Olemme mööbleeranneet suhteellisen kovalla kädellä viime viikkoina. Lapset saivat omat huoneet. Työ-/vierashuone modattiin aikuisten makkariksi. Nurkassa hohtaa läppäri, jonka alla oleva pöytä on niin pieni, että mieleen tulee liian pitkään kantoon kaadettu tukkipuu.
Iltanukutukset ovat takunneet varsinkin vaimon vuoroilla. Se muodostui suurimmaksi huonekalujumpan motiiviksi. Ajattelimme, että illat rauhoittuisivat, kun lapset saisivat nukahtaa omiin sänkyihinsä, omissa huoneissaan ja omaan tahtiinsa. Sinänsä ironista, sillä aikanaan lapset tuupattiin tuhisemaan samaan huoneeseen nimenomaan siksi, että heistä olisi toisilleen seuraa. Maailma muuttuu Eskoseni. Tai ainakin lapset kehittyvät.
Uuden maailmanjärjestyksen lisämotiiviksi lapsille lyötiin pöytään kova käsi: kahden hyvin menneen illan jälkeen poika saisi käyttöönsä vanhan digipokkarin ja tyttö pääsisi elämänsä ensimmäistä kertaa klooriveteen pulikoimaan. Ja niinhän ne kaksi iltaa tulivat ja menivät. Voiko tällaista ollakaan: iltatoimet, hieman turinointia sohvalla, molemmat sänkyihinsä ja hyvää yötä! Missäs välissä minä nyt selaan internetin viimeiselle sivulle saakka, kun lapsia ei tarvitsekaan nukuttaa tuntia pimeässä istuen?
No, tänään oli aika lunastaa palkinnot. Poju oli kamerasta innoissaan. En ihmettele. Mutta niin oli tyttökin uimareissusta.
Croozerin lukitsemisen jälkeen pihalla kerrattiin vielä kolme sääntöä, jotka laadin etukäteen. Tyttö muisti niistä hienosti kaksi. 1)Uimahallissa ei saa juosta. 2)Uima-altaaseen ei saa pissiä, eikä kakkia. Kolmannen jouduin muistuttamaan: uimahallin vettä ei saa juoda.
Sisälle lompsiessa tyttöä selvästi jännitti. Yleensä parkkipaikoilla joutuu muistuttamaan noin kymmenen metrin välein, että isää pidetään kädestä paikoissa, joissa liikkuu autoja. Uimahallin pihalla ei ollut kaukana, ettei tyttö tarttunut käteeni kaksin käsin.
Jännitys, mutta luultavasti myös ylpeys uimahallissa olemisesta, näkyi myös suihkussa. Ensimmäinen kerta, kun sain pestyä pikkunaisen hiukset ilman vastalauseryöppyä tai suoranaista itkua.
Vauva-altaassa meno oli hetken rauhallista, kunnes tyttö hoksasi liukumäen. Sitten se laskettiin hihkuen monesti. Ja sen laskivat myös altaassa firman puolesta pesivät ankat ja pallot. Juoksusäännöstä joutui muistuttamaan useampaan kertaan.
Varsinainen jackpot löytyi kuitenkin lasten altaasta. 60 cm vesi oli juuri sopivan syvää, jotta metrinen tyttö pystyi esimerkiksi hyppimään veden nosteesta nauttien. Vedessä juokseminen tuntui myös olevan mukavaa. Iso uimarengas aiheutti niin ikään hykertelyä.
Jos lasten allas tarjosi seitsemän oikein tuloksen, niin poreallas pääsi kyllä sekin kuuteen ja lisänumeroon. Tyttö työnsi jalkaansa suuttimen eteen ja nauraa tirskui niin, että eläkeläismummotkin repesivät altaassa hymyilemään.
Hyvää reissua piti hehkuttaa hieman somessakin. Samalla tulin maininneeksi, että kuten pojankin ensimmäisen uimahallivisiitin kohdalla, mietin nytkin että miksei uimaan tule lähdettyä oman kunnon ylläpitämiseksi. Ystävä Espoosta vastasi hienosti: "Eipä kuule hätää. Tulevaisuudessa se tulee menemään niin, että tyttö vie sinua uimaan ja siitä se sitten lähtee."
Sitä odotellessa!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tekeminen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 12. syyskuuta 2016
tiistai 30. elokuuta 2016
Liminganlahden luontokeskus ja Vainu-ansa
Oulun kupeessa on kyllä niin upea (lapsiperheen) käyntikohde, että sitä on vaikea suitsuttaa liikaa! Tämä palasi jälleen mieleeni, kun meillä oli viikonloppuna tuttavapariskunta Espoosta käymässä. Veimme heidät monien muiden vieraidemme tapaan Liminganlahden luontokeskukseen.
Liminganlahdella kun ollaan, niin lienee odotettua, että luontokeskus on keskittynyt lintuihin. Meren rannassa on tukeva ja iso lintutorni. Sinne kuljetaan varsin kivoja pitkoksia pitkin, joilla voi rullailla lastenrattaillakin. Matkaa on tosin useampi sata metriä ja tosissaan bongaavat ovat joskus katsoneet hieman alta naavoittuneiden kulmakarvojensa, kun lapset ovat tömistelleet tornin portaissa. Kaukoputket kuulemma tärisevät "noin vähästä". Ihan ymmärrettävää kritiikkiä.
Mutta ei sinne rantaan oikeastaan edes alla kouluikäisten kanssa kannata mennä. Luontokeskuksen pihalla on nuotiopaikka ja pieni leikkikenttä, jonka vermeet ovat sympaattisia home made -henkisiä puisia härveleitä.
Ja varsinainen mahtavuus on sisällä rakennuksessa. Rakennus itsessäänkin on arkkitehtuurisesti kiehtova, mutta ei siitä sen enempää.
Keskuksen näyttelyyn on kerätty ja havainnollistettu linnuista niin paljon, niin monipuolisesti ja niin moniulotteisesti tietoa, että jokaiselle on taatusti jotain. Sunnuntaina tutkimme kaksivuotiaan kanssa erilaisia linnunpesiä ja miten erikokoisia eri lintujen munat ovat. Nelivuotias puolestaan kuunteli kiinnostuneena kuulokkeilla eri pöllölajien ääniä. Itse huomasin lukevani muunmuassa laulujoutsenen suojelusta ja siitä, että Suomessa talvehtii noin 70 lintulajia.
Seinien sisään kätkeytyy paljon muutakin kuin lintufaktaa. On lintuaiheisia pelejä. Linnuista kertovia satuja voi kuunnella "linnunpesässä" säkkituolissa röhnöttäen. Keskelle näyttelyä rakennetussa merimajassa voi aistia merenrannan tunnelman eri vuodenaikoina...
Skaalaa siis löytyy. Ja toteutus on hieno. Ei siitä sen enempää. Menkää sinne! Voittaa paljon julkisuutta saaneen luontokeskus Haltian tyrmäyksellä. Eikä maksa mitään. Tai siis maksaa ihan hitokseen, kun rakennetaan ja ylläpidetään verovaroin, mutta ovella ei tarvitse repiä Leviksiä.
On siellä kahvilakin. Lounaan syöntikin onnistuu.
Luontokeskuksesta takaisin kotiin.
Eilen illalla poika puki Muumi-aiheisen yöpaitansa väärin päin. Tahallaan kuka ties. Sen jälkeen hän alkoi ihmetellä, että kuka on varastanut Muumit hänen paidastaan. Sitten viriteltiin kämpän lattialle ansa, jotta ryövärin liikkeisiin herättäisiin. Ansan muodostivat pieni leikkilautanen ja sen päälle aseteltu Ryhmä Haun Vainu-figuuri. Kun lautasen reunalle astui, Vainu kiepahti lattialle kolisten. Toimivaa.
Yöpissalla käydessään poika siirsi ansan käytävästä sohvalle. Syy jäi minulle epäselväksi.
Mutta mitä tapahtui tänä iltana? Poju puki yöppärin oikein päin päälleen ja oli muka hyvin hämmästynyt, että täällähän ne muumit ovat!
Tämäkin tapaus muistuttaa siitä, että noiden nassikoiden sielunelämää on helppo aliarvioida, mutta vaikea yliarvioida.

| Poika ottaa mittaa maakotkan luurangon siipivälistä. |
| Olemme käyneet luontokeskuksessa lähemmäs kymmenen kertaa, eikä koskaan ole ollut tungosta. Henkilökunnan mukaan meillä on kuitenkin ollut tuuria. |
| Minkäs poikanen se tällainen taas olikaan? |
| Liminganlahdella tapahtuu enemmän nousemisia ja laskeutumisia kuin viereisellä Oulunsalon kentällä. Silti lennonjohtoa ei ole. |
![]() |
| Luontokeskuksen pihamaan leikkikenttää. |
Luontokeskuksesta takaisin kotiin.
Eilen illalla poika puki Muumi-aiheisen yöpaitansa väärin päin. Tahallaan kuka ties. Sen jälkeen hän alkoi ihmetellä, että kuka on varastanut Muumit hänen paidastaan. Sitten viriteltiin kämpän lattialle ansa, jotta ryövärin liikkeisiin herättäisiin. Ansan muodostivat pieni leikkilautanen ja sen päälle aseteltu Ryhmä Haun Vainu-figuuri. Kun lautasen reunalle astui, Vainu kiepahti lattialle kolisten. Toimivaa.
Yöpissalla käydessään poika siirsi ansan käytävästä sohvalle. Syy jäi minulle epäselväksi.
Mutta mitä tapahtui tänä iltana? Poju puki yöppärin oikein päin päälleen ja oli muka hyvin hämmästynyt, että täällähän ne muumit ovat!
Tämäkin tapaus muistuttaa siitä, että noiden nassikoiden sielunelämää on helppo aliarvioida, mutta vaikea yliarvioida.
torstai 28. huhtikuuta 2016
Ei pöntömpää
Kevät on vihdoin täällä! Siis sellainen kevät, että takapihalla tarkenee touhuta ilman hanskoja ja karvalakkia. Otimme lasten kanssa lämmenneestä säästä hyödyn irti nikkaroimalla pari linnunpönttöä kierrätysmateriaaleista.
Tenavat olivat tohkeissaan. Ei liene yllätys. Tyttökin jaksoi keskittyä yllättävän hyvin lähes koko projektin ajan, varsinkin kun homma jakautui päiväunien molemmille puolille. Pönttö onkin soppeli värkättävä lasten kanssa tehtäväksi. Se sisältää monta perustavaa laatua olevaa työvaihetta: mittaus, sahaus, poraus ja naulaus, mutta hommaan ei mene kaksivuotiaankaan näkökulmasta ikuisuutta.
Oheistuotteina syntyi äidille "kotiintuloyllätys" ja jämäpalojen jämäpaloista pojan ideoima "kauko-ohjain." Huomenna pitäisi kuulemma tehdä jotain, jota tuolla voi ohjata...

| Vaikka kokosimme pöntöt ruuveilla, niin varsinkin pojalle oli tärkeää, että hommassa pääsi myös naulaamaan. |
| Koti vaikka hömötiaiselle. Suuaukon suojapelti näprättiin kierrätysteeman mukaisesti tomaattimurskapurkin kannesta. |
Oheistuotteina syntyi äidille "kotiintuloyllätys" ja jämäpalojen jämäpaloista pojan ideoima "kauko-ohjain." Huomenna pitäisi kuulemma tehdä jotain, jota tuolla voi ohjata...
tiistai 5. huhtikuuta 2016
Animaatiota
Teimme viime kesäksi Näitä voisi touhuta -listan, jossa yhtenä pilvenä ajatusten taivaalla oli animaation kokeileminen.
No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Naisväki lähti haistelemaan kynttilöitä, jotka hintansa perusteella ovat eettisempiä kuin omalla kasvimaalla kasvatettu tilli ja laadukkaampia kuin Camelbakin juomapussit. Meille jäi siis pojan kanssa hyvä hetki leikkiä Legoilla, kameralla ja tietokoneella.
Lopputulos näyttää tältä:
Olihan poika innoissaan niin ideoinnissa kuin toteutuksessakin! Vaikka hänkin olisi halunnut kynttiläillalliselle, niin totesi jossakin välissä: "On tämä parempaa kuin kynttiläkutsut!"
Animaatiota pitää kokeilla toistekin. Sen verran hauskaa oli paitsi tehdessä, myös lopputulosta telkkarista katsoessa.
Valotuksen lukituksen ja salamalla valaisun lisäksi pitää näköjään ensi kerralla käyttää myös manuaalista tarkennusta ja käsisäätöistä valkotasapainon säätöä.
ps. Huomasitko, että The Stig ei tyydy tässä tapauksessa pelkkään kypäräanonymisointiin :)

torstai 17. maaliskuuta 2016
Eka kerta
Jos olisit ollut paikallisen uimahallin pihalla tänään, olisit kuullut seuraavan keskustelun:
Minä: "Sinä et ole käynyt koskaan uimahallissa. Enkä minäkään armeijan jälkeen eli yli viiteentoista vuoteen."
Poika: "Siihen tulee nyt muutos!"
Nyt kun tuo nolo tunnustus on kirjoitettu, niin voin vain todeta, että reissu itsessään oli mukava, kuinkas muuten. Ihmeteltävää riitti jo pukuhuoneessa ja suihkussa.
Poju viihtyi parhaiten "vauvojen altaassa" ja sen pienessä liukumäessä, mutta kävimme haistelemassa kloorin käryä myös lasten altaassa ja jopa terapia-altaassa. Sen poreosassa uimakaverini totesi, että kylläpäs kutittaa! Terapia-allas oli niin syvä, että poikaa piti kantaa. Hän kutsui liikkumista "yhdessä uimiseksi". Aika nasta sanavalinta.
Alussa poika selvästi arasteli ylävartalon kastumista, mutta tunnin läträämisen jälkeen kiinnosti jo hengityksen pidättäminen ja varovainen leuan painaminen veden alle!
Lienee siis turha sanoa, että juniori oli innoissaan.
Itselläni meinasi mennä uimalasit väärään kurkkuun, kun huomasin lasten altaassa oletettavasti lapsenlastensa kanssa lätränneen eläkeläisen. Tulikin puhuttua pihalla pojalle armeijasta. Leikkimässä oli nimittäin yksi inttiajan karseimmista kapiaisista. Hieman huvitti, kun ukko siellä laskeskeli parivuotiaan tenavan kanssa vesiliukumäestä.
Uloslähtiessä poika totesi: "Tätä pitäisi tehdä useammin" Oli helppo olla samaa mieltä. Minulla on yli neljä vuotta aikaa lunastaa puheeni. Ei vaan, joskus tuntuu, että lapsille on hankala keksiä palkitsemisia, jotka eivät olisi syömistä tai juomista. Uimahallireissu olkoon tästä eteenpäin yksi hyvä palkitsemisen muoto ja kivaa yhteistä tekemistä.
Täytyy myös myöntää, että vaikka kaakeli-kaakeli-käännös-kaakeli-kaakeli-käännös ei tälläkään kertaa näyttänyt maailman jännittävimmältä kuntoilumuodolta, jäi vaivaamaan, että pitäisiköhän tuota käydä kokeilemassa joku kerta itsekseenkin.
Ps. Kotipihaan kaartaessa puhelin piippasi muistutusta - perhekerho vartin päästä. Olin unohtanut täysin. Tuli kiire. Kävi mielessä, että tätäkö se on muutaman vuoden päästä, kun lapset kiirehtivät harrastuksesta toiseen kelloa vastaan? Toivottavasti ei. En halua. En ainakaan vielä.

torstai 3. maaliskuuta 2016
Serkkuilua yläviistoon
Mikä on ihailemisen maksimi?
Uskoakseni nelivuotiaamme pääsee kahdeksanvuotiaan serkkutyttönsä ihailussa ainakin lähelle. Juttelimme lempiruuista. Poika julisti jo ennen serkkunsa vastauksen kuulemista: "Mun lempiruuat on samat kuin sinun!"
Lasten serkkutyttö vietti alkuviikosta kolme talvilomapäivää meillä. Edellisenkaltaisia tilanteita oli monia. Oli mielenkiintoista havainnoida, kuinka lapset seuraavat vanhempia ja osaavampia kavereitaan ihaillen. Sama näkyy arjessamme joka päivä: kun poika heittää harsonsa sängystä isoelkeisesti lattialle todeten, ettei tarvitse sitä nukahtaakseen, pikkusiskon harso löytyy varmasti viiden sekunnin päästä myös lattialta.
Valitettavasti yläviistoon katsominen pätee myös asioihin, joita lastemme ei olisi vielä kiire oppia: kun vieras ilmoitti ykskantaan, että ei syö puuroa, niin pojan tallennin pyöri suorastaan ylikierroksilla. Mutta hienosti serkku osasi jo hoitaa tilanteen: "Puuro on kyllä varmasti hyvää. Minä en vain tiedä, miksi se ei maistu minulle."
Samainen tilanne jatkui suorastaan lutuisesti, kun pojasta kuoriutui esiin vieraanvaraisuutta: "Kyllä meillä on sinulle teetä ja leipää!"
Serkkutytön visiittiä oli odotettu kuin Madonnan ensimmäistä Suomen keikkaa. Viimeiset tunnit poika kiersi käytännössä ikkunan ja sohvan väliä todeten vuorotellen molemmissa paikoissa, että nyt odotan tässä siihen saakka, että vieras tulee!
Ja voi sitä leikkimisen tahtia, kun vierailu viimein alkoi. Ensimmäisenä aamuna lapset ehtivät olla ravintolaa, kotia ja koulua ennen kuin sain aamupalan pöytään. Onneksi hoksasin naamioida syömisen ruokavälitunniksi, niin homma hoitui kivuttomasti. Sen jälkeen pojalla kuulettikin olevan ihan autenttiselta kuulostavaa leikkiä, kun lasten huoneesta kuului hieman kyllästynyt ääni: "Koska tämä koulu loppuu?"
Mitä kolmeen päivään mahtui aikuisen näkäkulmasta? Ulkoilua, HopLop, Perhekuperkeikka, kirjastossa ja kauppakeskuksessa käyminen, leikkipuistoilua, askartelua ja käsittämättömän vähän ruutuaikaa!
Kaksi-, neli- ja kahdeksanvuotiaiden maailmat eroavat toisistaan kuin Huun-Huur-Tun, Sini Sabotagen ja Avenged Sevenfoldin fanien musiikkimaut. Siihen nähden oli todella mukava huomata, että yhteiset leikit onnistuivat niin hyvin, etteivät tenavat mankuneet näköradiota auki edes aamupala-aikaan.
Maailmojen erilaisuudesta käyköön esimerkiksi se, kuinka nelivuotiaamme esitteli heti serkun vierailun aluksi jostain syystä omat ja siskonsa pikkuhousut. Ylpeänä. Serkkutyttö katseli muualle, aivan kuin olisi hieman nolostellut.
Saapa nähdä kauanko yhteinen sävel vielä löytyy leikkeihin ja tekemiseen. Pahoin pelkään, että muutaman vuoden päästä ei mennä tuolla orkesterilla kirjastoon lomapäivää viettämään. Toivottavasti olen väärässä.
ps. Kolmen päivän intensiivinen ravintolan ja ohjelmatoimiston pyörittäminen imaisi mehut kuin kolmensadan kilometrin pyöräily. Lapset osasivat kuitenkin tälläkin kertaa tsempata epäsuorasti. He suunnittelivat syyslomaa, että silloin voisi olla samanlainen vierailu. Totesin hieman lakonisesti, että meidän tenavat lienevät silloin hoidossa. Vasta hetkeä myöhemmin tajusin, että melko ainutkertainen setuppi tuli koettua tälläkin viikolla.

| Ekaluokkalaisen laatima ohjelma aamuleikkiin. |

torstai 14. tammikuuta 2016
Uusi leikki pakkaspäivään
Aina silloin tällöin kuulee sanottavan, että Suomen sään rikkaus on sen vaihtelevuus. Kyllä kieltämättä on ollut virkistävää, kun 30 asteen pakkanen vaihtui 15 asteen pakkaseen ja navakkaan tuuleen.
Ulkoilut ovat jääneet vähiin. Ja sen on huomannut - lapset ovat pinganneet vanhempien palveluita normaalia(kin) enemmän.
Tänään testattiin mielenkiintoista leikkiä, joka upposi yllättävän hyvin molempiin. Se oli positiivinen yllätys. Aika usein tuntuu menevän niin, että nelivuotiaan ja alle kaksivuotiaan saaminen samaan leikkiin on helppoa kuin vegaanin ja barbaarin totuttaminen toistensa ruokiin.
Simppeli idea: isolle paperille piirretään esineiden ääriviivoja - muotoja. Sen jälkeen esineitä annetaan vuorotellen mukana oleville leikkijöille, joiden tehtävänä on etsiä esineelle paikka paperilta. Tässä kohdassa piilee juju, miksi molemmat luultavasti diggasivat. Yritin antaa nuoremmalle helpoimmat ja vanhemmalle esimerkiksi "monitoimityökalun" suljettuna, vaikka se oli piirretty aukinaisena.
Kun kaikille esineille löytyi oma "kolo", niin jatkoimme leikkiä siten, että piilotin kamppeet pitkin kämppää ja juniorit etsivät niin kauan, että paperi oli jälleen täynnä. Riemua riitti myös tässä osiossa, vaikka vaikeimpia piiloja piti hieman vihjailla.
ps. Loppukevennyksenä pojan lausahdus. Hän löysi unta etsiessään aataminomenansa. Kysyi minulta: "Miksi minulla on täällä töyssy?"

| Vain muotoja paperilla, älä siis suutu, ei niistä esineet miksikään muutu... Kannattaa klikata kuva isommaksi, niin saa helpommin käsityksen ideasta. |
Kun kaikille esineille löytyi oma "kolo", niin jatkoimme leikkiä siten, että piilotin kamppeet pitkin kämppää ja juniorit etsivät niin kauan, että paperi oli jälleen täynnä. Riemua riitti myös tässä osiossa, vaikka vaikeimpia piiloja piti hieman vihjailla.
| Muodot "täytettiin" pariin kertaa. Junnut viihtyivät niin hyvin, että säästin paperin alkuviikkoa varten. Uusintojahan ne TV:ssäkin käyttävät päiviä täyttämään. |
ps. Loppukevennyksenä pojan lausahdus. Hän löysi unta etsiessään aataminomenansa. Kysyi minulta: "Miksi minulla on täällä töyssy?"
maanantai 11. tammikuuta 2016
Talviulkoilun hyötysuhde
-En halua ulos.
Itkua.
- En halua ulos. Siellä tulee kylmä. Siellä ei ole mitään tekemistä. Siellä menee liian kauan. En halua ulos.
Parkua. Levottomuutta.
- En halua ulos.
- Tulepa tänne syliin, jutellaan vähän siitä uloslähdöstä.
Itku alkaa rauhoittua. Poika myöntyy että lähdetään ulos, mutta:
- Minä en sitten tee mitään. Seison keskellä pihaa koko ajan paikallaan.
- Hyvä on, voit tehdä niin.
Kuluu kolme sekuntia:
- Ehkä minä vähän joudun liikkumaan. Minun pitää ajaa aura-autolla. Ja tehdä lumikuormia autoon. Ja rakentaa lumilinnaa. Aion myös harjata lunta. Lasken myös vähän mäkeä. Voisin aloittaa myös uuden lumilinnan tekemisen...
Lista jatkuu ainakin minuutin ajan.
Pienestä on lapsen(kin) mielenliikkeet kiinni.
Mutta se ei ole ihan pieni liike, kun orkesteri viritetään ulkoilutaajuudelle. Jokainen suomalainen tietää kuinka paljon vaatetta tarvitaan, jos aikoo ottaa torjuntavoiton paristakymmenestä pakkasasteesta. Mutta silti - on tuota päälle pujoteltavaa kahdelle lapselle aika paljon:
En yhtään ihmettele, että vanhemmalla saattaa olla pinna kuin viulun kieli, jos pukemisruljanssin lopuksi lapsi lausuu sen legendaarisen sanan, jossa on kolme koota ja kaksi aata.
Kellotin koiruuttani paljonko kahden lapsen ja itseni ulkomoodiin siirtämiseen menee aikaa. Reilut 20 minuuttia sisältäen vaatteiden kokoamisen, pienemmän pukemisen, tällä kertaa hienosti hommansa hoitaneen isomman lapsen pukeutumisen "ohjaamisen" ja oman toppaan hyppäämiseni. Sisälle tullessa aika puoliintui: kymmenen minuuttia ulko-oven narahduksen jälkeen kamppeet olivat kuivumassa kylppärissä.
Ja niin, noilla ulkoiltiin tänään hieman reilu puoli tuntia. Hyötysuhde on siis hyvän diesel-moottorin luokkaa!
Lisättäköön vielä, että seniorijuniorilta pääsi lähes itku sisälle lähdettäessä: "En halua vielä sisälle, on oltu niin vähän aikaa ulkona."
Ps. Tämä teksti ei missään tapauksessa ole tarkoitettu valitukseksi. En pidä hyötysuhdetta huonona tai pukemisrumbaa ankeana. Toisin saattoi olla pahimpien kurakelien aikana, jolloin vaatekappaleita on lähes yhtä paljon ja ulkoilun jälkeen joutuu imuroimaan puoli kämppää. Ja silti hiekkaa löytyy vielä illalla omasta sängystäkin.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016
Hiekoitettu luistelukenttä ja muita talven juttuja
Ulkona on -32 ruotsalaisen Celsiuksen mukaan nimettyä astetta. Ei oikein hot(si).
Pienempää ei raaskittu tuupata tänään ulos ollenkaan, mutta isomman kanssa käytiin vähän tunnustelemassa miltä tuollainen lukema tuntuu. Vartin jälkeen piti tulla lämmittelemään poskia, muuten meni ihan hyvin. Ja kyllähän vaimon keittelemä kaakao maistui hyvältä pakkasreippailun jälkeen!
Kelin ainoita hyviä puolia lienee, että jäälyhtyjen tekeminen on helppoa - ämpärillinen kirkasta jäätyi sopivasti kuudessa tunnissa. Jälkikasvu oli hommasta yllättävän innoissaan, vaikka heille jäikin luonnollisesti lähinnä tarkkailemista. Tyttö innostui valtavasti jo siitä, kun laskin kylppärissä vettä ämpäreihin ja vähän roiskui. Suhteellisen huvittavaa katseltavaa, kun hän "kertoi" vaimolle hetkeä myöhemmin räiskymisestä käsiään villisti pyörittäen ja veden suhinaa suullaan matkien.
Parasta lyhtyjen teossa taisi kuitenkin olla, kun yksi särkyi kylppärissä ämpäriinsä. Kaadoin veden ja jääpalat valkoiseen veljeen. Siitäkös riemu repesi. Poika halusi ensin sulatella jäitä suihkulla, sitten pönttöä huuhtelemalla ja sitten yhdellä toisella suihkulla.
Ennen Celsiuksen järjettömäksi heittäytymistä ehdimme käydä pari kertaa kokeilemassa, miten poika ja hokkarit sopivat yhteen. Ensimmäinen kerta oli kyllä hauskaa katseltavaa. Eihän siitä mitään tullut. Poju totesikin, että "voi kun tätä olisi edes vähän hiekoitettu, niin pysyisi paremmin pystyssä!".
Sinänsä hupaisien kommenttien sarjaan meni myös poikaa alussa vaivannut luistinten narina. Kävimme edellisviikonloppuna mummulassa luonnonjäällä kävelemässä ja jo rannassa jää rasahteli. Kerroin, että jäälle ei voi mennä, jos jo rannassa jää ratisee. Luistinten ääni kentän jäässä muistutti tuosta ja poika oli ihan tosissaan, että jää pettää. Tilanne rauhoittui vasta, kun sain selitettyä, että kenttä on jäädytetty maalle ja heti jään alla on jalkapallokenttä.
Vaikka luistelu ei vielä aivan maajoukkuetasoa olekaan, niin aivan käsittämättömästi vesseli oppi vajaan tunnin aikana pysymään vermeillä pystyssä ja nousemaan luistinten päälle ilman apuja pyllähdyksen jälkeen. Sanonhan minä, että tättärää, kun itsekin oppisi fyysisiä taitoja vielä tuolla vauhdilla.
Videolla meininkiä pojan ensimmäisen luistelukerran loppumetreiltä.
Toisella kerralla kuitenkin kyllästyminen ja "kylmyys" iski, kun luistelusta ei tullut mitään. Muistan, kuinka aikanaan järven jäällä opettelin itse luistelemista potkukelkkaan nojaten. Meillä ei potkuria ole ja toisaalta metallijalakset ja terät sopinevat huonostu yhteen. Vaimo sai kuitenkin siskoltaan hyvän vinkin: jokin muovilaatikko tai -kori avuksi, johon voi nojata. Kunhan lauhtuu, niin kokeillaan.

torstai 10. joulukuuta 2015
Firman pikkujoulut - överiksi meni
Vietimme tänään tämänhetkisen työni pikkujouluja - siis firman pikkujouluja. Ohjelmassa oli nukketeatteria, ruokaympyrän halveksuntaa ravintolassa ja pientä makeaa. About sama kaava siis kuin monessa kahdeksasta neljään -työpaikassakin.
Kirjastolla järjestetään torstaisin satutuokio, jossa kirjaston tätit ja sedät lukevat satuja. Emme ole osallistuneet aikaisemmin, mutta tänään ohjelmassa oli satujen lisäksi nukketeatteria. Hyppäsimme siis aamulla jäätikköä uhmaten pyöräkärryyn ja pyörän satulaan suunnaten kirjastolle.
Poitsun kanssa olemme käyneet kerran aikaisemmin katsomassa nukketeatteria. Vaikka esitys oli karjalan kielellä, juniori oli ihan innoissaan. Tänään minun tarvitsi jännittää siis vain sitä, kuinka vajaan kahden vuoden ikäinen tyttö jaksaisi keskittyä.
Hyvin jaksoi! Ja hihkumisen sekä tirskahteluiden perusteella myös nuorempi uppoutui Myyrän jouluun täysillä kuin teinijonne Snapchattiin.
Olen jo kerran hehkuttanut kirjastoa tässä blogissa. Siitä huolimatta joudun käyttämään ylisanoja jälleen. On se mahtavaa, että kirjaston väki jaksaa järjestää tuollaista! Esityksestä puhutaan meillä pitkään!
Sitten menimme syömään Zeppelinin kiinalaiseen eli Lucky dragoniin. Kyseessä on tyypillinen kauppakeskuksen ravintola, mutta tällä kertaa kävi mäihä: buffetissa oli parasta kung pao kanaa, jota olen suomalaisesta ravintolasta saanut! Överiksi meni. Mutta kyllähän buffetissa aina on pätenyt vanha suomalainen kansanviisaus, että parempi överit kuin vajarit.
Överiksi se meni myös lapsilla. Varsinkin kevätkääryleet ja syntipallerot (friteeratut kananpalat) katosivat molemmilla niin nopeasti, että jouduin roikkumaan ruokahalun käsijarrussa välillä kaksinkäsin. Lapsille oli myös mieluinen yllätys, kun salaattipöydästä löytyi pieniä suolakurkkuja (niitä aikuisen pikkurillinkokoisia). Poika oli myös innoissaan, kun buffetiin kuului juomaksi soodavettä.
Vanhempi lapsi oli ruuan chilistä sen verran tohkeissaan, että julisti pöydässä isoon ääneen, että emme lähde koskaan kotiin! No, kyllä kuitenkin lähdimme, mutta haimme vielä jälkkäriksi vähän pähkinöitä ja jogurttihedelmiä.
Onnistuneet pikkujoulut kaikkinensa. Ja kuten aina juhlien jälkeen, niin olipa mahtava alkaa kotona nukkumaan täyden mahan vieressä!
ps. Poika on tällä hetkellä kiinnostunut arkeologiasta ja dinosauruksista. Jogurttihedelmää imeskellessään hän lohkaisikin: "Täältä sisältä kaivautui esiin seitsemän tuhatta vuotta sitten jogurttiin hautautunut hedelmä!"

keskiviikko 21. lokakuuta 2015
Kuvasuunnistusta lasten kera
Vaimoni sai kesällä mummilakäynnin aikana huimaavan hyvän idean. Hän poseerautti pientä pehmopingviiniä pihan eri paikoissa. Sen jälkeen hän näytti kuva kerrallaan otoksia seniorijuniorille ja pyysi etsimään paikan. Seurasi riemua, juoksua ja kasvavien aivonystyröiden hieromista.
Siitä alkoi kuvarastileikki, jota meillä on nyt kokeiltu useamman kerran. Pingun piilotus -nimellä kulkeva touhu tuntuu toimivan aina ja yllättäen jopa ekaluokkalaisille vieraillekin.
Vaikeustasoa on helppo säätää, kun vihjeet ovat puhelimessa. Kuvat pitää ottaa niin, että mukaan tulee tarpeeksi paljon miljöötä, mutta ne kannattaa näyttää aluksi zoomattuna. Jos leikkijöillä ei tunnu välähtävän, voi kuvaa zoomata ulos lisävihjeiden tarjoamiseksi.
Meillä leikki on päättynyt niin, että viimeisessä kuvassa Pingu vilkuttelee pakastimen lähettyvillä. Ja pakastimessa lapsille puolestaan on vilkuttanut pingviinijäätelö. Saapa nähdä missä vaiheessa skidit juoksevat ensimmäisen kuvan nähtyään tonkimaan pakastinta!
Blogauksen alussa muutama vinkkikuva tämän päivän etsinnöistä.
maanantai 5. lokakuuta 2015
Tunnelin päässä valoa!
Neukkutäti kertoi aikanaan, että vauvan kakasta voi päätellä paljon siitä, kuinka lapsen ruuansulatuselimistö voi. Hän kehotti googlaamaan hakusanoilla "baby poop". Menin kotiin ja googlasin. Viihdyin hyvin hakutuloksia selatessani, mutta en ymmärtänyt tuon taivaallista, miten tulokset liittyivät kakkaan. Sitten huomasin kirjoittaneeni hakusanat muodossa "babe boop".
Tuo vanha juttu tuli tänään mieleeni, kun mietin, mitä ihmettä tekisimme aamupäivän aikana. Flunssa on iskenyt molempiin lapsiin, eikä sinänsä kaunis, mutta kylmä ulkoilma tuntunut parhaalta mahdolliselta ratkaisulta. Kelasin taaksepäin, että mitäs sitä talviaikaan onkaan sisällä tehty. No tietenkin rakennettu majoja sohvatyynyistä! Ja voi sitä riemua, kun tyynyistä, sohvasta, tuoleista, parista patjasta ja parista viltistä rakensi pitkän tunnelin, jossa oli neljä käännöstäkin.
Riemu sai vielä lisää kierroksia, kun antoi lapsille taskulampun, jonka valossa tunnelia sai tutkia. Ja pitihän tunnelin läpi toki ajaa autoilla ja lentää lentokoneillakin.
Nyt ihmettelet, että miten ihmeessä tunnelin rakentamisesta tuli alussa mainittu kakkajuttu mieleen. No, en kyllä tiedä. Ehkä siten, että maanantaina vanhatkin jutut toimivat.
Sekin ihme tässä yhteydessä nähtiin, että meikäläinen imuroi sohvan. Nyt se on taas puhdas - iltapäivän juoksutreeneihin saakka.

| Pojun edessä noin kymmenen metriä iloa! Olin positiivisesti yllättynyt, että lapset jaksoivat kiertää tunnelia vuorotellen ilman suurempia kähinöitä. |
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Perhekerhossa
No, rehellinen ollakseni minun oli hieman pakko. Seniorijuniorilla alkoi tänään kerho ja sinne meneminen on aiheuttanut etukäteen pientä kiemurtelua. Niinpä lupasin, että odotamme juniorin kanssa kerhopaikan käytävässä ensimmäisellä kerralla koko kerhoiluajan.
Pari tuntia käytävässä istumista on tietysti jotakuinkin yhtä kiinnostavaa kuin liikenteen laskeminen Kuusamon takamailla. Perhekerho toimii samoissa tiloissa, joten päätin viedä tytön sinne.
Ennakkomielikuvani perhekerhosta perustui vahvasti Eve Hietamiehen loistavaan Yösyöttö-kirjaan. Siinä päähenkilömies on perhekerhossa tietämättömänä kuin Eurooppa tällä hetkellä pakolaisvirtojen kanssa ja lopullinen hämmennys iskee, kun neljäkymmentä naista kiskaisee yhtäkkiä toisen rinnan paljaaksi!
Sukupuolijakauma oli juuri odotusten mukainen. Muitakin miehiä oli, mutta vanhin korkeintaan viisivuotias.
Kerhon täti kävi juttelemassa hetken kanssani ja hänen keskustelun avauksensa niputti tilanteen aika hyvin: "Miltäs se tämä naisten maailma näyttää?" En osannut sanoa mitään, joten hän jatkoi hieman vaivautuneena: "Tietysti toivomme, että täällä kävisi isiäkin, mutta..." Sain sen verran sanoja suuhuni, että pelastin hänet todennäköisesti ikävältä sivulauseelta vastaamalla totuudenmukaisesti: "Tytär näyttää viihtyvän. Se on pääasia!"
Suurin osa mammoista istui alkuhartauden jälkeen ison maton ympärille keskelle lattiaa ja alkoi rupatella. Tytär hakeutui nurkassa olleen leikkikeittiön äärelle, joten pääsin istumaan seinää vasten. Lattialla istuminen ei ole ihan mun juttu.
Tunteroinen meni ihan mukavasti. En katsonut kelloon valehtelematta kuin muutaman kerran - jokaista viittä minuuttia kohden.
Lopuksi leikittiin laululeikkejä. Uskomaton on Suomen terveydenhoitojärjestelmä. Äideille ehditään opettaa sairaalassa joukko lastenlaulujakin kaiken muun ohessa! Vai millä muulla selittyy, että näytin olevan ainoa, joka ei osannut laulaa ja leikkiä siitä, miten "tällä pysäkillä pois, liukuportaita metroon ja metrosta mummolaan"?
Loppujen lopuksi täytyy sanoa, että vaivaantuneisuus ei ollut niin suurta kuin luulin. Imettäjiä näin yhden. Kahvimaito oli loppu. Tyttö viihtyi, koska tiloissa oli paljon uusia leikkikaluja. Omat sosiaaliset kontaktini jäivät tasolle, jonka saavuttaa helposti lähi-Siwan kassalla.
Eihän se mukavalta tunnu antaa lastaan piikitettäväksikään rokotuksen yhteydessä, joten kenties perhekerhoilen toistekin. Tyttären takia.
Ps. Eilen oli enemmän näköiseni aamupäivä, kun ajoimme metsään tsekkaamaan puolukoiden kypsyyttä ja paistamaan suoleen tungettua mössöä nuotiolle. Alla pari kuvaa niistä tunnelmista.
| Tässä hetkessä sukupolvien rajat unohtuvat. Syttyvä nuotio on aina yhtä vetovoimainen! |
| Se ole mikhään, joka ei kahdella poimurilla poimi! |
| Lapset viihtyivät puolukkaretkellä vähintään yhtä hyvin kuin isä. |
| Raakoja, sanoi kettu puolukan marjoista. |
| Tenavien mielestä nämä olivat ihan poiminta- ja syöntivalmiita. Viimeksimainittua sai välillä rajoittaa melko voimakkaasti mahakipujen pelossa. |
perjantai 5. kesäkuuta 2015
Seisovan karhun edessä
Löysimme edellisessä postauksessa mainittuun kesäpaikkaan hyvän pyykkikoneen netin kirpputoripalvelusta. Metallilaatikkoon sullottu moottorin, rummun ja sukan kadottimen muodostama kokonaisuus sattui löytymään Oulun yliopiston hoodeilta. Päätimme piipahtaa samalla reissulla yliopiston eläinmuseossa.
Saisikohan näin kirjoittaa, mutta eläinmuseo (http://www.oulu.fi/biodiversiteettiyksikko/node/1372) on palttiarallaa täydellinen päiväkohde lapsiperheelle. Sen kokoelma on mielenkiintoinen niin aikuisen kuin eri-ikäisten lastenkin näkökulmasta. Sisäänpääsymaksu on muodollinen. Kesäaikaan parkkipaikkoja on kuin sinkkuja Tinderissä. Monenlaista perussafkaa saa useasta yliopiston ravintolasta. Ja kaiken huipuksi eläinmuseon lähellä oleva lastenhoitohuone on niin iso, että se on varmasti rakennettu alunperin rehtorin työhuoneen väistötilaksi.
Bonuksena museossa vierailuun tulee vielä se, että ainakin itse pidän yliopiston ilmapiiristä. Sieltä kerran poistuneena kokemus on sama kuin pääkaupunkiseudulla vierailemisessa: mukava käydä ja mukava lähteä pois.
Eläinmuseo on mielenkiintoinen, mutta henkii suhteellisen vahvasti seitsemänkymmentälukua. Se ei kuitenkaan vähennä ainakaan minun kohdallani fiilistä, kun pohtii omaa pienuuttaan täytetyn takajaloillaan seisovan karhun vieressä tai silmäilee nisäkkäiden luurankoja kosketusetäisyydeltä.
Ja onhan yliopistolla lyhytjalkaisille pitkiä käytäviä riemuissaan juokseville muutakin näkemistä kuin eläinmuseo. Esimerkiksi firman tunnetuin nähtävyys "Yhtyvät säteet" eli kolmimetrinen graniittipalloveistos, jota poika kommentoi etäältä: "Onpa hurjan iso ilmapallo!"

keskiviikko 27. toukokuuta 2015
Mieletön miellekartta kesään
Tiedäthän sen tunteen, kun näet tai kuulet jotain mielenkiintoista ja funtsit, että tuota pitäisi kokeilla joskus itsekin. Jos, niin tietänet myös kuinka usein nuo funtsinnat johtavat ihan konkretiaan. Niinpä niin - harvoin.
Yritimme taklata tätä ilmiötä viime kesänä kiinnittämällä jääkaapin oveen kesätekemiset 2014 -miellekartan. Siihen rustattiin muistiin erinäisiä mukavia pieniä juttuja, joita voisi tehdä, jos kesällä olisi luppoaikaa taikka suorastaan tekemisen puutetta. Useat muistiinkirjoitetut hommat sijoittuivat kodin ulkopuolelle. Lista toimi siis myös oivana evakuointireittinä päivinä, jolloin lapsiperheen arjen seinät uhkasivat kaatua.
Listalla oli varmaan kolmisenkymmentä asiaa, joista kymmenkunta myös toteutettiin. Tekemättömät eivät jääneet harmittamaan, mutta tehdyt olivat poikkeuksetta hetkellisesti elämänlaatua parantaneita.
Päätimme koota vastaavan listan myös tälle kesälle. Näin siitäkin huolimatta, että isompia tekemisiä on kesäksi mietittynä vähintäänkin tarpeeksi. Mutta miellekartan jutut ovatkin niitä tilkitseviä pienempiä kiviä kesäloman purkissa, johon asetetaan ensiksi isommat jutut.
Tässäpä tämänhetkinen kartta. Ehkä löydät siitä jonkin kivan idean itsellesikin! Tai olisiko sinulla täydentävä idea?

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)