Juhannuskesän pieniä kuulumisia

Päättymässä olevalla viikolla on ollut monta pientä kivaa juttua. Tämä on tilkkutäkkimäinen blogaus niistä.

Poika on himoinnut jo kahtena edellisenä kesänä maailmanpyöräkokemusta. Maanantaina toive viimein toteutui, kun pääsimme haistelemaan Hietasaaressa Suomen tivolin tunnelmaa. Ensiksi suuntasimme juoksuaskeleet tietenkin siihen  maailmanpyörään. Mummu ja pappa olivat mukana ja minusta näytti, että me aikuiset nautimme maisemista enemmän kuin jälkikasvu. Laitteessa olisi varmaan saanut olla enemmän vauhtia lasten mielestä. Paljon enemmän vauhtia.

Tyttären reaktioista päätellen parasta tivolissa oli isohko autorata, jossa kiesit kiersivät litistetyn ovaalin muotoista rataa juoksuvauhtia. Poika taas tykkäsi todella paljon isosta pomppulinnasta, jossa oli myös erinäisiä esteitä pienen seikkailijan ylitettäviksi.

Viikolla piipahdimme myös Kempeleen liikennepuistossa. Kunnalle täytyy nostaa tässä(kin) asiassa kypärää: kahden euron autokoulumaksulla saa ajella koko kesän, kunhan vain muistaa pitää koulusta saadun autokortin mukana. Autovalikoimaa on paljon, paikat hyvässä kunnossa ja henkilökuntaa kahden reissun kokemuksen perusteella vähintäänkin tarpeeksi.

Tytöllä liikennepuistossa vieraileminen on ollut lähinnä omalla kaistalla pysymisen opettelua. Seniorijuniori sen sijaan on kysellyt liikennemerkeistä ja -säännöistä niin paljon, että asiaan on pitänyt palata kotonakin. Ei huonå!

Ajokortin sai liikennepuiston poliisilta, mutta saako sen jälkeen alkaa Ũber-yrittäjäksi?

Kerhojen loppuminen on harmittanut nuorempaa. Harva se päivä hän on sanonut, että mennään kerhoon. Onneksi tällä viikolla toive kävi toteen, kun vaimo kävi kaksikon kanssa kesäisessä perhekerhossa. Oli muutes sinänsä huvittavaa ja opettavaistakin seurata vierestä kolmikon lähtövalmisteluita. Hyvin huomasi talvelta tuttuja hetkiä: miten lasten lähtöjännitys alkoi muuttua sinkoilemiseksi kämpän päädystä toiseen ja miten tytöllä ehdottomasti on oltava oma reppu!

Juhannusaatoksi saimme ystäväperheeltä kutsun grillailemaan ja chillailemaan. He olivat hommanneet pienimpien iloksi pihalle uima-altaan. Lapset viihtyivät siinä ainakin yhtä hyvin kuin isämiehet grillin ääressä. Kun sääkin suosi poikkeuksellisen hyvillä juhannuslämmöillä ja mukana oli kummitytönkin perhe, niin aatto kului kerta kaikkiaan rattoisasti.

Poju oppi sukeltamaan snorklausvehkeillään kymmensenttisessä vedessä. Tai ainakin hengittämään snorkkelin kautta suu veden alla.

Seniorijuniorilla oli kyllä hieno oivallus isäntäväen uima-altaasta. Hän totesi, että on hienoa, kun on oma hiekkaranta. Ihmettelin hieman, että öö, hiekkaranta. "Tässä kun on uima-allas ja hiekkalaatikko vierekkäin!"

Vaimon näkemys juhannuksesta :) Piirretty iltatoimien yhteydessä.

Osana seurakuntaa

Olen naputellut blogiin pari kertaa perhekerhoista (eka kerralla ei oltu ihan mukavuusalueella, mutta hiljalleen kohtaamisen muuttuivat mielenkiintoisiksi). Trendi jatkui Suvivirteen saakka: laskin viimeisellä perhekerhokerralla osallistumislistasta, että kerhoilimme kevätkaudella toistakymmentä kertaa!

Iso syy melko aktiiviselle osallistumiselle on ollut äitituttava, joka on poikansa kanssa kulkenut kerhossa ja pyytänyt meitäkin usein mukaan. Muutaman kerran kerhoilimme kuitenkin ilman tuttujakin, eikä fiilis enää ollut lainkaan harmaa. Tärkeintä on, että tyttö on näyttänyt viihtyvän hyvin ja puhunut ei-kerhopäivinäkin usein, että "mennään kerhoon!"

Itse asiassa perhekerhoilu tuntui loppukeväästä jo niin mielenmyötäiseltä, että innostuimme (jälleen tuttavan houkuttelemana, tosin) osallistumaan perhekerhojen kevätretkelle. Huristeltiin siis muiden kerholaisten kanssa bussilla tunteroinen seurakunnan leirikeskukseen, johon kerhonohjaajat olivat loihtineet ohjelmaa: luontoon liittyviä rastitehtäviä, askartelua, lounas ja laulutuokio. Laulutuokiossa oli sellainen erikoisuus, että ohjaajat ottivat lapset osallistumaan ilman vanhempiaan, joten äidit ja pari isää pääsivät kätkemään makaronilaatikon ja pullakahvit rauhassa. Kyseessä lienee se paljon puhuttu arjen luxus.

Retkellä askarreltiin perhosia. Poju halusi tapojensa mukaan tehdä lopuksi "yhden oman jutun". Näyttää etäisesti Mato Matalalta.

Pariin otteeseen perhekerhon kahvihetkessä on käynyt mielessä, että pitäisiköhän tarjoilusta maksaa jotain. Kerho on nimittäin maksuton. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että eiköhän kirkollisvero saa luvan kattaa tarjoilut.

Täytyy myöntää, että muutama vuosi sitten häiden jälkeen häivähti mielessä ajatus kirkollisveron maksamisen lopettamisesta. Sehän on netissä kuulemma helppoa kuin kulutuselektroniikan tilaaminen. Tuntui vähän, että rippikoulun jälkeen ensimmäisen kerran verolle sai vastinetta häiden yhteydessä, enkä osannut nähdä millaista katetta olisi tarjolla ennen hautajaisia.

No, hautajaiset tuli talven aikana pidettyä. Kuoppasin nimittäin kirkosta eroamisen ajatukset syvälle suomalaiseen mielen melankoliaan. Onhan sekä perhekerho että pojan talven aikana pari kertaa viikossa käymä seurakunnan päiväkerho hienoja juttuja kotona oleville lapsille ja heidän vanhemmilleen.

Verothan ovat lähtökohtaisesti ikäänkuin vakuutusmaksuja - palveluita käytetään kausittain. Niin se menee valtion veroissa ja niin se näyttää menevän kirkollisverossa.