Piilosilla

Piilosilla oleminen on mukavaa ja siitä pitävät kaikenikäiset (lapset). Minulla on tästä vankka todiste: Vaimoni sisko kurkotteli kymmenisen vuotta sitten teini-iän kynnykselle. Hän ja kaverinsa saivat houkuteltua appivanhempani, vaimoni, minut ja vielä muutaman muunkin aikuisen pimeäpiilosille. Appivanhempien pihamaalla piileskeltiin useampi tunti. Jopa naapurin isäntä, joka tuli hakemaan tytärtään - siis vaimoni siskon kaveria - kotiin, liittyi suurempia kyselemättä leikkiin ja puski itsensä keskelle pihamaalla kasvavaa koristepensasta.

Ei siis ihme, että lapset pitävät piilosilla olemisesta, jos se saa kerta vanhemmissa ja semiteineissäkin piilevän leikin liekin roihahtamaan. Sitä tosin en ole oikein koskaan tajunnut, miksi muksut haluavat leikkiä piilosta päivälläkin rivarineliössä. Eihän siellä juuri piiloja ole.

Tässä päivänä muuanna sain asiaan selvyyttä. Leikimme tenavien kanssa piilosta kesäpaikassa. Tyttö meni "piiloon" noin viiden metrin etäisyydelle kuurotuspaikasta. Se näytti tältä:

Kun "löysin" hänet, kikatus oli ihan yhtä riemukasta kuin paremmastakin piilosta löytämisen jälkeen. Ihan oli tyttö siis tosissaan.

Yritin demota asiaa menemällä itse "piiloon" mattotelineen alle. Vaimon lisäksi kukaan ei nähnyt siinä mitään huvittavaa tai ihmeellistä.

Onhan se varmaan pienen mielestä jännää, kun pitää kykkiä hiljaa paikallaan ja etsijä saattaa mennä läheltäkin. Mutta osa viehätystä taitaa olla siinä, että piiloa keksiessään saa antaa mielikuvitukselle vielä normaaliakin enemmän kierroksia - ja tunkea itsensä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin.

ps. Alla olevasta kuvasta näkyy, kuinka lapset kuurottivat minun etsiessäni piiloa. Onko tuo nyt lapsista itse asiassa piilossa olemista? Eli onkohan tässäkin leikissä termit vielä sekaisin kuin tytöllä hippasilla olemisessa, jossa hippa on joka toinen minuutti se, joka jahtaa ja väliajoilla aina se, jota jahdataan...

Vaimo lasten lääkärissä

Poika vaati vaimon potilaaksi leikkiessään lääkäriä. Kuuntelin sivukorvalla keittiössä häärätessäni ja hykertelin. Vaimo onneksi kirjoitti tapahtumat muistiin hetimiten leikin päätyttyä!

Äiti: Minulla on maha kipeänä.

Poika: Tule istumaan tähän näin, kuuntelen stetoskoopilla...ei kuulu mitään. Istu tähän ja nosta toinen jalka sohvan käsinojalle, tutkin jalan.

Ä: Mutta minulla on maha kipeänä, ei jalka.

P: Joo, mutta minä tutkin kaikki paikat samalla kertaa (tutkii jalkaa eri instrumentein).

P: Minun täytyy leikata jalkaan pieni viilto.

Ä: En halua leikkausta. Miksi pitää leikata, mahani on kipeä?

P: Katsos kun masukipu on kestänyt kauan, niin se on valunut ja saanut verisuonet menemään väärään järjstykseen jalassa. Jalassa on pieni nyrjähdys. Ei tämä satu ollenkaan. Leikkaan vain vähän ja minun pitää nähdä miten verisuonet siellä on.

Ä: No, leikkaa sitten, mutta ole varovainen.

P: Olen. Ensin leikkaan, sitten otan pinseteillä verisuonista kiinni ja siirrän ne oikeaan järjestykseen. Nyt laitan laastarin ja lopuksi ompelen ompelukoneella kiinni.

Ä: Ei kyllä sattunut kovin paljon.

Operaation aikana tytär on kuljettanut äidilleen leikkikakun paloja tasaiseen tahtiin piristykseksi. Nyt tyttökin liittyy kuitenkin hoitotiimiin ja tarttuu lääkärilaukun pihdeillä äitiään napakasti varpaasta.

Ä: Hei, hoitaja otti minulta varpaan!

Tyttö: Ei mitään haittaa. 

Tyttö hakee useamman varpaan pihdeillä. Jokaisen kohdalla toistuu edellinen keskustelu.

P: Nyt voit mennä makaamaan.

T tuo pikkusängyn patjan äidille olohuoneen lattialle: Äiti tähän.

P: Tästä saat valita vielä tarran (iskee tarroja kuumemittarilla käteen kuin leimoja).

P: Tulen tähän päällesi makaamaan, niin sinulla on lämmin.

Yksinkertainen on kaunista - tai ainakin toimivaa

Tuntuuko tutulta: Kärräät puoli tuntia tarvikkeita sieltä täältä olohuoneeseen hienoa nukketeatterileikkiä varten. Ripustat fleece-viltin kahden tuolin väliin ja laitat leikin alkuun. Näyttää hyvältä, muksut leikkivät yhdessä. Kierrät viltin toiselle puolelle ja juuri kun pakarasi tavoittavat sohvan pinnan, nukketeatterista lentää My little pony suoraan silmälaseihisi. Kuinka paljon kiehtovampaa onkaan heittää "näyttelijöitä" fleecen toiselle puolelle kuin esittää jotain. Kun torut, niin saat vastapalloon kysymyksen: "Mitä me sitten tehtäis?"
Valmistelut 30 min, leikkiaika 5 min, tyytymättömien määrä 3. Kalkuloipa siitä hyötysuhde hommalle.

KISS-periaate lienee jokaiselle tuttu. Keep It Simple, Stupid! Välillä sen unohtaa lastenkin kanssa touhutessa. Mutta onneksi silloin tällöin muistaakin.

Askarreltiin yhtenä aamuna mummulle "kiitoskorttia", kun hän oli viikonloppuna ammana meidän vanhempien juhliessa ystävämme 40-vuotistaivalta. Homma alkoi olla takakaarteessa, mutta nuoremman kärsivällisyys oli jo loppusuoralla. Keksin teipata tyhjän litraisen juomapurkin pään kiinni ja viilsin saksilla yhteen reunaan parin kolon reiän.

"Tässä on pankki ja tässä pöydällä on aika paljon rahaa (askartelusta jäänyttä paperi- ja kartonkisilppua). Koitapa kerätä kaikki raha pankkiin!"

En tiedä uskoinko itsekään temppuuni, mutta juniori uskoi. Parivuotias keräsi ja tökki roskia pankkiin sellaisella vimmalla, että nelivuotiaskin lopetti askartelun ja pysähtyi oikein katsomaan. Ja kun kortti tuli valmiiksi, niin hänelle piti luonnollisesti tehdä oma pankkinsa. Ja kun leikkuujäte loppui, niin isoveli alkoi leikkoa aikakauslehdestä lisää rahaa.

Valmistelut 2 min, leikkiaika 30 min, tyytyväisten määrä 3!

Muistatko vielä 90-luvulta roskapankki-termin? Niinpä!

Pakkaspuuhia ja raskaita hetkiä

Edellisessä postauksessa "vinkkasin" pakkaspäivien leikistä. Ei niin tavanomainen tekeminen jatkui myös seuraavina päivinä, kun pakkanen jökötti jäyhästi kolmenkymmenen nurkilla kuin Svinhufvudin patsas eduskunnan edustalla.

Yksi kuva puhunee tässä(kin) tapauksessa enemmän kuin väsynyt blogiteksti.

Lapset jaksoivat läträtä Duploilla vedessä kauemmin kuin minä jaksoin seurata touhuja. Yritin toki vanhemmalle demota ja selostaa hieman nostetta sekä sitä milloin kappale kelluu ja milloin ei, mutta hyppytornista syöksyvä mekaanikko kiinnosti tällä kertaa enemmän. Yllätys.

Lasten touhujen tuoma ilo on ollut viimepäivinä vahvasti surun laveeraamaa. Mummuni yleiskunto heikkeni alkuviikosta yhdessä päivässä dramaattisesti. Ja vaikka vuosia on mittarissa enemmän kuin itsellä erittäin todennäköisesti koskaan, niin suru pyyhkii päiviä tummalla märällä rätillään.

Lapsille olemme kertoneet, että mummu on niin sairaana ja väsyneenä, että lapset eivät luultavasti enää häntä näe. Ja toki pikkuiset ovat hyviä aistimaan vanhempiensa tunnetiloja.

Sööttiä ja hieman hupaisaakin on, kun nelivuotias yrittää parhaansa mukaan sympatisoida ja lohduttaakin:
"Tehdään niin hieno maja, että ikävä unohtuu!"
"Rakkaus on tärkeä, elämä on hyvä!"
"Jospa se mummu jaksaisi huomenna puhua!"

Raskaiden ajatusten jälkeen lienee loppukevennyksen paikka. Poju on tehnyt kananmunakennosta itselleen läppärin. Aika fiksu. Siinähän on näyttö ja näppäimet, kun kannen avaa. Eilen kaiffari sitten kehtasi todeta pariin otteeseen, kun olisi pitänyt jollekin alkaa, että "odotas hetki, kirjoitan nopeasti yhden asian blogiin".

Mistä ihmeestä ne tuollaista oppivat? Seurakunnan kerhostako?

Uusi leikki pakkaspäivään

Aina silloin tällöin kuulee sanottavan, että Suomen sään rikkaus on sen vaihtelevuus. Kyllä kieltämättä on ollut virkistävää, kun 30 asteen pakkanen vaihtui 15 asteen pakkaseen ja navakkaan tuuleen.

Ulkoilut ovat jääneet vähiin. Ja sen on huomannut - lapset ovat pinganneet vanhempien palveluita normaalia(kin) enemmän.

Tänään testattiin mielenkiintoista leikkiä, joka upposi yllättävän hyvin molempiin. Se oli positiivinen yllätys. Aika usein tuntuu menevän niin, että nelivuotiaan ja alle kaksivuotiaan saaminen samaan leikkiin on helppoa kuin vegaanin ja barbaarin totuttaminen toistensa ruokiin.

Simppeli idea: isolle paperille piirretään esineiden ääriviivoja - muotoja. Sen jälkeen esineitä annetaan vuorotellen mukana oleville leikkijöille, joiden tehtävänä on etsiä esineelle paikka paperilta. Tässä kohdassa piilee juju, miksi molemmat luultavasti diggasivat. Yritin antaa nuoremmalle helpoimmat ja vanhemmalle esimerkiksi "monitoimityökalun" suljettuna, vaikka se oli piirretty aukinaisena.

Vain muotoja paperilla, älä siis suutu, ei niistä esineet miksikään muutu... Kannattaa klikata kuva isommaksi, niin saa helpommin käsityksen ideasta.

Kun kaikille esineille löytyi oma "kolo", niin jatkoimme leikkiä siten, että piilotin kamppeet pitkin kämppää ja juniorit etsivät niin kauan, että paperi oli jälleen täynnä. Riemua riitti myös tässä osiossa, vaikka vaikeimpia piiloja piti hieman vihjailla.

Muodot "täytettiin" pariin kertaa. Junnut viihtyivät niin hyvin, että säästin paperin alkuviikkoa varten. Uusintojahan ne TV:ssäkin käyttävät päiviä täyttämään.

ps. Loppukevennyksenä pojan lausahdus. Hän löysi unta etsiessään aataminomenansa. Kysyi minulta: "Miksi minulla on täällä töyssy?"