maanantai 29. helmikuuta 2016

Ikean paras tuote ei sittenkään ole sininen kassi?

Olen pitkään pitänyt Ingvar Kampradin yrityksen parhaana antina firman myydyintä tuotetta - sinistä kestokassia. Sellaiseen on äärettömän hyvä sulloa petikamppeet tai kaikki lasten ulkokamat reissuun lähtiessä. Kassi kestää kovaa käsittelyä ja ainakin meikäläisen narukäsillä kantolenkit saa vetää täyteen momenttiin.

Meillä ja muualla keittiön pöytää näyttää suojaavan Ikean toinen hyvä tuote - Pröjs-kirjoitusalusta. Alustoissa ei oikeastaan ole muuta huonoa kuin se, että ne imevät väriä. Curry, sormiväri, mustikka ja tussi johtavat jossain vaiheessa alustan aiheuttamaan hellasäröön.

Värjääntyneitä on tullut sullottua varastoon odottamaan remppaa tai muuta hommaa, jossa suojaava alusta olisi tarpeeen. Viimeisimmän alustojen vaihdon yhteydessä vaimo sai kuitenkin virkeän idean: "Leikkaa tuohon kaksi reikää, niin siinä on hyvä liukuri, jos vain muovi kestää pakkasta."

Tuumasta toimeen ja testiin. Ja voin muutes suositella. Kestää pakkasta ja luistaa paljon paremmin kuin oikea liukuri. Lapselle alusta on iso, joten päällä voi melkeinpä maata. Ja plussaa se on toki sekin, että meikäläinenkin mahtuu kerrankin liukurin päälle! Viuuuuh!

Jälleen kerran yksinkertainen on kaunista. Aikaa modaukseen meni ehkä kaksi minuuttia ja riemua on riittänyt jo kuukaudeksi!

Kummityttökin totesi reikä-Pröjsin vallan toimivaksi.

torstai 25. helmikuuta 2016

Lasten kanssa hautajaisissa

Mummuni siunattiin hiljattain haudan lepoon. Olimme saattamassa hienoa ihmistä viimeiselle matkalleen koko perheenä. Mukana olivat siis noin kaksi- ja nelivuotiaat lapsemmekin. Myös kaksi- ja kolmevuotiaat serkut elävöittivät surujuhlaa omalta osaltaan.

Etukäteen mietin hetken, että pitäisikö lapset jättää kotiin. Aiheuttavathan tuon ikäiset ääntä, elämää ja keskeytyksiä. Toisaalta nelivuotiaan kysymystulva saattaa vyöryä noin harvinaisen kokemuksen jälkeen massiivisena kuin suomalaisten joukko ilmaisten ämpäreiden lähellä.

Onneksi lapset olivat mukana. Olen sataprosenttisesti tätä mieltä. Siitäkin huolimatta, että kolmivuotias kutsui pappia Batmaniksi ja arkkua aarrearkuksi. Siitäkin huolimatta, että serkukset purkivat istumisesta patoutunutta energiaa muistotilaisuuden lopussa juoksemalla pitkin seurakuntatalon käytävää nelivuotiaan toimiessa lähettäjänä huutaen "one - two - three - SEVEN!" Siitäkin huolimatta, että poikamme totesi kirkossa isoon ääneen papin puheen aikana, että eihän täällä kukaan itke. Ja siitäkin huolimatta, että muistojuhlassa poika ihmetteli samaisen papin puheen aikana, että koska päästään kerroskakulle ja kahville.

Tärkein syy tyytyväisyyteni on tieto, että mummuni olisi ehdottomasti halunnut pikkuväen olevan läsnä. Hän piti lapsista. Viimeisinä elinvuosinaan, kun muisti oli jo haperoitunut, hän muisti useamman kerran lasten vierailut todeten, että kai heillä vanhempansakin oli mukanaan.

Nelivuotiaamme on prosessoinut mummun kuolemaa yllättävän paljon. Hän on kysellyt eri näkökulmia ja jopa lohduttanut vanhempiaan yrittämällä keksiä hyviä puolia kuolemasta. "Se mummun kuolemassa on ainakin hyvää, että mummu saa nyt levätä kunnolla."

Poika on myös kysynyt usein, että onko sinulla iskä vielä kovasti ikävä mummua.

Hautaaminen varmasti konkretisoi asiaa, ehkä liikaakin, mutta antoi myös vastauksia. Ja olihan se symbolisesti vahvaa, kun lapsenlastenlapset pudottivat hautaan kukkaset.

Näin hautajaisten jälkeen voi todeta, että kyllä tuon ikäiset aiheuttavat ääntä, elämää ja keskeytyksiä. Hyvä niin. Ne ovat elämän jatkumisen merkkejä.

Pojan tapa käsitellä surua on avannut uusia ajatusmalleja vanhemmillekin. Hautausmaalla seniorijuniori pohti, että jos hän heittäisi tarpeeksi korkealle lumipallon, niin se pilvi särkyisi, jonka reunalla mummu nyt on ja mummu putoaisi takaisin seuraamme. Totesin, että ei se taida niin mennä. Poika siihen, että hän uskoo niin. Eipä auttanut kuin todeta, että sinä saat uskoa niin. Ei näitä asioita kukaan tiedä oikeaksi tai vääräksi. On vain uskomuksia, ajatuksia ja kauniita muistoja.

ps. Jälleen kerran kirjasto on helpottanut vaikeasta asiasta lasten kanssa juttelemista. Nämä olivat ainakin nelivuotiaan kanssa keskustelemiseen todella hyviä "välineitä":

torstai 18. helmikuuta 2016

Oodi kauppakeskukselle

Jos joku olisi väittänyt neljä vuotta sitten, että tulee päivä, jolloin meikäläinen sanoo kauppakeskusta loistopaikaksi, niin enpä todellakaan olisi uskonut. Luultavasti olisin vinoillut takaisin tyyliin: "Joo, joo ja hautausmaat ovat parhaita paikkoja elinvoimaisten ideoiden keksimiseen."

Olemme asuneet Pohjois-Suomen mittakaavassa ison kauppakeskuksen "naapurissa" yli kolme vuotta. Kauppakeskuksia kohtaan tuntema vihani on siinä ajassa kääntynyt suorastaan rakkaudeksi.

Melkeinpä hävettää tuo edellinen lause, joten syytän muutoksesta lapsia, kuinkas muuten.

Mutta onhan se rehellisyyden nimissä todettava, että tuollainen shopping center on lapsiperheen kannalta kätevä. Parkkipaikka löytyy aina. Ja se on ilmainen, aina. Kun maailman paskimman keksinnön eli ostoskeskuksen autokärryn saa tilavalle käytävälle, niin voi riisua junioreilta ulkokamppeet pois. Eikä niitä tarvitse jumpata päälle ja pois kauppaa vaihtaessa. Saman katon alta löytyy marketti, posti, OTTO, apteekki - ja mikä parasta - myös kirjasto. On siellä myös suhteellisen kehnoja ruokapaikkoja ja vähän yli kaksi miljoonaa vaateliikettä, mutta niihin meillä ei ole ollut juurikaan asiaa. Kukka- ja korukaupat ovat plussaa tiettyinä aikoina vuodesta.

Vanhemman näkökulmasta on hienoa, että lapset voivat itse liikkua kaupasta toiseen siirryttäessä muutoinkin kuin tiukasti käsikädessä. Voisivat tietysti erillisliikkeidenkin tapauksessa, mutta jostain syystä stressaan kauppakeskuksen käytävällä itsenäisesti liikkuvasta lapsesta huomattavasti vähemmän kuin loskassa autojen seassa liikkuvasta lapsesta.

Oikeastaan ainoan pitkän miinuksensa kauppakeskus saa siitä, että pyöräparkit ovat ala-arvoisia. Selvästikin lompakko on tarkoitus tuoda paikalle farmariautolla eikä pyörä+kärry yhdistelmällä.

torstai 11. helmikuuta 2016

Yksinkertainen on kaunista - tai ainakin toimivaa

Tuntuuko tutulta: Kärräät puoli tuntia tarvikkeita sieltä täältä olohuoneeseen hienoa nukketeatterileikkiä varten. Ripustat fleece-viltin kahden tuolin väliin ja laitat leikin alkuun. Näyttää hyvältä, muksut leikkivät yhdessä. Kierrät viltin toiselle puolelle ja juuri kun pakarasi tavoittavat sohvan pinnan, nukketeatterista lentää My little pony suoraan silmälaseihisi. Kuinka paljon kiehtovampaa onkaan heittää "näyttelijöitä" fleecen toiselle puolelle kuin esittää jotain. Kun torut, niin saat vastapalloon kysymyksen: "Mitä me sitten tehtäis?"
Valmistelut 30 min, leikkiaika 5 min, tyytymättömien määrä 3. Kalkuloipa siitä hyötysuhde hommalle.

KISS-periaate lienee jokaiselle tuttu. Keep It Simple, Stupid! Välillä sen unohtaa lastenkin kanssa touhutessa. Mutta onneksi silloin tällöin muistaakin.

Askarreltiin yhtenä aamuna mummulle "kiitoskorttia", kun hän oli viikonloppuna ammana meidän vanhempien juhliessa ystävämme 40-vuotistaivalta. Homma alkoi olla takakaarteessa, mutta nuoremman kärsivällisyys oli jo loppusuoralla. Keksin teipata tyhjän litraisen juomapurkin pään kiinni ja viilsin saksilla yhteen reunaan parin kolon reiän.

"Tässä on pankki ja tässä pöydällä on aika paljon rahaa (askartelusta jäänyttä paperi- ja kartonkisilppua). Koitapa kerätä kaikki raha pankkiin!"

En tiedä uskoinko itsekään temppuuni, mutta juniori uskoi. Parivuotias keräsi ja tökki roskia pankkiin sellaisella vimmalla, että nelivuotiaskin lopetti askartelun ja pysähtyi oikein katsomaan. Ja kun kortti tuli valmiiksi, niin hänelle piti luonnollisesti tehdä oma pankkinsa. Ja kun leikkuujäte loppui, niin isoveli alkoi leikkoa aikakauslehdestä lisää rahaa.

Valmistelut 2 min, leikkiaika 30 min, tyytyväisten määrä 3!


Muistatko vielä 90-luvulta roskapankki-termin? Niinpä!

maanantai 8. helmikuuta 2016

Täältä tullaan puhe!

Vaimo hoksasi, että tyttären kaksivuotisneuvola kurkkii seinäkalenterissa lähempänä kuin palmusunnuntai. Siinä tuli sitten puheeksi, että 2v-katsastuksessa kysytään minkä verran lapsella on sanoja. Päätimme laskea, vaikka tiedossa olikin, ettei uudelleen katsastukseen määräämistä tarvitsisi ainakaan sanojen puutteen takia pelätä.

Kolmen päivän aikana rekisteröimme vaimon kanssa tällaiset sanat ja sanonnat:
  • Äiti
  • Isi
  • Mummu
  • Mummi
  • Pappa
  • Ossi
  • "Ei tuu". Pöntöllä käytetty lause, joka laskettanee tyttären ensimmäiseksi kahden sanan kombinaatioksi.
  • Tukka
  • Tutti
  • Tänne
  • Tuonne
  • Auto
  • Nukkuu
  • "Mummu nukkuu"
  • Hakka (eli Mr. Hakkaraisen xylitol-pastilli)
  • Mukaan
  • Kuu
  • Suu
  • Nenä
  • Napa
  • Korva
  • Tussit
  • Akku
  • Muumi
  • Pois
  • Jaakko
  • Heli
  • Miikka
  • Pulkka
  • Koti
  • Sukat
  • Takki
  • EI
Pulkka päätyi ylläolevalla listalle, kun juniori rakenteli Legoilla ja näytti innoissaan tätä aikaansaannostaan sanaa pulkka hokien. Sweet!

Puheen opettelu on vaiheessa, jossa tyttö toistelee varsin ison osan päivästä sekä osaamiaan että kuulemiaan sanoja. Tuohon listaan hyväksyimme kuitenkin vain ne, joita neiti osaa käyttää omatoimisesti esimerkiksi kuvasta näytettäessä.

Ihan ei päästy siihen erään SM-tason maastopyöräilijän perheen tilanteeseen, että lapsen ensimmäinen sana olisi ollut keulapumppu. Olen silti tytöstä ylpeä. Ja lopetan tämänkaltaisen laskennan tähän.

torstai 4. helmikuuta 2016

Mielenkiintoisia kohtaamisia perhekerhossa

Marmatin aikoinaan, että perhekerhoilu ei tuntunut ihan yhtä mukavalta kuin ensimmäinen pyörälenkki keväällä nastarenkaiden poisvaihtamisen jälkeen. Vertasin kokemusta puolitotuuteen jonka mukaan mukavuusalueelta pitää mennä pois kehittyäkseen. Menneen viiden kuukauden aikana on totta vie tuon suhteen oltu pois mukavuusalueelta - olemme kerhoilleet monesti.

Itse asiassa niin monesti, että perhekerhoilu on muuttunut jo ihan mukavaksi.

Hiljattain perhekerhossa oli toinenkin mies, jonka tiesin pojan kerhokaverin faijaksi. Jutustellessamme kävi ilmi, että hän oli käynyt ammattikoulun syntymäpaikkakunnallani! Pienen lisäjuttelun jälkeen piti jo ojentaa kättä, sillä alle kahdeksantuhannen asukkaan kunnan mittakaavassa olimme eläneet lapsuudessamme lähes naapureina. Seitsemän vuoden ikäerosta johtuen, emme ole voineet kuitenkaan toisiamme kotimaisemissa tuntea. Siitä huolimatta täytyi jälleen kerran todeta, että "pieni se on tämä maa(ilma)!"

Tällä viikolla kerhossa oli e-rit-täin kiinnostava vieras, nimittäin Kempeleen leikkipuistoista vastaava kunnanpuutarhuri. Tunnustettakoon heti kärkeen, että sanoin juniorille aika monta kertaa liikaa, että "vielä hetki, kuunnellaan tätiä", kun ammattilainen kertoi kunnan uudesta puistohankkeesta. Siinä upouutta temmellyspaikkaa suunnitellaan jota kuinkin takapihallemme!

Sivulauseessa mainitsin puutarhurille, että mahtavaa, kun puisto on tulossa lähelle. Minut yllätti, kun hän vastasi, että: "Onpa hienoa, näissä leikkipuistoasioissakin tahtoo olla nimby-ilmiö. Puistoja kyllä halutaan, mutta ei liian lähelle!" Mitä ihmettä?

Sekin selvisi, miksi jotkut puistot ovat aneemisia kuin harmaa Toyota Corolla. Ne ovat saattohoidossa. Niin käy myös kahdelle meidän lähellä olevalle puistolle jahka uusi avataan niiden väliin. Noihin kahteen ei enää uusita kalusteita, vaan puistojen annetaan kuihtua pois.

Itse ihmettelin, että miksi niin harvassa puistossa on pöytä. Järkeenkäypä vastaus oli, että sen hinta on pois muista vermeistä ja toisaalta pöytä lisää evästelyä, mikä lisää roskia, mikä lisää kiinteitä kustannuksia. Uusiin puistoihin pöytiä kuulemma on silti tulossa.

Toivoin myös vaijeriliukumäkeä. Se on kuulemma kallis ja isotöinen, mutta haluttu vempain. Niitä ei kuitenkaan ole Kempeleen lähes kolmessakymmenessä puistossa kuin kaksi, joten pidän lasten puolesta peukkuja! Hieman huvitti puutarhurin esittämä fakta, että kalustevalmistajat luokittelevat vaijeriliukumäet 6+ -ikäkategoriaan. Tyttö päästeli männäsuvena puolitoistavuotiaana sellaisella innoissaan.

Kaikkiaan oli suorastaan kiehtovaa kuulla ja jutella niin olemassaolevista kuin tulevastakin puistosta. Kotikunnalle täydet pisteet hankkeen etukäteistiedottamisesta ja käyttäjien osallistamisesta (perhekerhon lisäksi asiasta on kuulemma juteltu ainakin yhdellä koululla ja lähileikkipuistojen todellisten gurujen eli perhepäivähoitajien kanssa).

maanantai 1. helmikuuta 2016

Serkkuilua

Olipa hienoa huomata viikonloppuna, että seniorijuniori ja hänen vuotta nuorempi serkkunsa alkavat viimeinkin omaksua yhteisen leikin nuotitusta. Tätä on odotettu! Poikien luonteet ovat kovin erilaiset. Serkkupoika menee je tekee, meidän juniori enemmänkin pohtii ja värkkää. Ei siis ihme, että yhteisistä leikeistä ei oikein ole tullut mitään. Ja ovat he toki nuoriakin vielä. Mutta viikonlopun aikana pojat touhusivat ainakin pariin otteeseen melko pitkänkin aikaa yhdessä!

Jännä oli kuitenkin huomata, että tuo onnistui vain, kun vajaan kahden vuoden ikäiset pikkusisarukset eivät olleet paikalla. Kun nuoremmat olivat juoksemassa samassa tilassa, myös vanhempien lasten leikki kääntyi keskittyneestä junaradan rakentamisesta yleiseen hulabaloohon.


Viikonloppu kului siis vauhdikkaasti, kun meillä oli vieraita. Mitään spesiaalia ei ollut ohjelmassa, vaan päivät täyttyivät ulkoilusta, luistelusta, palapeleistä, pikkuautoista ja päivärutiineista. Hyvä viikonloppu. Näyttää olevan, että lapsiperheiden kylästelyyn ei kannata ladata liikaa ranskalaisia viivoja, jotta tekemisessä säilyy rentous ja mahdollisuus kuulostella fiiliksiä (lue: niin lasten kuin vanhempienkin väsymystilaa).

No, se jäi mieleen, että taisi olla ensimmäinen kerta, kun poju pääsi kaverinsa kanssa saunaan. Hyvin viihtyivät, kun saivat ampua lääkeruiskulla vuorotellen löylyä ja mekin saimme serkkujen isän kanssa kunnon löylyt, kun jälkikasvu siirtyi punkan äärelle uittamaan kylpyleluja.

Vieraat kävivät vielä maanantaiaamuna Hop-Lopissa, mutta minä en oikein tohtinut lähteä kahden lapsen kanssa mukaan. Muistissani on vielä, miten toisten serkkujen isälle kävi vastaavassa tilanteessa: sisähuvipuistoon jalkautumisen jälkeen lapset singahtivat yllättäen eri suuntiin ja pian kuulutettiinkin, että plim plom - Petteri, 3 vuotta, etsii isäänsä kassojen luona!

Vaikka lapsemme ovat ihan tolkkuja, niin kyllähän siellä varmaankin olisi saanut kuuluttaa, että plim plom - Tuomas, reilusti 30 vuotta, etsii lapsiaan kassojen luona!