (toisen sukupolven farmari Octavia) reunimmaisten Isofixien väliin jäävän tilan: 42 cm. Penkkejä mittailemalla kävi ilmi, että tilaa pitäisi olla noin 15 cm enemmän, jotta homma onnistuisi. Ja sitten pitäisi olla ne kolmannet Isofixit.

Olemme olleet merkkiin tyytyväisiä, joten marssimme ensiksi automme isoveljen takapenkille. Toisen sukupolven Superbin Isofixien väli oli itse asiassa sama kuin Octavissa. Oo - koo.

Ähisimme mittanauhan kanssa myös muutamassa muussa isoksi mieltämässämme farmarissa. Toyta Avensis (T27 eli kolmas sukupolvi) pysäytti mitan lukemiin 39 cm, samoin neljännen polven Ford Mondeo, Peugeot 407 jäi vielä senttiä kapeammaksi.

Tässä vaiheessa ajatukset alkoivat tummua. Marssimme siis farmareiden farmarin luo ja kaivoimme rullan esiin: Volvo V70 (kolmas sukupolvi) - 43 cm. Voi, voi, taitaa jäädä farmarihaave samaan koriin maailmanympäri matkan kanssa.

Mutta sitten poikkesimme seitsemälle rekisteröidyn Peugeot 308:n (ensimmäinen sukupolvi) takapenkillä. Mitta esiin. Lukema. Uusi mittaus. Lukema. Vielä kerran. Pakko se on uskoa: 56 cm! Ja ensimmäinen farmariauto, josta löytyi kolmet Isofixit takapenkiltä. Tässä on potentiaalia. Muun hyvän lisäksi takapenkki on jaettu tila-autoista tuttuun tapaan kolmeen osaan, joita voi erikseen hivuttaa edemmäs tai takemmas. Tällä järjestelyllä saa turvaistuinten hartialinjan eri kohtiin, joka vähentää tarvittavaa tilaa leveyssuunnassa. Tässä todella on potentiaalia!

Lavensimme katsontakantaa ja hikoilimme vielä tila-autojen takapenkeillä. Tämä piti tehdä pääosin silmät kiinni, niin rumia tila-autot ovat. Tällaisia tuloksia:

• Toyota Corolla Verso, 2 * IF, 54 cm
• Citroen C4 Grand Picasso (toinen sukupolvi), 3 * IF, 58 cm
• Ford C-Max (2. sukupolvi), 2 * IF, 47 cm
• Ford S-Max (1. sukupolvi), 3 * IF, 64 cm
• Opel Zafira (3. sukupolvi), 2 * IF, 45 cm
• Ford Galaxy (2. sukupolvi), 3 * IF, 64 cm
• Kia Karens (3. sukupolvi), 2 * IF, 54 cm
• Peugeot 5008, 3 * IF, 58 cm
• Volkswagen Touran, 2 * IF, 58 cm
• Opel Meriva (2. sukupolvi), 2 * IF, 46 cm
• Renault Grand Scenic, 3 * IF, 54 cm 

Tila-autojen vahvuus on tietysti myös se, että takapenkki liikkuu lähes poikkeuksetta kolmessa erillisessä osassa pituussuunnassa.

Lopuksi päätimme vielä kurkistaa citymaastureiden maailmaan, vaikka niissä takakontin kansi onkin vain ulkonäkösyistä. Kannen takan kun ei ole ollenkaan tavaratilaa. Mittasimme pränikän XC60 Volvon takapenkin. Siitä löytyi kahdet Isofixit ja niiden väliksi osoittautui 46 cm. Citymaasturit - ei jatkoon.

Summa summarum: kolme Isofixiä vierekkäin on kova vaatimus (vaikka eräs autokauppias toikin oman ammattitaitonsa esiin toteamalla, että nehän löytyy nykyään melkein autosta kuin autosta).

Päästötodistuksen saivat siis Peugeot 308, Peugeot 5008, Ford S-Max, Ford Galaxy, Renault Grand Scenic ja Citroen C4 grand Picasso. Rehellisesti sanoen niistä mikään ei ole kovin houkutteleva auto, mutta sillä ei taida tässä pelissä olla enää merkitystä. Huoh.

Edit: kaveri löysi tällaisen listan. Siitä innostuneena kävimme katsomassa Opel Insignian farkkua. Ehkä toivoa vielä olisi. No ei ole! Insigniassa on 2,5 Isofixiä takapenkillä. Toisessa laidassa ihan oikein, toisessa sisempi Isofix-lenkki on hieman tavallista leveämpi ja yhteinen keskipaikan kanssa. Siihen ei ole toivoakaan saada kahta istuinta rinnakkain, mutta takepenkin monikäyttöisyyttä ratkaisu lisää yhden tai kahden turvalaitteen tapauksessa.

Kolme turvaistuinta takapenkille - osa 1

Aloitetaan faktoilla: jos kaikki menee hyvin, niin tänä vuonna juhlimme joulua viidestään. Se on hienoa se!

Täytyy kuitenkin myöntää, että jo silloin kun release 3.0 oli vielä eipäs-juupas-vaiheessa, pelkäsin tulevaa auton vaihtoa. On nimittäin niin, että toisen sukupolven Octaviaamme jää kahden turvavyöistuimen väliin niin vähän hartiatilaa, ettei hento nainenkaan mahdu työntämään selkäänsä penkkiin.

Luin erään blogin, jonka kirjoittaja väitti mahduttaneensa Volvo V40:n takapenkille kaksi turvavyöistuinta ja turvakaukalon. Fiilikseni silloin - juhuu, meillä ei ole mitään ongelmaa: vaihdetaan lasten penkit ja huristellaan hyväksi havaitulla Oculla vielä ainakin vuosi. Blogin kirjoittaja mainitsi, että kotimainen Klippan on kapea istuin.

Ratsastin selaimella Autoliiton turvaistuintestien pariin. Kyseisestä Klippanista sanottua: "Keskinkertainen kuormitus sekä etu- että sivutörmäyksessä."

Aikanaan sekä tenavien kaukalo (Maxi Cosi Cabriofix isofix-telakalla) että turvaistuimet (Cybex Juno-Fix ja Britax Kidfix SICT) valittiin yksiselitteisesti turvallisuus edellä. Ei anna luonto periksi vaihtaa penkkejä vähemmän turvalliseen.

Juno-Fixin ja kidfixin saa Isofixin sijaan kiinnittää myös vöihin, jolloin niitä voi hivuttaa hieman laidemmaksi eli keskelle tilaa tehden. Mutta jälleen Autoliiton testit ampuvat idean kuin haulikkomies savikiekon: "Jos istuin on kiinnitetty auton omalla turvavyöllä, sen turvallisuudesta saama arvosana putoaa hyvästä tyydyttävään."

Maxi Cosi Isofixillä ja vieressä turvavyöistuimet vöissä -kokeilu. "Ihan" ei mahdu Ocun takaovi kiinni.

Pelkoni auton vaihtoon kasvoi entisestään. Oljenkorreksi keksimme vaimon kanssa ratkaisun, jossa vanhin lapsi matkustaisi edessä ja toinen vanhemmista Tiivi-Taavin ja keskimmäisen kanssa takana. Mitä enemmän lukee nettiä, sitä enemmän tulee mieleen, että etumatkustajan turvatyynyn poiskytkentään ei voi luottaa. Poju ei siis tule matkustamaan edessä. Sitä paitsi takapenkki kävisi ahtaaksi tässäkin ratkaisussa.

Auto on siis pakko vaihtaa tai koko perheen reissut unohtaa kesän jälkeen. Mutta millaiseen vaunuun saa kolme penkkiä Isofixeillä kiinni? Seitsenpaikkainen auto on äkkiä ajatellen yleispätevä vastaus. Keskimmäiselle riville molempiin laitoihin ja yksi takariville. Mutta, mutta! Takakontin istuimissa ei useimmiten Isofixejä olekaan. Ja toisaalta, kuka oikeasti haluaa istuttaa lapsensa auton takimmaiseen riviin muutoin kuin silloin tällöin? Haluaisitko itse istua siellä, kun joku tollo ajaa autosi peräboxiin viittäkymppiä?

Kolmannen penkkirivin ongelma on myös se, että tavaratilaan ei käytännössä voi tällöin lastata mitään. Ja tavaraahan lapsiperheellä on kuin jääkiekkomaajoukkueella.

Tulevassa autossamme pitää siis mahtua kolme turvaistuinta rinnakkain etupenkkien takana sijaitsevalle riville. Ja kaikki pitää saada kiinni Isofixeillä. Lisäksi korimalli saisi mielellään olla farmari, käyttövoima nafta, tehoa vähintään 100 kW ja voimalinjassa käsihämmenteinen aski.

Aika ja tulevat blogaukset näyttävät onko tällaista autoa olemassakaan. Stay tuned!

Heinäkuun alun hienoutta

"Kuinka voi noin vanha moottori käydä noin iloisesti?", ihmetteli kolmivuotias sunnuntaina, kun vierailimme Oulaisissa Weteraanikonepäivillä.


Päivä oli muutenkin iloa täynnä, vaikka olimmekin pojan kanssa kahdestaan liikkeellä. Reissuun oli ladattu pientä seikkailun makua. Sen loihtimiseen toki riitti se, että lastenistuin siirrettiin ensimmäistä kertaa takapenkiltä eteen (koska takapenkin täytti kesäpaikkaan menossa ollut ikkuna).

Yhdenlaista mielenrauhaa tämäkin.

Se ei yllättänyt, että kolmivuotias oli koneiden, putputuksen ja pakokaasun tuprahtelun keskellä haltioissaan. Mutta silti haltioitumisen määrä vähän yllätti. Kommenteista päätellen myös mukana olleet mummun ja papan.

Ajoimme tosiaan kesäpaikan kautta takaisin kotiin. Huomattavaa oli, että etupenkillä matka sujui mukinoitta suurimman osan matkasta ilman tablet-viihdettä. Siinä pystyi juttelemaan päivän mieleenpainuneista asioista. Kuin naulittuna seurattu maamoottoreiden käynnistäminen oli jäänyt päällimmäisenä mieleen. Ja toisena juttuna kyyti traktorin peräkärryssä. Tämä oli hieman yllättävää, koska vauhti oli todella rauhallista, eikä junnu tainnut edes nähdä korkeiden laitojen takaa juurikaan.

Olympia maamoottori. Tätä ihmeteltiin tovi jos toinenkin.

Tämän kyyti jäi toisena kohokohtana poitsun mieleen. En olisi uskonut etukäteen.

Itse olen käynyt konepäivillä aina silloin tällöin. Vanhaa tekniikkaa on aina kiinnostavaa havainnoida. Samoin sitä omistautumisen määrää, jolla miehet ja naiset harrastustaan esittelevät. Tälläkin kertaa paikalla oli myös vanhoja tuttuja, kun samaan lättyjonoon osui yläasteaikainen koulukaveri. Edellisestä tapaamisesta taisi olla yhdeksisentoista vuotta.

Päivän merkittävin kone itselleni. Äitini kertoi, että papallani oli aikoinaan juuri tällainen auto. Tässä lienee itse asiassa vanhojen koneiden pällistelypäivien suosion yksi suurista selittävistä tekijöistä: konekentälle tullaan muistelemaan entisaikoja.

Sata kilometriä Pirkka-Volkkarilla ei ole matka eikä mikään konepäiville. Tämä rekisterikilpi kuului Eicher-merkkiseen vanhaan traktoriin, jolla oli tullut tapahtumaan Hans Saksasta.

Heinäkuun alun toinen spesiaalijuttu oli syntymäpäiväni. Siitä jäi mieleen aamun vieno sänkyyn aamulla tarjoiltu Paljon onnea vaan -laulu, perheen askartelema mahtava pyöräilyaiheinen kortti sekä lahja - lippu Prodigyn keikalle.

Onnittelukortti ei voi tyylikkäämpi olla!

Ja narsistisesti täytyy myöntää, että myös edellisillan keskustelu vaimon kanssa jäi mieleen. Kuvaa univelkaa, joka on jälleen välillä päässyt oraalle. Vaimo nimittäin kysyi, että haluatko aamupalan syntymäpäivänäsi sänkyyn. Vastasin jota kuinkin empimättä, että en, mutta että lounas voisi olla hyvä vaihtoehto!

Kun pääsimme kotiin, poika aloitti heti Weteraanikonepäivien rakentamisen Dubloista. Osaatko sanoa blogauksen perusteella mikä tämä on?