Kolme joulujuhlaa

Kun pikkujoulujen aiheuttamasta pöhötyksestä päästiin eroon, alkoi perheessämme joulujuhlien ketju. Vitjan vasempana laiturina oli pojan päiväkerhon joulujuhla, keskushyökkääjänä seurakunnan päiväkerhon puurojuhla ja oikeassa laidassa vaimon työpaikan kuusijuhla.

Päiväkerhon juhla oli samalla lapsille suunnattu Kauneimmat joululaulut -tilaisuus. Kerholaiset esittivät aluksi Ollaan tähtiä toisillemme -laulun, jota varten kerhoissa oli myös leikattu ja askarreltu sormia uhmaten hienot tähdet rekvisiitaksi. Vanhemman kannalta oli tietenkin liikuttavaa nähdä oma mussukka esiintymässä: kuinka tosissaan hän osansa vetikään!

Vaikka ensivisiittimme perhekerhoon ei syksyllä ollutkaan kuin suomenruotsalaisessa veneilyohjelmassa, niin silti samaan kertaan ei mahtunut kahta käyntiä - ensimmäistä ja viimeistä. Olemme siis käyneet muutaman kerran ihmettelemässä menoa ja niinpä pokkana ilmoittauduimme myös perhekerhojen yhteiseen puurojuhlaan.

Joku saattaisi tulkita, että yritin vain välttää lounaan kokkaamisen, mutta tulkinta olisi väärä. Menimme puurolle, koska a)lapset tykkävät käydä noissa tapahtumissa, b)itsekin vaihdan mielelläni muutaman sanan aikuisten kanssa ja c)riisipuuron keittäminen ja minä sovimme samaan lauseeseen kuin ääripersu ja maahanmuuttaja samaan kappeliin. Hyvä reissu: alussa minihartaus, sitten joululaululeikkejä ja lopuksi erittäin hyvää puuroa sekä luumukakkukahvit.

Vaimon ammatin parhaiksi puoliksi mainitaan usein kesäkuukaudet. Näin joulun alla hänen työpaikallaan vietetään myös juhlia, joissa jännityksen ja esiintymisen aiheuttaman ramppikuumeen saattaa suorastaan haistaa. Pääsimme lasten kanssa siis tsekkaamaan alakoulun kuusijuhlan. Nostalgista!

Hienoja esityksiä olivat koululaiset opettajiensa johdolla väsänneet. Itselleni jäi kuitenkin mieleen se, kuinka tyttökin osasi antaa aplodeja ohjelmanumeron päätyttyä ja se kuinka poika eläytyi eskarilaisten esitykseen tömistelemällä jalkojaan omalla paikallaan, kas kun esityksessäkin tömisteltiin! Lisäksi poika harmitteli, ettei osannut kaikkiin esityksissä käytettyihin lauluihin sanoja. "Niinpä minä vain hyräilin", nuorimies kertoi autossa kotimatkalla.

Päivä paloasemalla

Vuosi sitten osallistuimme paloturvallisuusviikon megahitiksi nousseeseen Päivä paloasemalla -tapahtumaan. Vauva taisi nukkua suurimman ajan kekkereistä, mutta esikoinen halusi tietää jokaisen paloauton tarvikkeen nimen, merkityksen ja vielä uudelleen nimen. Ja toki samat tiedot paloauton ohjaamon napeista ja namiskoista. Ja kaikesta muusta esillä olleesta.

Taisi käydä niin, että paloaseman pihalla perheen molemmat miehet itkivät. Poika siksi, että tapahtumasta piti lähteä pois ja isä siksi, että päivän aikana satanut loskapaska muistutti turhan konkreettisesti talven läheisyydestä.

Ei ihme, että poika on vuoden ajan kysynyt varsin säännöllisesti että milloin on taas Päivä paloasemalla.

Tänään he vihdoin saivat toisensa: poikamme ja Päivä paloasemalla 2015! Innostus ei enää ollut aivan viime vuoden tasoa, mutta ei seniorijuniori juurikaan innostuneempi voisi olla kuin päästessään kokeilemaan sankoruiskun paineella esineiden kaatamista. Myös paloautoon piti päästä niin vänkärin kuin kuskinkin paikalle. Ja kyllä auton työkalut edelleen aiheuttivat mikä tuo on -kysymyksiä.

Tyttökään ei enää nukkunut, vaan touhotti paikasta toiseen veljensä perässä. Ja välillä veljensä edelläkin. Erityisen mieluisaksi osoittautui ambulanssi-Mersun kuljettajan paikka, jossa sai laittaa hälytysvilkutkin päälle. Itku karkasi ilmoille, kun hyvin lämmitetty etupenkki piti luovuttaa seuraavalle nassikalle.

Tänne päin iskä, täällä on toinenkin pii-paa-auto!

SPEK on onnistunut tapahtuman luomisessa äärettömän hyvin. Oikeastihan se ei liene kuin murto-osaltaan tarkoitettu lapsille. Ainakaan 1- ja 4-vuotiaille. Mutta kun heille kerrotaan palovaroittimista, keittiön vaaranpaikoista ja niin edelleen, niin kappas, samalla tulee valistettua vanhemmatkin. Kotiin ajellessamme olimmekin vaimon kanssa yhtämieltä, että tarvitsemme nestesammuttimen ja yhden palovaroittimen lisää (vaikka lakisääteinen määrä toki kotoa jo löytyykin).

Lasten kautta tehdään siis tärkeää valistustyötä - kun skidit viihtyvät, niin vanhemmatkin viihtyvät. En toki voi kiistää, etteikö pelastuskalusto kiinnostaisi itseänikin. Oli myös mielenkiintoista vaihtaa muutama sana ammattilaisten kanssa niin vihreän aallon tilaamisesta kuin paloauton pumpun maksimituotostakin (2400 litraa minuutissa!).

Lopuksi lapsille iskettiin vielä käteen askarreltavaa kotiin. Ja vanhemmille vaivihkaa pari esitettä. Toimiva konsepti tämäkin. Kotona tuli kerrattua hätänumeroa ja tulipalosta poistumista. Niin ja puhuttua vielä uudelleen siitä nestesammuttimesta.

Lisää tällaista, kiitos!

ps. Viime yönä satoi yli 10 cm lunta. Isä itki jälleen paloaseman pihalla, kun lumi työntyi kenkiin.