Osana seurakuntaa

Olen naputellut blogiin pari kertaa perhekerhoista (eka kerralla ei oltu ihan mukavuusalueella, mutta hiljalleen kohtaamisen muuttuivat mielenkiintoisiksi). Trendi jatkui Suvivirteen saakka: laskin viimeisellä perhekerhokerralla osallistumislistasta, että kerhoilimme kevätkaudella toistakymmentä kertaa!

Iso syy melko aktiiviselle osallistumiselle on ollut äitituttava, joka on poikansa kanssa kulkenut kerhossa ja pyytänyt meitäkin usein mukaan. Muutaman kerran kerhoilimme kuitenkin ilman tuttujakin, eikä fiilis enää ollut lainkaan harmaa. Tärkeintä on, että tyttö on näyttänyt viihtyvän hyvin ja puhunut ei-kerhopäivinäkin usein, että "mennään kerhoon!"

Itse asiassa perhekerhoilu tuntui loppukeväästä jo niin mielenmyötäiseltä, että innostuimme (jälleen tuttavan houkuttelemana, tosin) osallistumaan perhekerhojen kevätretkelle. Huristeltiin siis muiden kerholaisten kanssa bussilla tunteroinen seurakunnan leirikeskukseen, johon kerhonohjaajat olivat loihtineet ohjelmaa: luontoon liittyviä rastitehtäviä, askartelua, lounas ja laulutuokio. Laulutuokiossa oli sellainen erikoisuus, että ohjaajat ottivat lapset osallistumaan ilman vanhempiaan, joten äidit ja pari isää pääsivät kätkemään makaronilaatikon ja pullakahvit rauhassa. Kyseessä lienee se paljon puhuttu arjen luxus.

Retkellä askarreltiin perhosia. Poju halusi tapojensa mukaan tehdä lopuksi "yhden oman jutun". Näyttää etäisesti Mato Matalalta.

Pariin otteeseen perhekerhon kahvihetkessä on käynyt mielessä, että pitäisiköhän tarjoilusta maksaa jotain. Kerho on nimittäin maksuton. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että eiköhän kirkollisvero saa luvan kattaa tarjoilut.

Täytyy myöntää, että muutama vuosi sitten häiden jälkeen häivähti mielessä ajatus kirkollisveron maksamisen lopettamisesta. Sehän on netissä kuulemma helppoa kuin kulutuselektroniikan tilaaminen. Tuntui vähän, että rippikoulun jälkeen ensimmäisen kerran verolle sai vastinetta häiden yhteydessä, enkä osannut nähdä millaista katetta olisi tarjolla ennen hautajaisia.

No, hautajaiset tuli talven aikana pidettyä. Kuoppasin nimittäin kirkosta eroamisen ajatukset syvälle suomalaiseen mielen melankoliaan. Onhan sekä perhekerho että pojan talven aikana pari kertaa viikossa käymä seurakunnan päiväkerho hienoja juttuja kotona oleville lapsille ja heidän vanhemmilleen.

Verothan ovat lähtökohtaisesti ikäänkuin vakuutusmaksuja - palveluita käytetään kausittain. Niin se menee valtion veroissa ja niin se näyttää menevän kirkollisverossa.

Perhekerhossa

Työelämässä on mantra, jonka mukaan kehitystä tapahtuu vain oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemällä. Kahden lapsen hoitaminen on nyt duunini, joten päätin astua mukavuusalueen rajan yli ja mennä perhekerhoon.

No, rehellinen ollakseni minun oli hieman pakko. Seniorijuniorilla alkoi tänään kerho ja sinne meneminen on aiheuttanut etukäteen pientä kiemurtelua. Niinpä lupasin, että odotamme juniorin kanssa kerhopaikan käytävässä ensimmäisellä kerralla koko kerhoiluajan.

Pari tuntia käytävässä istumista on tietysti jotakuinkin yhtä kiinnostavaa kuin liikenteen laskeminen Kuusamon takamailla. Perhekerho toimii samoissa tiloissa, joten päätin viedä tytön sinne.

Ennakkomielikuvani perhekerhosta perustui vahvasti Eve Hietamiehen loistavaan Yösyöttö-kirjaan. Siinä päähenkilömies on perhekerhossa tietämättömänä kuin Eurooppa tällä hetkellä pakolaisvirtojen kanssa ja lopullinen hämmennys iskee, kun neljäkymmentä naista kiskaisee yhtäkkiä toisen rinnan paljaaksi!

Sukupuolijakauma oli juuri odotusten mukainen. Muitakin miehiä oli, mutta vanhin korkeintaan viisivuotias.

Kerhon täti kävi juttelemassa hetken kanssani ja hänen keskustelun avauksensa niputti tilanteen aika hyvin: "Miltäs se tämä naisten maailma näyttää?" En osannut sanoa mitään, joten hän jatkoi hieman vaivautuneena: "Tietysti toivomme, että täällä kävisi isiäkin, mutta..." Sain sen verran sanoja suuhuni, että pelastin hänet todennäköisesti ikävältä sivulauseelta vastaamalla totuudenmukaisesti: "Tytär näyttää viihtyvän. Se on pääasia!"

Suurin osa mammoista istui alkuhartauden jälkeen ison maton ympärille keskelle lattiaa ja alkoi rupatella. Tytär hakeutui nurkassa olleen leikkikeittiön äärelle, joten pääsin istumaan seinää vasten. Lattialla istuminen ei ole ihan mun juttu.

Tunteroinen meni ihan mukavasti. En katsonut kelloon valehtelematta kuin muutaman kerran - jokaista viittä minuuttia kohden.

Lopuksi leikittiin laululeikkejä. Uskomaton on Suomen terveydenhoitojärjestelmä. Äideille ehditään opettaa sairaalassa joukko lastenlaulujakin kaiken muun ohessa! Vai millä muulla selittyy, että näytin olevan ainoa, joka ei osannut laulaa ja leikkiä siitä, miten "tällä pysäkillä pois, liukuportaita metroon ja metrosta mummolaan"?

Loppujen lopuksi täytyy sanoa, että vaivaantuneisuus ei ollut niin suurta kuin luulin. Imettäjiä näin yhden. Kahvimaito oli loppu. Tyttö viihtyi, koska tiloissa oli paljon uusia leikkikaluja. Omat sosiaaliset kontaktini jäivät tasolle, jonka saavuttaa helposti lähi-Siwan kassalla.

Eihän se mukavalta tunnu antaa lastaan piikitettäväksikään rokotuksen yhteydessä, joten kenties perhekerhoilen toistekin. Tyttären takia.

Ps. Eilen oli enemmän näköiseni aamupäivä, kun ajoimme metsään tsekkaamaan puolukoiden kypsyyttä ja paistamaan suoleen tungettua mössöä nuotiolle. Alla pari kuvaa niistä tunnelmista.

Tässä hetkessä sukupolvien rajat unohtuvat. Syttyvä nuotio on aina yhtä vetovoimainen!

Se ole mikhään, joka ei kahdella poimurilla poimi!

Lapset viihtyivät puolukkaretkellä vähintään yhtä hyvin kuin isä. 

Raakoja, sanoi kettu puolukan marjoista.

Tenavien mielestä nämä olivat ihan poiminta- ja syöntivalmiita. Viimeksimainittua sai välillä rajoittaa melko voimakkaasti mahakipujen pelossa.