Ensilumi, versio 2016

Tulin maininneeksi eilen, että yöllä saattaa sataa lunta. Aamulla pojan ensimmäinen kysymys olikin sitten yllätyksettömästi, että onko yöllä satanut. Ja ennen kuin kumpikaan aikuisista kerkesi nostaa päätään tyynystä, kysymys oli toistettu puolenkymmentä kertaa.

Ei muuta kuin sälekaihtimia aukomaan. Ja kyllähän sieltä taivaalta oli satanut töihin lähtevien perheautoille voimaa! Veikkaanpa hitusen pahoitellen, että rivarinaapureissakin kuultiin visuaalista havaintoa seurannut huuto: "Äiiiiiitiiiiiii, yöllä on satanut luntaaaa!"

Tuo on niitä hetkiä, kun lasten pulputus pitäisi saada tallennettua. Muutamassa minuutissa käytiin läpi aamupäivän suunnitelma, joka sisälsi kaikkea mahdollista lumesta tehtävää - enkeleistä lumileijonaan! Vanhemman näkökulmasta hienointa oli, että poika kysyi täpinöissään tytöltä: "Haluatko, että opetan sinut pyörittämään isoja palloja?"

"Ensiksi tehdään iso liukumäki!"

 
Pakkasta oli sen verran paljon, että palloja ei saanut tehtyä. Mutta kyllä pihamaalla silti riemua riitti. Tässä pari tunnelmapalaa kuvien muodossa.

Huomaa viileä, mutta lämmin, vaimon tekemä pipo!

Marraskuisen arjen kuulumisia

Viikko sitten kaikki syksyn räntä tuntui satavan yhden päivän aikana koti-isän kauluksesta suoraan paljaaseen selkään. Kelkka osui jo aamusta kiveen ja kun osaaminen ei riittänyt korjausliikkeeseen, niin koko päivä kuljettiin väärään suuntaan.

Kivi oli pojan järkähtämätön päätös olla lähtemättä kerhoon. En pakottanut, mutta väsyneensä suivaannuin pahoin, koska aamupäivän suunnitelmat menivät uusiksi. Ja kun alla oli huono yö, en yksinkertaisesti osannut tehdä uutta suunnitelmaa ja muuttaa päivän suuntaa. Koko päivä mentiin tekemisten suhteen mitäs sitä nyt sitten -periaatteella ja senhän tietää, että lapset kävivät ylikierroksilla ja hakivat huomiota, kun järkevää tekemistä ei ollut kunnolla tarjolla.

Se oli tähänastisen koti-isäuran huonoin päivä.

Onneksi sen jälkeen elämä on jälleen nostanut huuliaan ylöspäin. Poikakin lähti perjantaina mielellään kerhoon. Mukavuutta on tipahdellut jopa taivaalta, kun ensimmäisistä räntähiutaleista on päässyt pyörittelemään lehti-lumipalloja.

Ensilumi satoi 12. marraskuuta. Pari päivää myöhemmin piti aamulla pihalle katsoessa hieraista silmiä, että villisikakos siellä röhnöttää. Mutta varsin neulaspitoisen lumiukon raatohan se.

Hieman ihmetyttää, kuinka juuri neljä täyttänyt naskali jaksaa pyörittää tuonkokoista palloa.

Tänään testasimme kahta uutta asiaa. Aamupäivästä kävimme Ouluhallissa Perhekuperkeikassa, mikä on puolitoistatuntinen vapaamuotoinen liikuntahetki. Hallissa oli tarjolla muunmuassa palloja, mailoja, erilaisia polkemalla kulkevia kulkupelejä, pomppulinna, sylintäyteisiä rakennuspalikoita ja pitkä ryömintätunneli. Lisäksi telinevoimistelualueella oli "rata", joka kuitenkin tarkoitti aika pitkälti varsin vapaata telmimistä alueella. Superlonikuutioilla täytetty monttu oli erityisesti nuoremman mieleen, joka nauroi ääneen kun sai kaatuilla altaan reunalta palojen sekaan. Mukavaa oli ja arvostan, että kaupunki tuollaisen viikottain järjestää!

Toisessa uudenkokeilussa rynnin vaihteeksi epämukavuusalueelle kuin ärsytetty härkä Pamplonan kaduille. Kokeilimme Pikku-Kakkosen Neppa-Jymykerhon askarteluvinkkiä. Lapset tykkäsivät ja itse totesin, että askartelen ihan yhtä hyvin kuin ala-asteella. Ja inhoan liimaamista yhtä paljon kuin ala-asteella.

Oikealla pojun luomuleppäkerttu, vasemmalla tytön ja minun pyöräilyhenkinen mutanttileppis.

Sekin on mahtava juttu, että nuorempi tuntuu osuvan päivittäin wc:n valkoiseen veljeen useampia kertoja. Se tosin edellyttää, että laatoitetussa huoneessa viihdytään (lukien, laulaen, jopa leikkien) jokaisen ruokailun jälkeen 10-20 minuuttia. Jospa tämä kuitenkin olisi yksi niistä asioista, joissa panostaminen nyt helpottaa elämää hetken kuluttua.

Tätä se nyt on. Ja kyllä - kuvan yläreunassa on kahvikuppi. Ainoa paikka, jossa isä saa arkipäivänä juoda aamutsufeensa yhdeltä istumalta.