Arjen Afrikan tähteä

Siirretäänpä perhe-elämä hetkeksi Afrikan tähden pelilaudalle. Fiiliksissäni vaimo lentää parasta aikaa kohti Tangeria tähti hallussaan ja meikäläinen on juuri kääntämässä rosvolaattaa.

Näin siitäkin huolimatta, että kolmannen odotus on ajanut vaimon kipujen vuoksi lähestulkoon petipotilaaksi. Mutta kun itsellä on takana huikea jakso kotona lasten kanssa, niin vaimoa odottava lapsiperheen arki tuntuu Afrikan tähdeltä minua odottavaan duuniin palaamiseen verrattuna.

Tiedän toki, että asia ei ole näin mustavalkoinen, mutta minkäs fiiliksilleen voi?

Hevosenkenkiä tässä versiossa ei ole olemassa, mutta onneksi arvokiviä sentään on kääntynyt viimeaikoinakin esiin silloin tällöin.

Rubiini on ehdottomasti se, että poika on päässyt kerhoilun makuun. Viime keväänä kerhoon lähteminen aiheutti välillä jopa itkua. Nyt on eri ääni kellossa. Heippahalausta joutuu välillä kerhon edessä suorastaan vonkaamaan, kun juniorilla on niin kiire touhuamaan.

Syitä lienee pojan yleisen kasvamisen lisäksi kaksi. Viisivuotiaiden kerhossa tehdään vaativampia juttuja, joita myös markkinoidaan pre-eskari -asioina. Ratkaisevin tekijä lienee kuitenkin se, että poju on löytänyt viimein kerhosta leikkikaverin. Ja niin hyvän leikkikaverin, että syyslomalle on puolittain suunniteltu kyläilyä tai ainakin leikkipuistotreffejä.

Smaragdeja on kolme, kuten Afrikan tähdessä kuuluukin.

Ensimmäinen on se ilo, joka välittyy pojusta, kun hän viimein oppi ottamaan keinussa itse  vauhtia. Sitä on opeteltu paljon, mutta jotenkin rytmiä vain ei ole löytynyt. No nyt on löytynyt! Kerhossa, missäs muualla. Sen verran kovasta jutusta on kyse, että kundi ei ollut malttanut edes leikkiä uuden tuttavuutensa kanssa pihalla, kun oli pitänyt koko ajan vain keinua!

Toinen vihreä jalokivi on tytön keskittymiskyvyn ja puheen kehitys. Ei ole kauaa siitä, kun kirjan lukeminen tarkoitti korkeintaan aukeamaa. Nyt Mimmi-lehmä voi käydä uimahallireissunsa ihan ilman keskeytyksiä. Keskittymisen parantuminen näkyy myös Lego-sarjojen värkkäämisessä. Muutama kuukausi sitten ohjeista tekeminen tarkoitti lähinnä sopivan ohjeen valitsemista ja sen jälkeen ukkeleiden päiden ja vartaloiden swappaamista. Nyt kuitenkin keskittyminen riittää ihan mainiosti jo pienen kaivinkoneen kokoon näpräämiseen.

Ja mitä tapahtuu, kun kaivuri on valmis. Pikkurouva ottaa sen ja alkaa kertoa tarinaa!
 
Kolmas smaragdi kääntyi esiin läheiseltä päiväkodilta. Meille ja parille tuttavaperheelle löytyi liikuntasalivuoro. Sali on pieni, mutta siellä on palloja, patjoja, maaleja, mailoja, tunneleita ja paljon muuta. Käytiin tänään hieman tutustelemassa ja päähän liimautuneista hiuksista päätellen myös juniorit pitivät ideasta.

Yksi topaasi löytyy sadan metrin etäisyydeltä kotoamme. Kankaalle on rakennettu koko kesä leikkipuistoa. Olemme käyneet melkein päivittäin punakeltaisen aidan vieressä katsomassa, että jokos. No tänään aita oli poissa ja puisto ensimmäistä päivää auki! 

Muita topaaseja ei nyt ole. Pitää keskittyä pitämään rosvolaatta pois mielestä.

Juhannuskesän pieniä kuulumisia

Päättymässä olevalla viikolla on ollut monta pientä kivaa juttua. Tämä on tilkkutäkkimäinen blogaus niistä.

Poika on himoinnut jo kahtena edellisenä kesänä maailmanpyöräkokemusta. Maanantaina toive viimein toteutui, kun pääsimme haistelemaan Hietasaaressa Suomen tivolin tunnelmaa. Ensiksi suuntasimme juoksuaskeleet tietenkin siihen  maailmanpyörään. Mummu ja pappa olivat mukana ja minusta näytti, että me aikuiset nautimme maisemista enemmän kuin jälkikasvu. Laitteessa olisi varmaan saanut olla enemmän vauhtia lasten mielestä. Paljon enemmän vauhtia.

Tyttären reaktioista päätellen parasta tivolissa oli isohko autorata, jossa kiesit kiersivät litistetyn ovaalin muotoista rataa juoksuvauhtia. Poika taas tykkäsi todella paljon isosta pomppulinnasta, jossa oli myös erinäisiä esteitä pienen seikkailijan ylitettäviksi.

Viikolla piipahdimme myös Kempeleen liikennepuistossa. Kunnalle täytyy nostaa tässä(kin) asiassa kypärää: kahden euron autokoulumaksulla saa ajella koko kesän, kunhan vain muistaa pitää koulusta saadun autokortin mukana. Autovalikoimaa on paljon, paikat hyvässä kunnossa ja henkilökuntaa kahden reissun kokemuksen perusteella vähintäänkin tarpeeksi.

Tytöllä liikennepuistossa vieraileminen on ollut lähinnä omalla kaistalla pysymisen opettelua. Seniorijuniori sen sijaan on kysellyt liikennemerkeistä ja -säännöistä niin paljon, että asiaan on pitänyt palata kotonakin. Ei huonå!

Ajokortin sai liikennepuiston poliisilta, mutta saako sen jälkeen alkaa Ũber-yrittäjäksi?

Kerhojen loppuminen on harmittanut nuorempaa. Harva se päivä hän on sanonut, että mennään kerhoon. Onneksi tällä viikolla toive kävi toteen, kun vaimo kävi kaksikon kanssa kesäisessä perhekerhossa. Oli muutes sinänsä huvittavaa ja opettavaistakin seurata vierestä kolmikon lähtövalmisteluita. Hyvin huomasi talvelta tuttuja hetkiä: miten lasten lähtöjännitys alkoi muuttua sinkoilemiseksi kämpän päädystä toiseen ja miten tytöllä ehdottomasti on oltava oma reppu!

Juhannusaatoksi saimme ystäväperheeltä kutsun grillailemaan ja chillailemaan. He olivat hommanneet pienimpien iloksi pihalle uima-altaan. Lapset viihtyivät siinä ainakin yhtä hyvin kuin isämiehet grillin ääressä. Kun sääkin suosi poikkeuksellisen hyvillä juhannuslämmöillä ja mukana oli kummitytönkin perhe, niin aatto kului kerta kaikkiaan rattoisasti.

Poju oppi sukeltamaan snorklausvehkeillään kymmensenttisessä vedessä. Tai ainakin hengittämään snorkkelin kautta suu veden alla.

Seniorijuniorilla oli kyllä hieno oivallus isäntäväen uima-altaasta. Hän totesi, että on hienoa, kun on oma hiekkaranta. Ihmettelin hieman, että öö, hiekkaranta. "Tässä kun on uima-allas ja hiekkalaatikko vierekkäin!"

Vaimon näkemys juhannuksesta :) Piirretty iltatoimien yhteydessä.

Osana seurakuntaa

Olen naputellut blogiin pari kertaa perhekerhoista (eka kerralla ei oltu ihan mukavuusalueella, mutta hiljalleen kohtaamisen muuttuivat mielenkiintoisiksi). Trendi jatkui Suvivirteen saakka: laskin viimeisellä perhekerhokerralla osallistumislistasta, että kerhoilimme kevätkaudella toistakymmentä kertaa!

Iso syy melko aktiiviselle osallistumiselle on ollut äitituttava, joka on poikansa kanssa kulkenut kerhossa ja pyytänyt meitäkin usein mukaan. Muutaman kerran kerhoilimme kuitenkin ilman tuttujakin, eikä fiilis enää ollut lainkaan harmaa. Tärkeintä on, että tyttö on näyttänyt viihtyvän hyvin ja puhunut ei-kerhopäivinäkin usein, että "mennään kerhoon!"

Itse asiassa perhekerhoilu tuntui loppukeväästä jo niin mielenmyötäiseltä, että innostuimme (jälleen tuttavan houkuttelemana, tosin) osallistumaan perhekerhojen kevätretkelle. Huristeltiin siis muiden kerholaisten kanssa bussilla tunteroinen seurakunnan leirikeskukseen, johon kerhonohjaajat olivat loihtineet ohjelmaa: luontoon liittyviä rastitehtäviä, askartelua, lounas ja laulutuokio. Laulutuokiossa oli sellainen erikoisuus, että ohjaajat ottivat lapset osallistumaan ilman vanhempiaan, joten äidit ja pari isää pääsivät kätkemään makaronilaatikon ja pullakahvit rauhassa. Kyseessä lienee se paljon puhuttu arjen luxus.

Retkellä askarreltiin perhosia. Poju halusi tapojensa mukaan tehdä lopuksi "yhden oman jutun". Näyttää etäisesti Mato Matalalta.

Pariin otteeseen perhekerhon kahvihetkessä on käynyt mielessä, että pitäisiköhän tarjoilusta maksaa jotain. Kerho on nimittäin maksuton. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että eiköhän kirkollisvero saa luvan kattaa tarjoilut.

Täytyy myöntää, että muutama vuosi sitten häiden jälkeen häivähti mielessä ajatus kirkollisveron maksamisen lopettamisesta. Sehän on netissä kuulemma helppoa kuin kulutuselektroniikan tilaaminen. Tuntui vähän, että rippikoulun jälkeen ensimmäisen kerran verolle sai vastinetta häiden yhteydessä, enkä osannut nähdä millaista katetta olisi tarjolla ennen hautajaisia.

No, hautajaiset tuli talven aikana pidettyä. Kuoppasin nimittäin kirkosta eroamisen ajatukset syvälle suomalaiseen mielen melankoliaan. Onhan sekä perhekerho että pojan talven aikana pari kertaa viikossa käymä seurakunnan päiväkerho hienoja juttuja kotona oleville lapsille ja heidän vanhemmilleen.

Verothan ovat lähtökohtaisesti ikäänkuin vakuutusmaksuja - palveluita käytetään kausittain. Niin se menee valtion veroissa ja niin se näyttää menevän kirkollisverossa.

Mielenkiintoisia kohtaamisia perhekerhossa

Marmatin aikoinaan, että perhekerhoilu ei tuntunut ihan yhtä mukavalta kuin ensimmäinen pyörälenkki keväällä nastarenkaiden poisvaihtamisen jälkeen. Vertasin kokemusta puolitotuuteen jonka mukaan mukavuusalueelta pitää mennä pois kehittyäkseen. Menneen viiden kuukauden aikana on totta vie tuon suhteen oltu pois mukavuusalueelta - olemme kerhoilleet monesti.

Itse asiassa niin monesti, että perhekerhoilu on muuttunut jo ihan mukavaksi.

Hiljattain perhekerhossa oli toinenkin mies, jonka tiesin pojan kerhokaverin faijaksi. Jutustellessamme kävi ilmi, että hän oli käynyt ammattikoulun syntymäpaikkakunnallani! Pienen lisäjuttelun jälkeen piti jo ojentaa kättä, sillä alle kahdeksantuhannen asukkaan kunnan mittakaavassa olimme eläneet lapsuudessamme lähes naapureina. Seitsemän vuoden ikäerosta johtuen, emme ole voineet kuitenkaan toisiamme kotimaisemissa tuntea. Siitä huolimatta täytyi jälleen kerran todeta, että "pieni se on tämä maa(ilma)!"

Tällä viikolla kerhossa oli e-rit-täin kiinnostava vieras, nimittäin Kempeleen leikkipuistoista vastaava kunnanpuutarhuri. Tunnustettakoon heti kärkeen, että sanoin juniorille aika monta kertaa liikaa, että "vielä hetki, kuunnellaan tätiä", kun ammattilainen kertoi kunnan uudesta puistohankkeesta. Siinä upouutta temmellyspaikkaa suunnitellaan jota kuinkin takapihallemme!

Sivulauseessa mainitsin puutarhurille, että mahtavaa, kun puisto on tulossa lähelle. Minut yllätti, kun hän vastasi, että: "Onpa hienoa, näissä leikkipuistoasioissakin tahtoo olla nimby-ilmiö. Puistoja kyllä halutaan, mutta ei liian lähelle!" Mitä ihmettä?

Sekin selvisi, miksi jotkut puistot ovat aneemisia kuin harmaa Toyota Corolla. Ne ovat saattohoidossa. Niin käy myös kahdelle meidän lähellä olevalle puistolle jahka uusi avataan niiden väliin. Noihin kahteen ei enää uusita kalusteita, vaan puistojen annetaan kuihtua pois.

Itse ihmettelin, että miksi niin harvassa puistossa on pöytä. Järkeenkäypä vastaus oli, että sen hinta on pois muista vermeistä ja toisaalta pöytä lisää evästelyä, mikä lisää roskia, mikä lisää kiinteitä kustannuksia. Uusiin puistoihin pöytiä kuulemma on silti tulossa.

Toivoin myös vaijeriliukumäkeä. Se on kuulemma kallis ja isotöinen, mutta haluttu vempain. Niitä ei kuitenkaan ole Kempeleen lähes kolmessakymmenessä puistossa kuin kaksi, joten pidän lasten puolesta peukkuja! Hieman huvitti puutarhurin esittämä fakta, että kalustevalmistajat luokittelevat vaijeriliukumäet 6+ -ikäkategoriaan. Tyttö päästeli männäsuvena puolitoistavuotiaana sellaisella innoissaan.

Kaikkiaan oli suorastaan kiehtovaa kuulla ja jutella niin olemassaolevista kuin tulevastakin puistosta. Kotikunnalle täydet pisteet hankkeen etukäteistiedottamisesta ja käyttäjien osallistamisesta (perhekerhon lisäksi asiasta on kuulemma juteltu ainakin yhdellä koululla ja lähileikkipuistojen todellisten gurujen eli perhepäivähoitajien kanssa).

Perhekerhossa

Työelämässä on mantra, jonka mukaan kehitystä tapahtuu vain oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemällä. Kahden lapsen hoitaminen on nyt duunini, joten päätin astua mukavuusalueen rajan yli ja mennä perhekerhoon.

No, rehellinen ollakseni minun oli hieman pakko. Seniorijuniorilla alkoi tänään kerho ja sinne meneminen on aiheuttanut etukäteen pientä kiemurtelua. Niinpä lupasin, että odotamme juniorin kanssa kerhopaikan käytävässä ensimmäisellä kerralla koko kerhoiluajan.

Pari tuntia käytävässä istumista on tietysti jotakuinkin yhtä kiinnostavaa kuin liikenteen laskeminen Kuusamon takamailla. Perhekerho toimii samoissa tiloissa, joten päätin viedä tytön sinne.

Ennakkomielikuvani perhekerhosta perustui vahvasti Eve Hietamiehen loistavaan Yösyöttö-kirjaan. Siinä päähenkilömies on perhekerhossa tietämättömänä kuin Eurooppa tällä hetkellä pakolaisvirtojen kanssa ja lopullinen hämmennys iskee, kun neljäkymmentä naista kiskaisee yhtäkkiä toisen rinnan paljaaksi!

Sukupuolijakauma oli juuri odotusten mukainen. Muitakin miehiä oli, mutta vanhin korkeintaan viisivuotias.

Kerhon täti kävi juttelemassa hetken kanssani ja hänen keskustelun avauksensa niputti tilanteen aika hyvin: "Miltäs se tämä naisten maailma näyttää?" En osannut sanoa mitään, joten hän jatkoi hieman vaivautuneena: "Tietysti toivomme, että täällä kävisi isiäkin, mutta..." Sain sen verran sanoja suuhuni, että pelastin hänet todennäköisesti ikävältä sivulauseelta vastaamalla totuudenmukaisesti: "Tytär näyttää viihtyvän. Se on pääasia!"

Suurin osa mammoista istui alkuhartauden jälkeen ison maton ympärille keskelle lattiaa ja alkoi rupatella. Tytär hakeutui nurkassa olleen leikkikeittiön äärelle, joten pääsin istumaan seinää vasten. Lattialla istuminen ei ole ihan mun juttu.

Tunteroinen meni ihan mukavasti. En katsonut kelloon valehtelematta kuin muutaman kerran - jokaista viittä minuuttia kohden.

Lopuksi leikittiin laululeikkejä. Uskomaton on Suomen terveydenhoitojärjestelmä. Äideille ehditään opettaa sairaalassa joukko lastenlaulujakin kaiken muun ohessa! Vai millä muulla selittyy, että näytin olevan ainoa, joka ei osannut laulaa ja leikkiä siitä, miten "tällä pysäkillä pois, liukuportaita metroon ja metrosta mummolaan"?

Loppujen lopuksi täytyy sanoa, että vaivaantuneisuus ei ollut niin suurta kuin luulin. Imettäjiä näin yhden. Kahvimaito oli loppu. Tyttö viihtyi, koska tiloissa oli paljon uusia leikkikaluja. Omat sosiaaliset kontaktini jäivät tasolle, jonka saavuttaa helposti lähi-Siwan kassalla.

Eihän se mukavalta tunnu antaa lastaan piikitettäväksikään rokotuksen yhteydessä, joten kenties perhekerhoilen toistekin. Tyttären takia.

Ps. Eilen oli enemmän näköiseni aamupäivä, kun ajoimme metsään tsekkaamaan puolukoiden kypsyyttä ja paistamaan suoleen tungettua mössöä nuotiolle. Alla pari kuvaa niistä tunnelmista.

Tässä hetkessä sukupolvien rajat unohtuvat. Syttyvä nuotio on aina yhtä vetovoimainen!

Se ole mikhään, joka ei kahdella poimurilla poimi!

Lapset viihtyivät puolukkaretkellä vähintään yhtä hyvin kuin isä. 

Raakoja, sanoi kettu puolukan marjoista.

Tenavien mielestä nämä olivat ihan poiminta- ja syöntivalmiita. Viimeksimainittua sai välillä rajoittaa melko voimakkaasti mahakipujen pelossa.