Päivä paloasemalla

Vuosi sitten osallistuimme paloturvallisuusviikon megahitiksi nousseeseen Päivä paloasemalla -tapahtumaan. Vauva taisi nukkua suurimman ajan kekkereistä, mutta esikoinen halusi tietää jokaisen paloauton tarvikkeen nimen, merkityksen ja vielä uudelleen nimen. Ja toki samat tiedot paloauton ohjaamon napeista ja namiskoista. Ja kaikesta muusta esillä olleesta.

Taisi käydä niin, että paloaseman pihalla perheen molemmat miehet itkivät. Poika siksi, että tapahtumasta piti lähteä pois ja isä siksi, että päivän aikana satanut loskapaska muistutti turhan konkreettisesti talven läheisyydestä.

Ei ihme, että poika on vuoden ajan kysynyt varsin säännöllisesti että milloin on taas Päivä paloasemalla.

Tänään he vihdoin saivat toisensa: poikamme ja Päivä paloasemalla 2015! Innostus ei enää ollut aivan viime vuoden tasoa, mutta ei seniorijuniori juurikaan innostuneempi voisi olla kuin päästessään kokeilemaan sankoruiskun paineella esineiden kaatamista. Myös paloautoon piti päästä niin vänkärin kuin kuskinkin paikalle. Ja kyllä auton työkalut edelleen aiheuttivat mikä tuo on -kysymyksiä.

Tyttökään ei enää nukkunut, vaan touhotti paikasta toiseen veljensä perässä. Ja välillä veljensä edelläkin. Erityisen mieluisaksi osoittautui ambulanssi-Mersun kuljettajan paikka, jossa sai laittaa hälytysvilkutkin päälle. Itku karkasi ilmoille, kun hyvin lämmitetty etupenkki piti luovuttaa seuraavalle nassikalle.

Tänne päin iskä, täällä on toinenkin pii-paa-auto!

SPEK on onnistunut tapahtuman luomisessa äärettömän hyvin. Oikeastihan se ei liene kuin murto-osaltaan tarkoitettu lapsille. Ainakaan 1- ja 4-vuotiaille. Mutta kun heille kerrotaan palovaroittimista, keittiön vaaranpaikoista ja niin edelleen, niin kappas, samalla tulee valistettua vanhemmatkin. Kotiin ajellessamme olimmekin vaimon kanssa yhtämieltä, että tarvitsemme nestesammuttimen ja yhden palovaroittimen lisää (vaikka lakisääteinen määrä toki kotoa jo löytyykin).

Lasten kautta tehdään siis tärkeää valistustyötä - kun skidit viihtyvät, niin vanhemmatkin viihtyvät. En toki voi kiistää, etteikö pelastuskalusto kiinnostaisi itseänikin. Oli myös mielenkiintoista vaihtaa muutama sana ammattilaisten kanssa niin vihreän aallon tilaamisesta kuin paloauton pumpun maksimituotostakin (2400 litraa minuutissa!).

Lopuksi lapsille iskettiin vielä käteen askarreltavaa kotiin. Ja vanhemmille vaivihkaa pari esitettä. Toimiva konsepti tämäkin. Kotona tuli kerrattua hätänumeroa ja tulipalosta poistumista. Niin ja puhuttua vielä uudelleen siitä nestesammuttimesta.

Lisää tällaista, kiitos!

ps. Viime yönä satoi yli 10 cm lunta. Isä itki jälleen paloaseman pihalla, kun lumi työntyi kenkiin.

Marraskuisen arjen kuulumisia

Viikko sitten kaikki syksyn räntä tuntui satavan yhden päivän aikana koti-isän kauluksesta suoraan paljaaseen selkään. Kelkka osui jo aamusta kiveen ja kun osaaminen ei riittänyt korjausliikkeeseen, niin koko päivä kuljettiin väärään suuntaan.

Kivi oli pojan järkähtämätön päätös olla lähtemättä kerhoon. En pakottanut, mutta väsyneensä suivaannuin pahoin, koska aamupäivän suunnitelmat menivät uusiksi. Ja kun alla oli huono yö, en yksinkertaisesti osannut tehdä uutta suunnitelmaa ja muuttaa päivän suuntaa. Koko päivä mentiin tekemisten suhteen mitäs sitä nyt sitten -periaatteella ja senhän tietää, että lapset kävivät ylikierroksilla ja hakivat huomiota, kun järkevää tekemistä ei ollut kunnolla tarjolla.

Se oli tähänastisen koti-isäuran huonoin päivä.

Onneksi sen jälkeen elämä on jälleen nostanut huuliaan ylöspäin. Poikakin lähti perjantaina mielellään kerhoon. Mukavuutta on tipahdellut jopa taivaalta, kun ensimmäisistä räntähiutaleista on päässyt pyörittelemään lehti-lumipalloja.

Ensilumi satoi 12. marraskuuta. Pari päivää myöhemmin piti aamulla pihalle katsoessa hieraista silmiä, että villisikakos siellä röhnöttää. Mutta varsin neulaspitoisen lumiukon raatohan se.

Hieman ihmetyttää, kuinka juuri neljä täyttänyt naskali jaksaa pyörittää tuonkokoista palloa.

Tänään testasimme kahta uutta asiaa. Aamupäivästä kävimme Ouluhallissa Perhekuperkeikassa, mikä on puolitoistatuntinen vapaamuotoinen liikuntahetki. Hallissa oli tarjolla muunmuassa palloja, mailoja, erilaisia polkemalla kulkevia kulkupelejä, pomppulinna, sylintäyteisiä rakennuspalikoita ja pitkä ryömintätunneli. Lisäksi telinevoimistelualueella oli "rata", joka kuitenkin tarkoitti aika pitkälti varsin vapaata telmimistä alueella. Superlonikuutioilla täytetty monttu oli erityisesti nuoremman mieleen, joka nauroi ääneen kun sai kaatuilla altaan reunalta palojen sekaan. Mukavaa oli ja arvostan, että kaupunki tuollaisen viikottain järjestää!

Toisessa uudenkokeilussa rynnin vaihteeksi epämukavuusalueelle kuin ärsytetty härkä Pamplonan kaduille. Kokeilimme Pikku-Kakkosen Neppa-Jymykerhon askarteluvinkkiä. Lapset tykkäsivät ja itse totesin, että askartelen ihan yhtä hyvin kuin ala-asteella. Ja inhoan liimaamista yhtä paljon kuin ala-asteella.

Oikealla pojun luomuleppäkerttu, vasemmalla tytön ja minun pyöräilyhenkinen mutanttileppis.

Sekin on mahtava juttu, että nuorempi tuntuu osuvan päivittäin wc:n valkoiseen veljeen useampia kertoja. Se tosin edellyttää, että laatoitetussa huoneessa viihdytään (lukien, laulaen, jopa leikkien) jokaisen ruokailun jälkeen 10-20 minuuttia. Jospa tämä kuitenkin olisi yksi niistä asioista, joissa panostaminen nyt helpottaa elämää hetken kuluttua.

Tätä se nyt on. Ja kyllä - kuvan yläreunassa on kahvikuppi. Ainoa paikka, jossa isä saa arkipäivänä juoda aamutsufeensa yhdeltä istumalta.

Yksisarvisesta juomista eli lasten suusta vol 4.

• Huokailin pojalle kauppareissulta palaillessa, että tälle päivälle on vielä ainakin sata asiaa tehtävänä. Poika lohdutti: "Yksi asia kerrallaan, isi!"
• Ruokana pojan lempparia eli tortilloja. Keskustelu sapuskoinnin loppupuolella:

Minä: "Oliko hyvää?"
Poika: "Ei!"
Minä: "Tortilloja ei varmaan sitten kannata enää laittaa ruuaksi."
Poika: "Pitää tehdä vastakin!"
Minä: "Juuri sanoit, ettei ollut hyvää."
Poika: "Se on vain sellainen sanonta!"

• Poika tutkii yövaippaa: "Täällähän on lämmin, keltainen pissa."
• Etsin ja etsin yhtä erikois-Legoa, mutta en löydä sitä. Tuskastun. Poika auttaa: "Etsi vain, kyllä se sieltä löytyy!"
• Poju juo "teetä" Muumi-mukista. Kehumme vaimon kanssa, että häneltä sujuu jo hyvin tavallisen mukin käyttäminen. Poika kommentoi: "Kyllä minä osaan jo juoda yksisarvisesta mukista!"
• Poju katselee papan verstasta todeten: "Sinulla taitaa olla melkoisesti korjattavaa, kun sinulla on näin paljon työkaluja."
• Vaimo juttelee pojan kanssa menneestä kesästä. Poika miettii, että lämmintä oli aika vähän. Tulee puhetta, että ensi kesänä voisi ehkä matkustaa johonkin, missä on varmasti lämmintä. Poika on heti mukana: "Joo mennään sinne asti, missä tomaatit ehtivät kypsäksi!"
• Poika on keksinyt hyvän nimen leipäjuustolle. Hän sanoo sitä vinkujuustoksi.
• Syödään pizzaa. Seurueessa yhdellä on tulinen jalapeno-pizza, jota poika haluaa ehdottomasti maistaa. Ok, jalapenot pois ja maistelemaan. Menee hyvin, mutta yhtäkkiä huomataan, että taisi olla kuitenkin liian tulista. Poika selittää syötyään kohtaa, josta jalapeno on poistettu: "Jalapenon kuva oli liian tulinen!"  
• Poika selailee postissa tullutta lelukuvastoa todeten: "Löydän varmasti jonkin, jota haluan niin paljon, että meidän pitää lähteä heti kauppaan!" 
• Yöllä on satanut sen verran räntää, että nurmikko on valkoinen. Poika katsoo ikkunasta ulos: "Tätä päivää minä olen odottanut kauan!"

Tee-se-itse valomiekka

Se oli ihan tavallinen alkusyksyinen ilta. Sammutin nappuloita ja kuormitin puhelimen nettiyhteyttä http-protokollalla. Jossain blogissa mainittiin lyhyesti valomiekkojen kyhääminen sähkömiehenputkesta ja taskulampusta. Tuollainen vihjaisuhan on vähän kuin sanoisi yllytyshullulle, että "tietenkään jos et uskalla". Kytemään jäi. Kokeilla piti.

Kerrankin DIY-homma onnistui yli odotusten! Meillä ei ole tutustuttu mitenkään Star Warsiin, mutta kumpikin tenava on kuplinut valomiekkojen aiheuttamaa iloa ihan huolella. Hauska oli myös kuulla läheiseltä kevyen liikenteen väylältä huudahdus "Hei, valimiekkoja!", kun otimme ensimmäisenä iltana kapineista kuvia.

Jediritareiden iltamatsi.

Näin sen tein. Näin sen teet:

Tarvikkeet:

• Pätkä sähkärinputkea.
• Pyöreä taskulamppu, jonka ulkohalkaisija on hieman suurempi kuin putken sisähalkaisija. Fikkarin virtakatkaisijan soisi olevan sen perässä. Itselläni oli 25 mm putkea, joten hommasin Biltemasta LED-lampun, jonka halkaisija oli 32 mm (aavistuksen turhan paksu). Tuossa katkaisija on perässä ja plussana lampussa on lenkki, josta miekan saa roikkumaan naulakkoon, kun sitä ei käytetä.
• Puolen litran keltainen ED-energiajuomapullo (tai mikä tahansa limsapullon kierrekorkki).
• Roudarinteippiä.
• Jotain grippiä (esim. sählymailaan tarkoitettua tai pyörän tankoteippiä). 
• Pieni pala alumiinifoliota (juu, just sitä keittiöstä löytyvää mallia).
• (Kutistesukkaa/sähkärinteippiä/kuumaliimaa).

Työkalut:

• Rautasaha tai muu sähkärinputken katkaisuun soveltuva saha.
• Hiomapaperia sahaustörsteiden siistimiseen.

Ja näin se menee:

1. Katkaise putkesta miekanmittainen pätkä.
2. Katkaise pätkän toisesta päästä erilleen kahva ja halkaise se.
3. Ujuta halkaistuun kahvaan taskulamppu niin, että kytkin on hyvin käytettävissä.
4. Liitä kahva "terään" ujuttamalla putkia muutama sentti sisäkkäin.
5. Kierrä kahvan ympärille roudaria niin, että "terä" ja taskulamppu kiinnittyvät kahvaan.
6. Juo ED. Huomaa tyylikäs kokomusta korkki.
7. Tumppaa limsapullon korkin sisään pala foliota ja kiinnitä korkki miekan kärkeen roudarin teipillä, sähköteipillä, kutistesukalla tai vaikka kuumaliimalla.
8. Viimeistele kahva kiertämällä ympärille grippiä.

Korkin voi jättää pois, jolloin kärjestä näkyy hienosti ja reilusti valoa. Meillä nassikat kuitenkin osoittelevat toisiaan silmiin, joten korkki on tarpeellinen. Se toki tekee putken päästä myös vähemmän kitalakeen vammoja aiheuttavan, jos (täysin hypoteettinen tilanne) miekan pää sattuu olemaan suussa lapsen kaatuessa.

Ja kun kuitenkin mietit, niin kerronpa, että putki yhteen miekkaan noin euron ja fikkari 6 euroa. Grippinä käytin vanhoja tankoteippejä harrastusvälineestä, joten jediritarimme aseistettiin noin seitsemällä eurolla per nassu.

Miksi niin harva on koti-isä?

Koti-isäksi jäädessäni blogasin näin: "Jään siis hoitovapaalle, joka mielletään edelleen naisten jutuksi. Tai mielletään ja mielletään. Isyydestä puhutaan kyllä paljon, mutta käytäntö kertoo toista. Helsingin sanomien mukaan kotihoidontuen saajista vain kuusi sadasta on miehiä."

Teema nousi Ilta-Sanomat -hässäkän myötä esiin ja päätin tehdä poikkeuksen eli vaivata päätäni ja blogin lukijoita yhteiskunnallisella kysymyksellä. Siispä suoraan ytimeen kuin Pendolino Helsingissä: "Miksi niin harva mies alkaa koti-isäksi?"

Aloitetaan perusteista. Miksi pitäisi?

Vastaus on helppo, vaikkakin kolmeosainen.

Lapset lienevät jokaisella tärkeimpien ihmissuhteiden top-3:ssa. Paras lääke ihmissuhteiden hoitamiseen yleisemminkin on ajan käyttäminen niihin. Toisekseen lasten hoitaminen kotona on palkitseva, varsin vapaa, mielenkiintoinen ja maailmankuvaa avartava duuni. Mahdollisuus.

Kolmas syy on periaatteellinen. Tämä on tärkeä tasa-arvokysymys. Lapsilla pitäisi olla tasa-arvoinen oikeus vanhempiinsa, isällä tasa-arvoinen oikeus lapsiinsa ja naisella tasa-arvoinen oikeus uraan ja työhön.

Homma rakentuu tietysti historialliselle kivijalalle - "se on naisten hommaa se lasten hoito". Mutta monen muunkin yhteiskunnallisen vinouman perustus on saatu oikaistua vuosien saatossa. Miksei tätä?

Osasyy on se, millaisia kokemuksia miehille kertyy lasten hoitamisesta. Kun tuore perillinen on juuri puskettu päivänvaloon, toimintamoodeja on vain kolme: syö, kakkaa ja nukkuu. Tässä vaiheessa naisen on usein luontevampaa ja helpompaa kantaa päävastuu hoitamisesta. Kääntöpuolena on se, että isän ja lapsen välille ei synny siteitä samalla tavalla kuin äidin ja napanuoran tyngästään irti pyristelevän naperon välille.

Vähän myöhemmässä vaiheessa miehen kokemukset lapsen hoidosta kertyvät valitettavan usein hetkiltä, jolloin lapsi ei ole parhaimmillaan. Tympeän työpäivän jälkeen iltaväsyneen kakaran huomiokipuilu ei ehkä tunnu siltä maailman suurimmalta onnelta. Ei myöskään sairaan lapsen kotona hoitaminen.

Toinen selitys löytyy siitä, että lähtökohtaisesti liian moni mies viettää lasten kanssa lomaa. Arki ja se, että lasten kanssa pärjäisi myös ilman perheen toista päätä, jää näkemättä. Tähän liittyy myös se, että lasten kotona hoitaminen pitäisi nähdä työnä. Kuulostaa tylyltä, mutta niin se vain on. Duuni on hyvä. Mutta silti turha sanoa, etteikö lasten hoitaminen kävisi työstä. Ja siksi siihen pitäisi suhtautua useammin kuin työhön eikä niin kuin lomaan. Pitää suunnitella, pyytää apua, verkostoitua ja sietää pettymyksiä. Bonukset maksetaan toivottavasti, kun lapsi on murrosiässä.

Yhteiskunnan asenne on paikoitellen vinksallaan kuin lumiukko toukokuussa. Pojan äityisneuvola-aikana neukkulassa oli Otetaan isätkin huomioon -teema. Käytännössä se tarkoitti kyselyä siitä, kuinka paljon päihteitä isä käyttää. Fail! Tuon sijaan (tai lisäksi) olisi voinut vaikka vinkata, mitä isä voi tehdä vastasyntyneen kanssa. Siis muutakin kuin etsiä pakaroita sinapin seasta.

Aika usein puhutaan myös edelleen äidin vapaista, kun puhutaan äityisrahasta, vanhempainrahasta ja kotihoidontuesta. Väitän, että läheskään kaikki isät eivät edes tiedä oikeudestaan pitää vanhempain- tai hoitovapaata!

Osoitan syyttävällä sormella myös naisiin. Mutulla sanoisin, että liian usein tyydytään siihen olettamukseen, että nainen hoitaa lapsia kotona. Välttämättä ei edes keskustella vaihtoehdoista. Itse olen kokenut tärkeäksi myös sen, että vaimo on antanut minun hoitaa lapsia omalla tyylilläni. Tyyleissä on paikoitellen isojakin eroja, mutta lapset ovat minunkin tyylini jälkeen elossa. Ja vaikuttavat itse asiassa silloin tällöin ihan tyytyväisiltäkin.

Viime kädessä kysymys on tietenkin siitä, että tahtooko isä? Uran, rahan tai yleisen tavan taakse on helppo kätkeytyä, jos aitoa tahtoa ei ole. Tahdon heräämisessä taas kaikella edellämainitulla voi olla oikeaan suuntaan vivuttava vaikutus.

Ps. Kirjoitan blogia ennen kaikkea perheelleni ja itselleni muistoksi. Toivonkin lapseni, että kun luet tätä 2030-luvulla, joudut ihmettelemään, että miksi tällainen postaus ylipäätään blogissa on :)

Isänpäivän askeleet

Pojun palttiarallaa viimeinen ääneenlausuttu miete eilen illalla: "Iskä, sun pitää nukkua huomenna pitkään. Meidän pitää leipoa!"

Tänään oli siis se päivä, kun isä saa olla keskiössä, vaikka eihän ole isää ilman naista ja lapsia. Aivan leipomusten päättymiseen saakka en "nukkunut", mutta laulu, paketti ja kortit toimitettiin vuoteeseen:

Tyttö on iässä, jossa haluaa tehdä tismalleen samat hommat kuin poikakin. Ei siis ihme, että kortteja oli kaksi :)

Paketista kääriytyi muun muassa coolein T-paita ikinä!

Aamupäivän isänpäiväseremonioiden, papoille soittamisen ja päivälatauksen jälkeen saimme kylään tuttavapariskunnan. Alunperin tarkoitus oli mennä pizzeriaan "treffeille" poikamme ehdotuksesta, mutta heidän ajatuksestaan tapasimme meillä. Se oli hyvä veto. Ravintolakäynnit nassikoiden kanssa kun  tahtovat muuttua kiemurteluksi ruokahalun talttumisen jälkeen. Ja pizzaakin saatiin, kun vieraat tulivat känkkylän kautta.

Erilaisen tästä isänpäivästä teki perheemme "15 sekuntia julkisuudessa", kun Ilta-Sanomat julkaisi meistä jutun isänpäiväliitteessä. Sen verran harvinaista tuollainen on, että lehti piti käydä eilen ostamassa jo ennen aamupalaa! On myös ollut mielenkiintoista seurata sekä tuttujen kommentteja että lehden/nettijutun vaikutusta tämän blogin kävijämäärään.

Aluksi emmimme, että lähteäkö mukaan juttuun vai ei. Päädyimme kuitenkin nopeasti johtopäätökseen, että parempi katua tehtyjä kuin tekemättömiä asioita.

Itse jutunteko oli vähän huvittava aikataulultaan. Palasin keskiviikkona kolmen vuorokauden Etelä-Suomen humputtelureissulta (kavereiden tapaamista, uusi Bondin James, Prodigyn keikka, pyöräliikkeessä pojoilua ja Suomen valokuvataiteen museon Pimiö-näyttely). Toimittaja ja kuvaaja pimputtivat ovikelloa varttitunti kotiinsaapumisen jälkeen.

Mielenkiintoinen kokemus kaikenkaikkiaan tuo lehtihomma.

Isänpäivän iltaan mahtui vielä yksi sykähdyttävä hetki. Tyttö oli ollut sängyssään jo jonkin aikaa hiljaa, kun läksin lähi-Siwaan ostamaan, yllätys - yllätys, Ilta-Sanomia (mummulle). Sanoin ulko-ovelta hei pojalle ja vaimolle, niin niinpähän kuului lasten huoneestakin "hee, hei"!

Perheemme isänpäivätraditio: vaimon (ja lasten) leipoma juustokakku.

Käännä tappio voitoksi eli banaanilättyjä tekemään

Miten kääntää tappio voitoksi? One-liner vastaus olisi varmaankin pelata lisää tai kasvattaa riskiä. Jos tappio on kuitenkin se, että hedelmäkoriin unohtuneet banaanit ovat tummuneet bioroskiskuntoon, ei peliä ole vielä käyty edes loppuun saakka.

Banaanilettujen reseptejä tulee netissä vastaan kuin kuntosaliharrastajia tammikuun ensimmäisellä viikolla, joten idea saattaa olla tuttu. Ohje on kuitenkin lapsiperheelle niin mainio, että päätin jakaa sen. Tässäkin minua miellyttää ohjeen helppous ja toimivuus.

Nämä katoavat ainakin meillä erittäin nopeasti lautasilta. Joko sellaisenaan tai pakastettujen marjojen kera. Rasvaahan näiden paistamiseen tarvitsee, mutta muutoin sisältö lienee myös neukkutätejä tahi terveyspoliiseita tyydyttävää.

Näin se menee: 

• Vatkaa kolme munaa sekaisin.
• Päräytä sekaan sauvasekoittimella kaksi banaania. 
• Lisää ruokalusikallinen venhäjauhoja ja loraus öljyä (ja aavistuksen verran leivinjauhetta). 
• Päräytä vielä kerran lyhyesti sauvasekoittimella. 
• Paista pannulla.

Annoksesta riittää välipalaksi kahdelle-kolmelle.

Jos haluaa varioida, niin kaakaojauhe tai sitruunamehu toimivat kuin ysäri Matti Airaksiselle. 

Nelivuotiaan merirosvobileet

Miten voi nukahtaa, jos noin kolmen minuutin välein nostaa päänsä tyynystään kommentoidakseen muun muassa näin:
"Kakkuun pitää olla kynttilöitä - yhtä monta kuin täytän vuosia."
"Onhan meillä ilmapalloja?"
"Huomenna saatte antaa minulle syntymäpäivälahjan!"
"Muistattehan laulaa minulle?"
"Minulla on huomenna kova päivä!"

Lauseet päästettiin lastenhuoneen ilmaan perjantai-iltana, kun seuraavana päivänä oli tiedossa nelivuotissynttäreiden ensimmäinen päivä.

Poju halusi merirosvosynttärit, pelottavat merirosvosynttärit. Ei siis ihme, että hän suunnitteli illalla myös seuraavaa: "Kun vieraat tulevat, menen sohvan taakse piiloon ja hyppään sieltä esiin huutaen KRÄÄ!"

Jossain vaiheessa Nukku-Matti sai lapioitua niin paljon unihiekkaa pojan sänkyyn, että ankkuroituminen uneen onnistui. Seuraavana aamuna kuudelta huolestunut äänensävy oli muuttunut kiinnostuneeksi: "Missä minun lahjani on?"

Piraatti ja hänen nuorempi kollegansa valmiina vieraiden tuloon.

Viime viikonlopuna harjoitusohjelmassa oli siis pojan syntymäpäivien juhlinta.  Lauantaina talon äänimaailmasta vastasivat pari kaveripariskuntaa ja siskot lapsineen, sunnuntaina isovanhemmat loihtivat esiin  jossain määrin rauhallisempaa soundia. Vähän kuin olisi vaihtanut dubstepin Suomi-iskelmään.

Omasta mielestäni ehkä ikimuistoisin hetki vanhemman kannalta oli, kun poika oli puhaltanut kynttilät kakustaan ja pääsi aloittamaan herkuttelun. Junnu kääri hihat ylös ja jähmettyi hetkeksi paikalleen silmät palaen, kädet ilmassa kuin tuulettaen. Hän on saanut makeaa varsin hillitysti ja voi vain kuvitella, miltä tuntui päästä maistamaan kaikkia pöydän herkkuja - tällä kertaa rajoituksetta.

Ihan hyvä, että isovanhemmat kävivät vasta sunnuntaina. Lauantain jälkeen vaivasi juhlista tuttu tunne: juuri kenenkään kanssa en ehtinyt juurikaan jutella...

Kekkerit menivät tarjoilun ja koristeluiden puolesta pitkälti vaimon ja hänen nuorempien siskojensa piikkiin. Me teimme tytön kanssa vain broileripiirakan, kun poika oli kerhossa. Ja koska teemana oli merirosvous, niin tuunasimme piirakan teemaan sopivaksi anastamalla tuotoksesta palaset ennen tarjoilua.

Kolmivuotiaan näkemys merirosvolipusta.

Nuoremman lapsen kummisedän näkemys merirosvolipusta.