Lasten kanssa hautajaisissa

Mummuni siunattiin hiljattain haudan lepoon. Olimme saattamassa hienoa ihmistä viimeiselle matkalleen koko perheenä. Mukana olivat siis noin kaksi- ja nelivuotiaat lapsemmekin. Myös kaksi- ja kolmevuotiaat serkut elävöittivät surujuhlaa omalta osaltaan.

Etukäteen mietin hetken, että pitäisikö lapset jättää kotiin. Aiheuttavathan tuon ikäiset ääntä, elämää ja keskeytyksiä. Toisaalta nelivuotiaan kysymystulva saattaa vyöryä noin harvinaisen kokemuksen jälkeen massiivisena kuin suomalaisten joukko ilmaisten ämpäreiden lähellä.

Onneksi lapset olivat mukana. Olen sataprosenttisesti tätä mieltä. Siitäkin huolimatta, että kolmivuotias kutsui pappia Batmaniksi ja arkkua aarrearkuksi. Siitäkin huolimatta, että serkukset purkivat istumisesta patoutunutta energiaa muistotilaisuuden lopussa juoksemalla pitkin seurakuntatalon käytävää nelivuotiaan toimiessa lähettäjänä huutaen "one - two - three - SEVEN!" Siitäkin huolimatta, että poikamme totesi kirkossa isoon ääneen papin puheen aikana, että eihän täällä kukaan itke. Ja siitäkin huolimatta, että muistojuhlassa poika ihmetteli samaisen papin puheen aikana, että koska päästään kerroskakulle ja kahville.

Tärkein syy tyytyväisyyteni on tieto, että mummuni olisi ehdottomasti halunnut pikkuväen olevan läsnä. Hän piti lapsista. Viimeisinä elinvuosinaan, kun muisti oli jo haperoitunut, hän muisti useamman kerran lasten vierailut todeten, että kai heillä vanhempansakin oli mukanaan.

Nelivuotiaamme on prosessoinut mummun kuolemaa yllättävän paljon. Hän on kysellyt eri näkökulmia ja jopa lohduttanut vanhempiaan yrittämällä keksiä hyviä puolia kuolemasta. "Se mummun kuolemassa on ainakin hyvää, että mummu saa nyt levätä kunnolla."

Poika on myös kysynyt usein, että onko sinulla iskä vielä kovasti ikävä mummua.

Hautaaminen varmasti konkretisoi asiaa, ehkä liikaakin, mutta antoi myös vastauksia. Ja olihan se symbolisesti vahvaa, kun lapsenlastenlapset pudottivat hautaan kukkaset.

Näin hautajaisten jälkeen voi todeta, että kyllä tuon ikäiset aiheuttavat ääntä, elämää ja keskeytyksiä. Hyvä niin. Ne ovat elämän jatkumisen merkkejä.

Pojan tapa käsitellä surua on avannut uusia ajatusmalleja vanhemmillekin. Hautausmaalla seniorijuniori pohti, että jos hän heittäisi tarpeeksi korkealle lumipallon, niin se pilvi särkyisi, jonka reunalla mummu nyt on ja mummu putoaisi takaisin seuraamme. Totesin, että ei se taida niin mennä. Poika siihen, että hän uskoo niin. Eipä auttanut kuin todeta, että sinä saat uskoa niin. Ei näitä asioita kukaan tiedä oikeaksi tai vääräksi. On vain uskomuksia, ajatuksia ja kauniita muistoja.

ps. Jälleen kerran kirjasto on helpottanut vaikeasta asiasta lasten kanssa juttelemista. Nämä olivat ainakin nelivuotiaan kanssa keskustelemiseen todella hyviä "välineitä":

Pakkaspuuhia ja raskaita hetkiä

Edellisessä postauksessa "vinkkasin" pakkaspäivien leikistä. Ei niin tavanomainen tekeminen jatkui myös seuraavina päivinä, kun pakkanen jökötti jäyhästi kolmenkymmenen nurkilla kuin Svinhufvudin patsas eduskunnan edustalla.

Yksi kuva puhunee tässä(kin) tapauksessa enemmän kuin väsynyt blogiteksti.

Lapset jaksoivat läträtä Duploilla vedessä kauemmin kuin minä jaksoin seurata touhuja. Yritin toki vanhemmalle demota ja selostaa hieman nostetta sekä sitä milloin kappale kelluu ja milloin ei, mutta hyppytornista syöksyvä mekaanikko kiinnosti tällä kertaa enemmän. Yllätys.

Lasten touhujen tuoma ilo on ollut viimepäivinä vahvasti surun laveeraamaa. Mummuni yleiskunto heikkeni alkuviikosta yhdessä päivässä dramaattisesti. Ja vaikka vuosia on mittarissa enemmän kuin itsellä erittäin todennäköisesti koskaan, niin suru pyyhkii päiviä tummalla märällä rätillään.

Lapsille olemme kertoneet, että mummu on niin sairaana ja väsyneenä, että lapset eivät luultavasti enää häntä näe. Ja toki pikkuiset ovat hyviä aistimaan vanhempiensa tunnetiloja.

Sööttiä ja hieman hupaisaakin on, kun nelivuotias yrittää parhaansa mukaan sympatisoida ja lohduttaakin:
"Tehdään niin hieno maja, että ikävä unohtuu!"
"Rakkaus on tärkeä, elämä on hyvä!"
"Jospa se mummu jaksaisi huomenna puhua!"

Raskaiden ajatusten jälkeen lienee loppukevennyksen paikka. Poju on tehnyt kananmunakennosta itselleen läppärin. Aika fiksu. Siinähän on näyttö ja näppäimet, kun kannen avaa. Eilen kaiffari sitten kehtasi todeta pariin otteeseen, kun olisi pitänyt jollekin alkaa, että "odotas hetki, kirjoitan nopeasti yhden asian blogiin".

Mistä ihmeestä ne tuollaista oppivat? Seurakunnan kerhostako?