Lasten kanssa hautajaisissa

Mummuni siunattiin hiljattain haudan lepoon. Olimme saattamassa hienoa ihmistä viimeiselle matkalleen koko perheenä. Mukana olivat siis noin kaksi- ja nelivuotiaat lapsemmekin. Myös kaksi- ja kolmevuotiaat serkut elävöittivät surujuhlaa omalta osaltaan.

Etukäteen mietin hetken, että pitäisikö lapset jättää kotiin. Aiheuttavathan tuon ikäiset ääntä, elämää ja keskeytyksiä. Toisaalta nelivuotiaan kysymystulva saattaa vyöryä noin harvinaisen kokemuksen jälkeen massiivisena kuin suomalaisten joukko ilmaisten ämpäreiden lähellä.

Onneksi lapset olivat mukana. Olen sataprosenttisesti tätä mieltä. Siitäkin huolimatta, että kolmivuotias kutsui pappia Batmaniksi ja arkkua aarrearkuksi. Siitäkin huolimatta, että serkukset purkivat istumisesta patoutunutta energiaa muistotilaisuuden lopussa juoksemalla pitkin seurakuntatalon käytävää nelivuotiaan toimiessa lähettäjänä huutaen "one - two - three - SEVEN!" Siitäkin huolimatta, että poikamme totesi kirkossa isoon ääneen papin puheen aikana, että eihän täällä kukaan itke. Ja siitäkin huolimatta, että muistojuhlassa poika ihmetteli samaisen papin puheen aikana, että koska päästään kerroskakulle ja kahville.

Tärkein syy tyytyväisyyteni on tieto, että mummuni olisi ehdottomasti halunnut pikkuväen olevan läsnä. Hän piti lapsista. Viimeisinä elinvuosinaan, kun muisti oli jo haperoitunut, hän muisti useamman kerran lasten vierailut todeten, että kai heillä vanhempansakin oli mukanaan.

Nelivuotiaamme on prosessoinut mummun kuolemaa yllättävän paljon. Hän on kysellyt eri näkökulmia ja jopa lohduttanut vanhempiaan yrittämällä keksiä hyviä puolia kuolemasta. "Se mummun kuolemassa on ainakin hyvää, että mummu saa nyt levätä kunnolla."

Poika on myös kysynyt usein, että onko sinulla iskä vielä kovasti ikävä mummua.

Hautaaminen varmasti konkretisoi asiaa, ehkä liikaakin, mutta antoi myös vastauksia. Ja olihan se symbolisesti vahvaa, kun lapsenlastenlapset pudottivat hautaan kukkaset.

Näin hautajaisten jälkeen voi todeta, että kyllä tuon ikäiset aiheuttavat ääntä, elämää ja keskeytyksiä. Hyvä niin. Ne ovat elämän jatkumisen merkkejä.

Pojan tapa käsitellä surua on avannut uusia ajatusmalleja vanhemmillekin. Hautausmaalla seniorijuniori pohti, että jos hän heittäisi tarpeeksi korkealle lumipallon, niin se pilvi särkyisi, jonka reunalla mummu nyt on ja mummu putoaisi takaisin seuraamme. Totesin, että ei se taida niin mennä. Poika siihen, että hän uskoo niin. Eipä auttanut kuin todeta, että sinä saat uskoa niin. Ei näitä asioita kukaan tiedä oikeaksi tai vääräksi. On vain uskomuksia, ajatuksia ja kauniita muistoja.

ps. Jälleen kerran kirjasto on helpottanut vaikeasta asiasta lasten kanssa juttelemista. Nämä olivat ainakin nelivuotiaan kanssa keskustelemiseen todella hyviä "välineitä":

Pakkaspuuhia ja raskaita hetkiä

Edellisessä postauksessa "vinkkasin" pakkaspäivien leikistä. Ei niin tavanomainen tekeminen jatkui myös seuraavina päivinä, kun pakkanen jökötti jäyhästi kolmenkymmenen nurkilla kuin Svinhufvudin patsas eduskunnan edustalla.

Yksi kuva puhunee tässä(kin) tapauksessa enemmän kuin väsynyt blogiteksti.

Lapset jaksoivat läträtä Duploilla vedessä kauemmin kuin minä jaksoin seurata touhuja. Yritin toki vanhemmalle demota ja selostaa hieman nostetta sekä sitä milloin kappale kelluu ja milloin ei, mutta hyppytornista syöksyvä mekaanikko kiinnosti tällä kertaa enemmän. Yllätys.

Lasten touhujen tuoma ilo on ollut viimepäivinä vahvasti surun laveeraamaa. Mummuni yleiskunto heikkeni alkuviikosta yhdessä päivässä dramaattisesti. Ja vaikka vuosia on mittarissa enemmän kuin itsellä erittäin todennäköisesti koskaan, niin suru pyyhkii päiviä tummalla märällä rätillään.

Lapsille olemme kertoneet, että mummu on niin sairaana ja väsyneenä, että lapset eivät luultavasti enää häntä näe. Ja toki pikkuiset ovat hyviä aistimaan vanhempiensa tunnetiloja.

Sööttiä ja hieman hupaisaakin on, kun nelivuotias yrittää parhaansa mukaan sympatisoida ja lohduttaakin:
"Tehdään niin hieno maja, että ikävä unohtuu!"
"Rakkaus on tärkeä, elämä on hyvä!"
"Jospa se mummu jaksaisi huomenna puhua!"

Raskaiden ajatusten jälkeen lienee loppukevennyksen paikka. Poju on tehnyt kananmunakennosta itselleen läppärin. Aika fiksu. Siinähän on näyttö ja näppäimet, kun kannen avaa. Eilen kaiffari sitten kehtasi todeta pariin otteeseen, kun olisi pitänyt jollekin alkaa, että "odotas hetki, kirjoitan nopeasti yhden asian blogiin".

Mistä ihmeestä ne tuollaista oppivat? Seurakunnan kerhostako?

Päivän hyvä työ helposti

Robert Baden-Powellin eli partioliikkeen kehittäjän ajatuksista yksi elinvoimaisimmista on ritariajoista ammennettu ohje päivittäisen hyvän työn tekemiseen. Idea on hyvä. Aina vain ei ole helppo keksiä, kuinka kiireisessä lapsiperheen arjessa ehtisi jakamaan hyvää, varsinkaan oman perheen ulkopuolelle.

Yksi helpoimmista tavoista on lasten vieminen vanhainkotiin. Mummuni asuu ehtookommuunissa. Sanoin on hankala kuvata, kuinka paljon hän piristyy, kun perheemme käy tervehtimässä. Esimerkki tältä päivältä: menimme vierailulle viiden aikoihin iltapäivällä. Mummu makasi sängyssään ja kertoi odottelevansa, että joku tulisi auttamaan iltatoimissa. Fiilis oli alakuloinen ja kieltämättä iltainen. Kun lähdimme kolme varttia myöhemmin, mummu saattoi meidät niin pitkälle kuin pystyi talon sääntöjen varjolla, halasi ja jäi heiluttamaan. Tunnelma oli täysin saapuessamme vallinneen vastakohta.

Miten se voikin olla, että tuolla käynti tuntuu aina etukäteen ikäänkuin velvollisuudelta ja jälkikäteen niin käsittämättömän hyvältä? Mielenkiintoista on myös se, että mummun lähimuisti lienee kutistunut niin sanotusti muutamaan kilotavuun - hän puhuu samat asiat moneen kertaa ja kysyy, että mitkäs ne näiden lasten nimet olivatkaan. Mutta silti jälkikäteen hän kertoo äidilleni, että kaksi lasta on käynyt häntä tapaamassa ja eiköhän niillä ollut vanhemmatkin mukanaan!

Mummun treffaamista en pidä varsinaisena päivän hyvänä työnä. Mutta vanhainkodissa päivän hyvä työ on käsittämättömän helppo tehdä. Antaa vain lasten juosta pitkin käytäviä. Henkilökunta on tämän hyväksynyt ja vanhusten ilmeet eivät juuri jätä tulkinnan varaa - he pitävät kirmailevista lapsista! Penskat ovat myös ujostelusta huolimatta sen verran rohkeita, että käyvät usein sanomassa käsipäivääkin, kun joku vanhus sitä pyytää. Aiheuttaa leveitä hymyjä elämän uurteisiin. Ikävä kyllä välillä tulee mieleen, että lieneekö päivän ainoat hymyn aiheet joillekin.

Hyvä esimerkki lyhyestäkin lasten näkemisestä on mummuni kollega, eräs Anja. Hän purskahti kerran itkuun nähdessään pienemmän lapsemme kengät. Hetken nyyhkyteltyään Anja kertoi, ettei hän ole nähnyt niin pientä kenkää sitten nuorimman lapsensa ensivuosien!

Tänään Anja kyseli niin ikään lasten kuulumiset ja kiitteli jälleen, että mukava nähdä lapsia. Vanhemman sydäntä lämmitti, kun hän totesi, että kyllä tuon ikäisissä työtä piisaa. Vankalla elämänkokemuksella tuo nainen myös loi jaksamista minulle ja vaimolle toteamalla, että eivät ne kauan tuolla tavalla juoksentele, että hetken vain ovat noin pieniä.

Jussin viettelyä

Tekisi mieleni aloittaa juhannusblogaus kaikkein aikojen parhaalla juhannusvitsillä. Tämä on vapaa maa ja vielä vapaampi blogi, niin teenpä juuri mielitekoni mukaisesti. Jos siis et vielä ole nähnyt jussin 2013 Fingerporia, niin check it out now!

Nyt kun tärkein on ladattu vanhojen lehtimiesoppien mukaisesti kärkeen, niin voidaan siirtyä juhannuksen saldoon. Mittumaari alkoi osaltamme oikeastaan jo viikkoa aikaisemmin, kun palailimme Rovaniemeltä syntymäpäiväjuhlilta Haaparannan kautta kotiin. Pojulle ostettiin pumppuvesipyssy Ica Maxista. Ja vaikka alkukesän sää on ollut vuorotellen sadetta, tuulta ja tuulista sadetta, niin juniori on suihkinut aseellaan melkoisen määrän vettä.

Vesipyssy on ollut myös pojan ensimmäinen esiteltävä asia juhannuksen aikana, kun olemme tavanneet muutamia sukulaisia kesäpaikassa. Ensiksi demosta pääsivät nauttimaan mummu ja pappa. He kävivät rannikolla päiväselti. Heidän kanssaan tehdyistä jutuista jäi parhaiten mieleen pyörälenkki lähiteille. Lenkille lähtiessä seniorijuniori lohkaisi jälleen nasevasti, kun pappa pyöräili ympäri pihaa sillä välin, kun minä kiinnitin poikaa kärryyn. Poju meinasi, että pappa harjoittelee pyöräilyä!

Pyöräkärry on ollut muutenkin aktiivisessa käytössä. Aloitimme juhannuksen vieton jo keskiviikkona ja lapset ovat päässeet nauttimaan kärrykyydistä päivittäin. Haimme jopa juhannuskoivut ovenpieleen kärryllä.

Juhannuspäivä alkoi mielenkiintoisesti. Juniorijuniori osoitti äärettömän nopeutensa aamukahvia juodessani. Tytöllä oli äitinsä aktiivisuusranneke kädessään, enkä ehtinyt tajuta mitään, kun tyttö molskautti rannekkeen kahvimukiin. Onneksi oli vettä kestävä kampe!

Varsinainen jussi jatkui sillä, että mummi ja pappa ajelivat asuntoautollaan tutustumaan kesäpaikkaan. Heillä oli mukanaan pihalle erilaisia kasveja niin paljon, että luulin puolivakavissani heidän perustaneen puutarhamyymälän!

Mummi ja pappa eivät ole ennen käyneet kesäpaikassa, joten aluksi piti tietysti katsastaa paikat. Talon vintti on ollut viimeiset parikymmentä vuotta varastona, joten siellä on erinäisiä aarteita. Poika loihikin lausumahan juuri ennen vintille kapuamista, että "vintti on mahtava paikka. Siellä on paljon rojua!" Hauskasti hän kommentoi myös, kun ullakkoa oli jonkin aikaa koluttu: "Nyt en enää jaksa esitellä tätä!"

Mummin ja papan vierailu sai ennakoimattoman lopun, kun vanhempi lapsi lähti ex tempore  mummuloimaan pariksi päiväksi. Epäilimme, että tuleeko lapsella koti-ikävä, johon reipas poika kommentoi: "Ei tule ikävä, olen lomalainen!" Huikkasipa vielä lähdön hetkellä asuntoauton ovelta, että "hyvää kesänjatkoa!"

Täytyy myöntää, että itselläni tuli ikävä pojua!

Mummulan aarrearkulla

Mummuloitiin neljä päivää. Huh, huh! Touhuntäyteisiä päiviä!

Onhan maatalossa kyläily lapsille melkoista tekemisen aarrearkun penkomista. Varsinkin vanhemmalle on niin paljon tutkittavaa, että pikkumies ei millään ehdi tehdä kaikkea, mikä kiinnostaisi.

Traktorit pitää aina käydä katsomassa kaikki ja ainakin yhden kyytiinkin päästä. Tällä kertaa kyytiin pääseminen oli tavallistakin hohdokkaampaa, sillä poju kävi papan kanssa hakemassa sahapuita metsästä.

Tällä reissulla käytiin myös sahalla ihmettelemässä, että kuinka tukeista löytyy lautoja. Puuteemaan liittyi sekin, kun seniorijuniori pääsi tutustumaan papan kanssa polttopuiden tekemiseen klapikoneella.

Mummuloinnin hyviä puoli on myös se, että serkkupoikien perhe asuu samalla paikkakunnalla. Vilinää ja vilskettä riittikin varsin kiitettävästi. Serkkujen kanssa paisteltiin muun muassa makkaraa nuotiopaikalla. Siinä yhteydessä poika murjaisi jälleen hyvän jutun: Siskoni lähti hakemaan juomista. Poju ilmoitti: "Minä en tykkää maidosta!" Hauskaksi lauseen tekee se, että poika ei suurin surminkaan edes koske maitolasiin.

Vanhempi lapsi opetteli reissun aikana myös pelaamaan Afrikan tähteä vaimon kanssa. Sovelletuilla säännöillä kuin Turkin vaaleissa, mutta kuitenkin. Poitsi opetti sääntöjä myös vuotta nuoremmalla serkkupojalleen. Peli kuitenkin keskeytyi ruokailun ajaksi. Poika selitti: "Pappa! Meillä on Afrikan tähti kesken. Nyt ei voida lähteä traktorihommiin. Sitten kun peli loppuu, voidaan lähteä jälleen traktorihommiin."

Näin myös tätiäni, joka asuu varsin kaukana meidän nurkiltamme. Juttelimme jonkin verran myös siitä, että olen jäänyt kotiin lasten kanssa. Hänellä oli hyvä neuvo tulevia kuukausia varten: "Muistan, kun omat lapseni olivat pieniä. Minusta tuntui, että en varmaan enää koskaan pääse mihinkään. Mutta olen minä päässyt!"

Niinpä!

Oman jaksamisen kannalta mummuloinnissa on monia ehkä pieniltä kuulostavia, mutta käytännössä isoja asioita. On hienoa päästä vaimon kanssa yhdessä saunaan. On hienoa käydä hieman pyöräilemässä. Aivan käsityskyvyn rajamailla on sen hienouden suuruus, kun saa aamulla nukkua yhdeksään isovanhempien touhutessa lasten kanssa.

Kotiin päin kokeilimme siskoni perheen suhteellisen menetyksekkäästi käyttämää matkustusreseptiä: iltapuurot kylässä nassuun, iltapesut ja yöpuvut päälle. Lapset nukahtavat autoon ja kannetaan kotona tajuttomina omiin sänkyihinsä.

No voi arvata, kuinka hyvin tuo onnistui. Persilleenhän se meni. Täydellisesti. Poika ei nukkunut silmäystäkään, sen sijaan oli A- ja B-hätää kesken matkan. Onneksi väsy voitti kotona nopeasti. Tyttö nukkui autossa tunnin ja heräsi sitten. Vaimo nukutti häntä kotona pari tuntia ja oli urakan jälkeen rikki kuin venäläinen demokratia.

Ihan just heti ei ole uusintakokeilun aika.

"Puukiikku" on yksi mummulan vetonauloista. Tuntuu, että kumpikin jaksaisi keinua siinä loputtomasti. Vaatetus on tälle kesäkuun alulle tyypillistä. Pohjois-Pohjanmaalla on ollut niin kuumaa, että UV-säteilyä vastaan on pitänyt suojautua kaksi-kolminkertaisin vaattein. Alkuviikostakin jopa kymmenen astetta lämmintä päivällä!