Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhla. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhla. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Viisivuotiaan Lego-synttärit

Poju kolkuttelee näinä päivinä viiden ikävuoden ovea. Huikean hyvä syy juhlille! Teemaksi valikoitui tänä vuonna Lego, joka ei varmaan yllättänyt yhtäkään synttärivierasta. Tanskalaisista muovipaloista kun tykkäävät meillä kaikki!

Vaimo taikoi juhliin yhtä sun toista Legoihin liittyvää raskauskipuilustaan huolimatta. Käsittämättömän sitkeä nainen.

Lapset ja isä panostivat pari viikkoa siihen, että kaikki lasten Lego-sarjat saatiin koottua "näyttelyksi" synttärijuhliin.Tässä muutamia (ihmis)kasvottomia fotoja synttäreiltä pimeän syksyn ratoksi.








Vanhempien lahja poitsille. Soittotunnit taitavat kutsua, kun kumpikaan ei osaa opettaa tuon käyttöä.

Poju ja vaimo askartelivat aikoinaan "lippusiimakoristeen". Synttärisankari keksi tuunata siitä Lego-juhliin sopivan piirtämällä lippuihin "Lego-ukkojen naamoja". Vasemmasta laidasta toisella ja kolmannella on punaisia näppyjä, koska "näillä on vesirokko. Se on tarttunut lähellä olevaan tuosta toisesta!"

ps. Loppukevennyksen kolon täyttäköön seniorijuniorin tokaisu, kun olimme lähdössä aavistuksen myöhässä hakemaan tätiä junalta. "Ei haittaa, jos emme ehdi katsomaan tulevia junia. Katsotaan lähteviä"

maanantai 9. toukokuuta 2016

Nelivuotiaan metsästysvietti ja äitienpäivä

Jos pitäisi pojat on poikia -sanonnasta, niin viikonloppuna olisi totta vie ollut hyviä paikkoja sen käyttämiseen. Pappa oli nimittäin värkännyt jo jonkin aikaa sitten kuusen oksasta ison jousipyssyn. Seniorijuniori oli luonnollisesti aivan liekeissä, kun pääsi papan kanssa ampumaan jouskarilla.

Varsinainen show alkoi, kun pihaan ilmestyi fasaaniuros kukkoilemaan soidinkiimassaan. Poju sai päähänsä, että fasaanista saisi hyvää lihaa. Taisipa mainita, että siinä olisi oivallinen äitienpäivälahjakin. Ja kun pappa oli juonessa mukana, niin voi sitä vaanimisen ja hihkumisen määrää, kun fasaania muka jahdattiin pitkin tonttia. Pappa "pääsi kerran ampumaankin", mutta saaliista ei ollut jäänyt paikalle kuin kaksi komeaa sulkaa. Ne pappa ja poika luonnollisesti kiinnittivät pipoihinsa kuin suuremmatkin intiaanipäälliköt.

Yritimme vaimon siskon kanssa kertoa metsästyksen välissä pojulle, että ei luontokappaleita niin vain saa metsästää. Valistusyritys taisi kuitenkin tulla hieman väärällä hetkellä, sillä poika kommentoi muun muassa näin:
"Älä pappa noista välitä - mennään!" ja "ammutaan lintu ensin ja jutellaan sitten!"


Seuraavana päivänä pappa oli värkännyt pojan kanssa pienemmän jousipyssyn. Jälleen oli riemu rajaton, kun poika jaksoi käyttää asetta hieman paremmin. Ei se nuoli neljää metriä enempää lentänyt katajaisellakaan jousella, mutta se ei näyttänyt olevan olennaista! Ja kun pappa vielä antoi röllipukunsa päähineen ja hanskat pojalle lainaan, niin puolen päivän leikki oli valmis.


Eniten tuossa metsästysleikissä ihmetyttää se, että mistä poika on saanut siihen vaikutteet. Lähipiiristä ei aktiivisia metsästäjiä löydy, joten mallioppimisesta ei oikein voi olla kysymys.

Pitkään viikonloppuun sisältyi lasten kannalta muitakin hienoja juttuja. Molemmat pääsivät ihmettelemään papan kanssa voimalaitoksen ohijuoksutusta, katiskoihin uineita kaloja ja ottamaan kyytiä puutarhatraktorin perässä vedetyssä leikkiveneessä. Hymyä riitti!

Vappuna jäi sima juomatta. Vahinko otettiin nyt takaisin, kun mummi oli säästänyt juhlajuomaa pikkuväelle. Menekki oli taattu.

Äitienpäiväksi karautimme kotilaitumille. Ohjelma oli varsin perinteinen. Äiti sai aamupalan sänkyyn ja lapset luonnollisesti auttoivat sen syömisessä. Vaimo sai lahjaksi pojan kerhossa kasvatetun mustasilmäsusannan taimen ja lounas oli tavallista juhlavampi.

Juhlinnan jälkeen jatkettiin arkisesti kuuraamalla terassi kesäkuntoon. Senkin puolesta kesä saa tulla.

Disclaimer:
Jos blogia sattuu lukemaan joku, jolla aamu-Paulig on ollut turhan kitkerää, niin mainittakoon, että pappa ei luonnollisestikaan fasaania yrittänyt oikeasti ampua, vaan metsästäjien seikkailu tapahtui luontokappaleita vahingoittamatta tai uhkaamatta.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Perhossynttärit

Viikonloppuna lepatti kakussa kaksi kynttilää, joita hieman aikaisemmin vuosia täyttänyt tytär pääsi useampaan otteeseen puhaltamaan. Ihan ei vielä pohjoistuuli nenän alta riittänyt sammutukseen, mutta yllättäen isoveli oli mielellään apuna puhallushommissa.

Vaimo oli kehitellyt kekkereihin perhosteeman, joka ei kuitenkaan näkynyt kovin painavasti juhlinnassa. Kutsukortit ja kakku olivat perhosenmuotoisia ja kahvipöydän vieressä seinällä lenteli joukko paperihyönteisiä.

Alunperin syntymäpäivät piti juhlia yhtenä päivänä, mutta kas kun ihmisillä on muutakin kuin kaksivuotiaan juhlintaa, niin juhlat levittäytyivät neljälle päivällä. Ihan hyvä näin. Kämppä ei ollut missään vaiheessa niin täysi kuin kaveriporukan ensimmäisen autokortin saaneen isän Toyota ja kaikkien vieraiden kanssa ehti jutustelemaan. Vaimolle totesinkin, että nyt vähän tietää mitä itse kullekin kuuluu.

Yksi hieno nyanssi juhliin liittyen tapahtui jo torstaina, kun olimme seniorijuniorin kanssa kaupassa. Pikkumies totesi tulppaanihyllyn kohdalla, että siskolle voisi viedä kukkia. Näyttää siltä, että pojasta polvi paranee tuossakin asiassa.

Kuin todistaakseen olevansa kahden, tyttö tuntuu ottaneen ihan viime päivinä askeleita, joita tuon ikäisiin tyypillisesti liitetään. Minä - minä, itse - itse, mun - mun -sanat ovat puskeneet vahvasti puheeseen. Tarvittaessa dramaattisella itkulla tulistettuna. Tahtoikä!

Toisaalta puheeseen on alkanut hiipiä päivä päivältä enemmän kolmen sanan lauseita. Myös ensimmäiset sijamuodot on pystynyt bongaamaan: kakkua, mehua, äitille!

Synttäreiden lomaan mahtui myös sisarusten ensimmäinen virpomiskokemus. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin poju virpoi serkkupoikansa kanssa vuosi sitten mummun ja papan, mutta nyt ohjelmassa oli useampi ovi ja kaverina siis puolet nuorempi sisko. Eihän siitä pääse mihinkään, että aika sööttiä hommaahan se on, kun kaksi- ja nelivuotias virpoo hyvin tosissaan ja taidoistaan tohkeissaan. Ja työntää lopuksi virvotulle leikkipalokypärän ylösalaisin nenän eteen, että tänne palkkio.

Olin kyllä jälleen ylpeä isä, kun sisarukset osasivat hoitaa homman sovussa ja poika muisti aina kysyä ensiksi, että saako virpoa ja toivottaa vielä lähtiessä hyvää pääsiäistä. Siitä en ole hirmu ylpeä, että päästimme tenavat virpomaan, vaikka he eivät varsinaisesti ole vielä hyväksyneet makeisten kaveripyyntöä. No, muutamalta ovelta kertyi jo sellainen määrä sokeria, että sitä syödään vielä useampi viikko.


Virpominen on kyllä mukava perinne. Siinä on sitä paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä. 

torstai 25. helmikuuta 2016

Lasten kanssa hautajaisissa

Mummuni siunattiin hiljattain haudan lepoon. Olimme saattamassa hienoa ihmistä viimeiselle matkalleen koko perheenä. Mukana olivat siis noin kaksi- ja nelivuotiaat lapsemmekin. Myös kaksi- ja kolmevuotiaat serkut elävöittivät surujuhlaa omalta osaltaan.

Etukäteen mietin hetken, että pitäisikö lapset jättää kotiin. Aiheuttavathan tuon ikäiset ääntä, elämää ja keskeytyksiä. Toisaalta nelivuotiaan kysymystulva saattaa vyöryä noin harvinaisen kokemuksen jälkeen massiivisena kuin suomalaisten joukko ilmaisten ämpäreiden lähellä.

Onneksi lapset olivat mukana. Olen sataprosenttisesti tätä mieltä. Siitäkin huolimatta, että kolmivuotias kutsui pappia Batmaniksi ja arkkua aarrearkuksi. Siitäkin huolimatta, että serkukset purkivat istumisesta patoutunutta energiaa muistotilaisuuden lopussa juoksemalla pitkin seurakuntatalon käytävää nelivuotiaan toimiessa lähettäjänä huutaen "one - two - three - SEVEN!" Siitäkin huolimatta, että poikamme totesi kirkossa isoon ääneen papin puheen aikana, että eihän täällä kukaan itke. Ja siitäkin huolimatta, että muistojuhlassa poika ihmetteli samaisen papin puheen aikana, että koska päästään kerroskakulle ja kahville.

Tärkein syy tyytyväisyyteni on tieto, että mummuni olisi ehdottomasti halunnut pikkuväen olevan läsnä. Hän piti lapsista. Viimeisinä elinvuosinaan, kun muisti oli jo haperoitunut, hän muisti useamman kerran lasten vierailut todeten, että kai heillä vanhempansakin oli mukanaan.

Nelivuotiaamme on prosessoinut mummun kuolemaa yllättävän paljon. Hän on kysellyt eri näkökulmia ja jopa lohduttanut vanhempiaan yrittämällä keksiä hyviä puolia kuolemasta. "Se mummun kuolemassa on ainakin hyvää, että mummu saa nyt levätä kunnolla."

Poika on myös kysynyt usein, että onko sinulla iskä vielä kovasti ikävä mummua.

Hautaaminen varmasti konkretisoi asiaa, ehkä liikaakin, mutta antoi myös vastauksia. Ja olihan se symbolisesti vahvaa, kun lapsenlastenlapset pudottivat hautaan kukkaset.

Näin hautajaisten jälkeen voi todeta, että kyllä tuon ikäiset aiheuttavat ääntä, elämää ja keskeytyksiä. Hyvä niin. Ne ovat elämän jatkumisen merkkejä.

Pojan tapa käsitellä surua on avannut uusia ajatusmalleja vanhemmillekin. Hautausmaalla seniorijuniori pohti, että jos hän heittäisi tarpeeksi korkealle lumipallon, niin se pilvi särkyisi, jonka reunalla mummu nyt on ja mummu putoaisi takaisin seuraamme. Totesin, että ei se taida niin mennä. Poika siihen, että hän uskoo niin. Eipä auttanut kuin todeta, että sinä saat uskoa niin. Ei näitä asioita kukaan tiedä oikeaksi tai vääräksi. On vain uskomuksia, ajatuksia ja kauniita muistoja.

ps. Jälleen kerran kirjasto on helpottanut vaikeasta asiasta lasten kanssa juttelemista. Nämä olivat ainakin nelivuotiaan kanssa keskustelemiseen todella hyviä "välineitä":

tiistai 29. joulukuuta 2015

Joulu oli taas, joulu oli taas

"Sinä olet aivan hupsu!"

Siinä luultavasti joulun parhaiten mieleeni painunut lause. Tällä kertaa totuus ei tullut oman jälkikasvun suusta, vaan kyseessä oli kolmivuotiaan tuttavaperheen tyttären avausrepliikki, kun vaapuin aattona heille pukin tamineissa.

En ole ennen ollut pukkina. Kokemus oli alkuhämmennyksestä huolimatta positiivinen.

Pukkikeikka tuli kohdalleni kysyttyäni tuttuvaperheen isää meille pukin hommiin. Tehtiin vaihtokaupat. Minulla oli varmasti helpompaa, sillä tuttavien lapset olivat pukista kiinnostuneita ja rohkealla mielelellä. Meillä tyttö parahti pukin nähdessään valtavaan itkuun ja poika ujosteli koko visiitin ajan vaimon selän takana. No, kaveri hoiti leiviskänsä mallikkaasti ja paketit saatiin jaettua.

Jälkiviisaus on ainoaa helppoa viisautta ja siten onkin vaivatonta todeta, että pukki olisi viime vuoden tapaan voinut jättää nytkin lahjasäkin kuistille jouluruokailun aikana.

Lasten reaktioista päätellen pakettien saamisen ja aukirepimisen jälkeen toiseksi parasta koko joulussa oli joulukoristeiden levittäminen kämppään. Erityisesti joulukuusen koristeleminen oli molemmista niin nastaa, että lause "teen pieniä parannuksia" tuli turhankin tutuksi. 

Joulu oli vasta toinen, jonka vietimme kotona. Varsinaisia jouluperinteitä ei siis vielä ole, vaan enemmänkin niiden etsintää. Tänä vuonna saimme iloksemme myös vaimon nuorimman siskon etsimään joulun henkeä. Samalla lapset saivat varsinaisten pakettien ohessa parhaan mahdollisen lahjan eli yhteisiä touhuja tätinsä kanssa.

Tapaninpäivänä ajelimme minun kotiini yhdeksi yönseuduksi viettämään joulua ja sieltä jatkoimme samanmoiseksi pätkäksi vaimon kotiin. Reissaaminen on lasten kanssa tunnetusti raskasta, mutta kyllähän fakta on se, että jouluna pitää läheisiään nähdä. Se on merkittävä ainesosa joulumielen reseptissä.


ps. Resepteistä puheenollen. Joulupöydässämme oli suomalaisten perinneherkkujen ohessa joitakin eksoottisempia kokeiluja, kuten hummusta ja tsatsikia. Yksi resepti oli niin onnistunut, että uskallan jakaa linkin. Veikkaan nimittäin, että en ole ainoa, joka ei varsinaisesti fanita rosollia. Pienellä tuunauksella siitä tuli kuitenkin ainakin meillä menestys.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Isänpäivän askeleet

Pojun palttiarallaa viimeinen ääneenlausuttu miete eilen illalla: "Iskä, sun pitää nukkua huomenna pitkään. Meidän pitää leipoa!"

Tänään oli siis se päivä, kun isä saa olla keskiössä, vaikka eihän ole isää ilman naista ja lapsia. Aivan leipomusten päättymiseen saakka en "nukkunut", mutta laulu, paketti ja kortit toimitettiin vuoteeseen:

Tyttö on iässä, jossa haluaa tehdä tismalleen samat hommat kuin poikakin. Ei siis ihme, että kortteja oli kaksi :)

Paketista kääriytyi muun muassa coolein T-paita ikinä!
Aamupäivän isänpäiväseremonioiden, papoille soittamisen ja päivälatauksen jälkeen saimme kylään tuttavapariskunnan. Alunperin tarkoitus oli mennä pizzeriaan "treffeille" poikamme ehdotuksesta, mutta heidän ajatuksestaan tapasimme meillä. Se oli hyvä veto. Ravintolakäynnit nassikoiden kanssa kun  tahtovat muuttua kiemurteluksi ruokahalun talttumisen jälkeen. Ja pizzaakin saatiin, kun vieraat tulivat känkkylän kautta.

Erilaisen tästä isänpäivästä teki perheemme "15 sekuntia julkisuudessa", kun Ilta-Sanomat julkaisi meistä jutun isänpäiväliitteessä. Sen verran harvinaista tuollainen on, että lehti piti käydä eilen ostamassa jo ennen aamupalaa! On myös ollut mielenkiintoista seurata sekä tuttujen kommentteja että lehden/nettijutun vaikutusta tämän blogin kävijämäärään.

Aluksi emmimme, että lähteäkö mukaan juttuun vai ei. Päädyimme kuitenkin nopeasti johtopäätökseen, että parempi katua tehtyjä kuin tekemättömiä asioita.

Itse jutunteko oli vähän huvittava aikataulultaan. Palasin keskiviikkona kolmen vuorokauden Etelä-Suomen humputtelureissulta (kavereiden tapaamista, uusi Bondin James, Prodigyn keikka, pyöräliikkeessä pojoilua ja Suomen valokuvataiteen museon Pimiö-näyttely). Toimittaja ja kuvaaja pimputtivat ovikelloa varttitunti kotiinsaapumisen jälkeen.

Mielenkiintoinen kokemus kaikenkaikkiaan tuo lehtihomma.


Isänpäivän iltaan mahtui vielä yksi sykähdyttävä hetki. Tyttö oli ollut sängyssään jo jonkin aikaa hiljaa, kun läksin lähi-Siwaan ostamaan, yllätys - yllätys, Ilta-Sanomia (mummulle). Sanoin ulko-ovelta hei pojalle ja vaimolle, niin niinpähän kuului lasten huoneestakin "hee, hei"!

Perheemme isänpäivätraditio: vaimon (ja lasten) leipoma juustokakku.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Nelivuotiaan merirosvobileet

Miten voi nukahtaa, jos noin kolmen minuutin välein nostaa päänsä tyynystään kommentoidakseen muun muassa näin:
"Kakkuun pitää olla kynttilöitä - yhtä monta kuin täytän vuosia."
"Onhan meillä ilmapalloja?"
"Huomenna saatte antaa minulle syntymäpäivälahjan!"
"Muistattehan laulaa minulle?"
"Minulla on huomenna kova päivä!"

Lauseet päästettiin lastenhuoneen ilmaan perjantai-iltana, kun seuraavana päivänä oli tiedossa nelivuotissynttäreiden ensimmäinen päivä.

Poju halusi merirosvosynttärit, pelottavat merirosvosynttärit. Ei siis ihme, että hän suunnitteli illalla myös seuraavaa: "Kun vieraat tulevat, menen sohvan taakse piiloon ja hyppään sieltä esiin huutaen KRÄÄ!"

Jossain vaiheessa Nukku-Matti sai lapioitua niin paljon unihiekkaa pojan sänkyyn, että ankkuroituminen uneen onnistui. Seuraavana aamuna kuudelta huolestunut äänensävy oli muuttunut kiinnostuneeksi: "Missä minun lahjani on?"
Piraatti ja hänen nuorempi kollegansa valmiina vieraiden tuloon.

Viime viikonlopuna harjoitusohjelmassa oli siis pojan syntymäpäivien juhlinta.  Lauantaina talon äänimaailmasta vastasivat pari kaveripariskuntaa ja siskot lapsineen, sunnuntaina isovanhemmat loihtivat esiin  jossain määrin rauhallisempaa soundia. Vähän kuin olisi vaihtanut dubstepin Suomi-iskelmään.

Omasta mielestäni ehkä ikimuistoisin hetki vanhemman kannalta oli, kun poika oli puhaltanut kynttilät kakustaan ja pääsi aloittamaan herkuttelun. Junnu kääri hihat ylös ja jähmettyi hetkeksi paikalleen silmät palaen, kädet ilmassa kuin tuulettaen. Hän on saanut makeaa varsin hillitysti ja voi vain kuvitella, miltä tuntui päästä maistamaan kaikkia pöydän herkkuja - tällä kertaa rajoituksetta.

Ihan hyvä, että isovanhemmat kävivät vasta sunnuntaina. Lauantain jälkeen vaivasi juhlista tuttu tunne: juuri kenenkään kanssa en ehtinyt juurikaan jutella...

Kekkerit menivät tarjoilun ja koristeluiden puolesta pitkälti vaimon ja hänen nuorempien siskojensa piikkiin. Me teimme tytön kanssa vain broileripiirakan, kun poika oli kerhossa. Ja koska teemana oli merirosvous, niin tuunasimme piirakan teemaan sopivaksi anastamalla tuotoksesta palaset ennen tarjoilua.



Kolmivuotiaan näkemys merirosvolipusta.

Nuoremman lapsen kummisedän näkemys merirosvolipusta.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kimppasynttäreillä seurakuntatalolla

Seurakunta kutsui tänä vuonna neljä kynttilää puhaltavat yhteissynttäreille. Juniori on kouhkannut kemuista varsin innostuneeseen sävyyn kutsun saapumisesta lähtien. Eikä vähiten siksi, että luvassa oli kakkua ja lahja!

Ennakkotäpinä ei ollut lainkaan turhaa! Verojen maksaminen ei ole koskaan mukavaa, ei kirkollisveronkaan. Aina silloin tällöin kuitenkin tulee fiilis, että rahoilleen saa vastinettakin. Nelivuotiaiden synttäreillä oli juuri tällaiset tuntemukset.

Homma potkaistiin käyntiin pienellä ohjelmanumerolla, johon sisältyi useita laululeikkejä. Oli mukava huomata, että poika on muutaman kerhokerran aikana oppinut laulamaan ja leikkimään useammankin ikivihreän. Ilokseni kaikki eivät olleet julistuksellisia, vaan seurakunnan salissa oli tilaa esimerkiksi Leipuri hiivan piipusta kohoavalle savulle.

Onnittelulaulun aikana nelivuotiaat näyttivät suhteellisen hämmästyneiltä. Sankarit nimittäin saivat istua ja vanhemmat lauloivat seisaaltaan. Meidän junnu ei ollut ainoa, joka istua jäpitti penkillään kuin alokas ensimmäisen ruokailuun valmistautumisen aikana.

Ohjelman ja hiilaritankkauksen jälkeen lapsille oli kolme rastia: temppurata, pahvisen kruunun askartelu ja kasvomaalaus. Jälkimmäinen taisi olla kaikkein kovin juttu pojalle. Hän maalautti käteensä kalan ja koko kotimatka kuljettiin ranne vartalon eteen työnnettynä, ettei hiha ainakaan hinkkaisi kuvaa pois.

Itselleni keikka oli myös hieman herättelevä. Aika moneen kahvipöytään näytti muodostuvan porinapiiri, mutta minä en tuntenut ketään. Tajusin, että omalla paikkakunnalla ei ole tuttuja, joilla olisi samana vuonna syntynyt lapsi. Sellaista se on tullista tulleilla. Tilanteeseen voi toki itse vaikuttaa.

Joissakin seurakunnissa pappi kuulemma vierailee kotona, kun lapsukainen kääntää viidennelleen. Täytyy sanoa, että itse arvostan tällaista juhlintamuotoa enemmän. Ainakin muodollinen pönötys jää huomattavasti vähemmälle.