Olemme mööbleeranneet suhteellisen kovalla kädellä viime viikkoina. Lapset saivat omat huoneet. Työ-/vierashuone modattiin aikuisten makkariksi. Nurkassa hohtaa läppäri, jonka alla oleva pöytä on niin pieni, että mieleen tulee liian pitkään kantoon kaadettu tukkipuu.
Iltanukutukset ovat takunneet varsinkin vaimon vuoroilla. Se muodostui suurimmaksi huonekalujumpan motiiviksi. Ajattelimme, että illat rauhoittuisivat, kun lapset saisivat nukahtaa omiin sänkyihinsä, omissa huoneissaan ja omaan tahtiinsa. Sinänsä ironista, sillä aikanaan lapset tuupattiin tuhisemaan samaan huoneeseen nimenomaan siksi, että heistä olisi toisilleen seuraa. Maailma muuttuu Eskoseni. Tai ainakin lapset kehittyvät.
Uuden maailmanjärjestyksen lisämotiiviksi lapsille lyötiin pöytään kova käsi: kahden hyvin menneen illan jälkeen poika saisi käyttöönsä vanhan digipokkarin ja tyttö pääsisi elämänsä ensimmäistä kertaa klooriveteen pulikoimaan. Ja niinhän ne kaksi iltaa tulivat ja menivät. Voiko tällaista ollakaan: iltatoimet, hieman turinointia sohvalla, molemmat sänkyihinsä ja hyvää yötä! Missäs välissä minä nyt selaan internetin viimeiselle sivulle saakka, kun lapsia ei tarvitsekaan nukuttaa tuntia pimeässä istuen?
No, tänään oli aika lunastaa palkinnot. Poju oli kamerasta innoissaan. En ihmettele. Mutta niin oli tyttökin uimareissusta.
Croozerin lukitsemisen jälkeen pihalla kerrattiin vielä kolme sääntöä, jotka laadin etukäteen. Tyttö muisti niistä hienosti kaksi. 1)Uimahallissa ei saa juosta. 2)Uima-altaaseen ei saa pissiä, eikä kakkia. Kolmannen jouduin muistuttamaan: uimahallin vettä ei saa juoda.
Sisälle lompsiessa tyttöä selvästi jännitti. Yleensä parkkipaikoilla joutuu muistuttamaan noin kymmenen metrin välein, että isää pidetään kädestä paikoissa, joissa liikkuu autoja. Uimahallin pihalla ei ollut kaukana, ettei tyttö tarttunut käteeni kaksin käsin.
Jännitys, mutta luultavasti myös ylpeys uimahallissa olemisesta, näkyi myös suihkussa. Ensimmäinen kerta, kun sain pestyä pikkunaisen hiukset ilman vastalauseryöppyä tai suoranaista itkua.
Vauva-altaassa meno oli hetken rauhallista, kunnes tyttö hoksasi liukumäen. Sitten se laskettiin hihkuen monesti. Ja sen laskivat myös altaassa firman puolesta pesivät ankat ja pallot. Juoksusäännöstä joutui muistuttamaan useampaan kertaan.
Varsinainen jackpot löytyi kuitenkin lasten altaasta. 60 cm vesi oli juuri sopivan syvää, jotta metrinen tyttö pystyi esimerkiksi hyppimään veden nosteesta nauttien. Vedessä juokseminen tuntui myös olevan mukavaa. Iso uimarengas aiheutti niin ikään hykertelyä.
Jos lasten allas tarjosi seitsemän oikein tuloksen, niin poreallas pääsi kyllä sekin kuuteen ja lisänumeroon. Tyttö työnsi jalkaansa suuttimen eteen ja nauraa tirskui niin, että eläkeläismummotkin repesivät altaassa hymyilemään.
Hyvää reissua piti hehkuttaa hieman somessakin. Samalla tulin maininneeksi, että kuten pojankin ensimmäisen uimahallivisiitin kohdalla, mietin nytkin että miksei uimaan tule lähdettyä oman kunnon ylläpitämiseksi. Ystävä Espoosta vastasi hienosti: "Eipä kuule hätää. Tulevaisuudessa se tulee menemään niin, että tyttö vie sinua uimaan ja siitä se sitten lähtee."
Sitä odotellessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti