Lälläl lälläl lieru - minulta pääsi pieru!

Ensin tuli kolme-neljävuotiaan lausumana aikuista hieman raflaava jankutus: "Ethän pelkää - jos pää lentää!"

Oli suhteellisen helppo päätellä, mistä seniorijuniori omaksui "ihanan" riiminsä. Edellisviikonloppuna oli vietetty aikaa hieman vanhempien serkkujen kanssa. Ja veikkaanpa, että siihen taloon länkytys oli löytänyt tiensä serkkujen toisilta serkuilta. No, seuraavaa loikkaa ei tarvitse veikata. Meiltä hokema siirtyi todistetusti parin viikon viiveellä toisen puolen serkuille. Jälleen hieman nuoremmille.

Pään lentämisen pelkäämättömyys meni ohi melko äkkiä. Onneksi.

Mutta sitten tuli jo myöhäisellä jurakaudella keksitty lällättely, jonka perusmuoto taitaa mennä "lälläl lälläl lieru, sulta pääsi pieru!"

Sitä on nyt hoettu kuukausikaupalla. En osaa olla edes ylpeä lasten luovuudesta, kun sama nuotti taipuu mitä erinäisimpiin muotoihin. Voi ärräys, kun voi olla rasittava jankutus!

Mutta miksi se on lapsille niin mieluinen? Ehkä siksi, että se on pohjimmiltaan kai haaste leikkiin. "Lälläl lälläl lieru, etpä saa kiinni..." Kai hokema muissakin tilanteissa siis houkuttaa lapsia yhteiseen tekemiseen. Ehkä. Ja onhan se toisaalta riimi.

Mutta miksi se ärsyttää aikuista niin paljon? Kai siksi, että se on lällättelyä. Ja lällättelyssä yleisesti on kyse kohteen dissauksesta. Sieppaa kerta toisensa jälkeen, kun melkein viisivuotias julistaa puolta nuoremman siskonsa vauvaksi.

Ehkä tuokin asia pitäisi pystyä päästämään korvasta sisään ja toisesta ulos. Aina ei pysty.

Kenties kyseessä on vain lasten huumori ja ehkäpä oikeimmassa onkin tytär,  joka väänsi sinisilmäisesti lällätyksen muotoon: lälläl lälläl lieru - minulta pääsi pieru! 

ps. Käytiin hiljattain alussa mainittujen vanhempien serkkujen luona iltakylässä. Tuli jälleen kerran sellainen fiilis, että missäs vaiheessa nämä näin isoiksi kasvoivat. Serkkutyttö (8v) ja poikamme istuivat ulkona, kuuntelin keskustelua.

Poika: "Tehtiin papan kanssa puumajasta liukumäki alas."
Serkku: "Miten te sen teitte?"
Poika: "Kiinnitettiin sellainen levy majaan ja laitettiin pöytä tueksi levyn alle."
Serkku: "Millainen levy?"
Poika: "Sellainen kiiltävä ja liukas."

Miksi niin harva on koti-isä?

Koti-isäksi jäädessäni blogasin näin: "Jään siis hoitovapaalle, joka mielletään edelleen naisten jutuksi. Tai mielletään ja mielletään. Isyydestä puhutaan kyllä paljon, mutta käytäntö kertoo toista. Helsingin sanomien mukaan kotihoidontuen saajista vain kuusi sadasta on miehiä."

Teema nousi Ilta-Sanomat -hässäkän myötä esiin ja päätin tehdä poikkeuksen eli vaivata päätäni ja blogin lukijoita yhteiskunnallisella kysymyksellä. Siispä suoraan ytimeen kuin Pendolino Helsingissä: "Miksi niin harva mies alkaa koti-isäksi?"

Aloitetaan perusteista. Miksi pitäisi?

Vastaus on helppo, vaikkakin kolmeosainen.

Lapset lienevät jokaisella tärkeimpien ihmissuhteiden top-3:ssa. Paras lääke ihmissuhteiden hoitamiseen yleisemminkin on ajan käyttäminen niihin. Toisekseen lasten hoitaminen kotona on palkitseva, varsin vapaa, mielenkiintoinen ja maailmankuvaa avartava duuni. Mahdollisuus.

Kolmas syy on periaatteellinen. Tämä on tärkeä tasa-arvokysymys. Lapsilla pitäisi olla tasa-arvoinen oikeus vanhempiinsa, isällä tasa-arvoinen oikeus lapsiinsa ja naisella tasa-arvoinen oikeus uraan ja työhön.

Homma rakentuu tietysti historialliselle kivijalalle - "se on naisten hommaa se lasten hoito". Mutta monen muunkin yhteiskunnallisen vinouman perustus on saatu oikaistua vuosien saatossa. Miksei tätä?

Osasyy on se, millaisia kokemuksia miehille kertyy lasten hoitamisesta. Kun tuore perillinen on juuri puskettu päivänvaloon, toimintamoodeja on vain kolme: syö, kakkaa ja nukkuu. Tässä vaiheessa naisen on usein luontevampaa ja helpompaa kantaa päävastuu hoitamisesta. Kääntöpuolena on se, että isän ja lapsen välille ei synny siteitä samalla tavalla kuin äidin ja napanuoran tyngästään irti pyristelevän naperon välille.

Vähän myöhemmässä vaiheessa miehen kokemukset lapsen hoidosta kertyvät valitettavan usein hetkiltä, jolloin lapsi ei ole parhaimmillaan. Tympeän työpäivän jälkeen iltaväsyneen kakaran huomiokipuilu ei ehkä tunnu siltä maailman suurimmalta onnelta. Ei myöskään sairaan lapsen kotona hoitaminen.

Toinen selitys löytyy siitä, että lähtökohtaisesti liian moni mies viettää lasten kanssa lomaa. Arki ja se, että lasten kanssa pärjäisi myös ilman perheen toista päätä, jää näkemättä. Tähän liittyy myös se, että lasten kotona hoitaminen pitäisi nähdä työnä. Kuulostaa tylyltä, mutta niin se vain on. Duuni on hyvä. Mutta silti turha sanoa, etteikö lasten hoitaminen kävisi työstä. Ja siksi siihen pitäisi suhtautua useammin kuin työhön eikä niin kuin lomaan. Pitää suunnitella, pyytää apua, verkostoitua ja sietää pettymyksiä. Bonukset maksetaan toivottavasti, kun lapsi on murrosiässä.

Yhteiskunnan asenne on paikoitellen vinksallaan kuin lumiukko toukokuussa. Pojan äityisneuvola-aikana neukkulassa oli Otetaan isätkin huomioon -teema. Käytännössä se tarkoitti kyselyä siitä, kuinka paljon päihteitä isä käyttää. Fail! Tuon sijaan (tai lisäksi) olisi voinut vaikka vinkata, mitä isä voi tehdä vastasyntyneen kanssa. Siis muutakin kuin etsiä pakaroita sinapin seasta.

Aika usein puhutaan myös edelleen äidin vapaista, kun puhutaan äityisrahasta, vanhempainrahasta ja kotihoidontuesta. Väitän, että läheskään kaikki isät eivät edes tiedä oikeudestaan pitää vanhempain- tai hoitovapaata!

Osoitan syyttävällä sormella myös naisiin. Mutulla sanoisin, että liian usein tyydytään siihen olettamukseen, että nainen hoitaa lapsia kotona. Välttämättä ei edes keskustella vaihtoehdoista. Itse olen kokenut tärkeäksi myös sen, että vaimo on antanut minun hoitaa lapsia omalla tyylilläni. Tyyleissä on paikoitellen isojakin eroja, mutta lapset ovat minunkin tyylini jälkeen elossa. Ja vaikuttavat itse asiassa silloin tällöin ihan tyytyväisiltäkin.

Viime kädessä kysymys on tietenkin siitä, että tahtooko isä? Uran, rahan tai yleisen tavan taakse on helppo kätkeytyä, jos aitoa tahtoa ei ole. Tahdon heräämisessä taas kaikella edellämainitulla voi olla oikeaan suuntaan vivuttava vaikutus.

Ps. Kirjoitan blogia ennen kaikkea perheelleni ja itselleni muistoksi. Toivonkin lapseni, että kun luet tätä 2030-luvulla, joudut ihmettelemään, että miksi tällainen postaus ylipäätään blogissa on :)