Ristiriitaisia tunteita

Lapset olivat hiljattain mummilassa pari vuorokautta lomalla. Myönnän odottaneeni vapaa-aikaa kovasti jo pari päivää ennen kuin lähtivät. Mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että kyllä tuli koettua muunkinlaisia fiiliksiä tuohon liittyen.

Kuinkahan lussu isä meikäläinen oikein onkaan, kun odottaa hetkeä, jolloin lapset lähtevät mummin ja papan matkaan? Yritin lohduttaa itseäni - ja vaimokin yritti - sillä, että lapsille on terveellistä olla välillä muidenkin seurassa. Ja toisaalta meidän piltit (täysin objektiivinen näkemys, eh, eh) ovat niin mahtavia, että ilomielin suo siitä hienoudesta siivun appivanhemmillekin. Mutta silti, millainen isä on isä, joka odottaa aikaa ilman tenaviaan?

Tuollaisia ristiriitaisia tuntemuksia on ollut viime aikoina muutenkin. Yksi hankalimmista on pojan nukahdutus iltaisin. Aika usein sänkyyn rauhoituttuaan hän pyytää tulemaan sängyn viereen istumaan ja pitämään kädestä. Ensimmäinen reaktio on tietysti, että okei, aika mukava pyyntö nelivuotiaalta - tietysti tulen. Mutta sitten iskee ajatus, että opetanko myöntymällä poikaa nukahtamaan aina joku lähellään?

Kovin ristiriitaisia tilanteita, ei insinööri tällaisia osaa. Insinöörin maailma on binäärinen. Asiat joko ovat tai eivät ole. Useimmiten silti suostun. Korjatkoon viimeistään armeija tuossa tekemäni virheen.

Syyllisyyden tunteesta puhutaan paljon äitien kohdalla, mutta kyllä sitä mahtuu isänkin tunnepalettiin. Usein iskee fiilis, että tänään ei ole liikuttu tarpeeksi, tänään on ollut liikaa ruutuaikaa, tänään oli yksipuolinen ruoka, lapsilla ei ole tarpeeksi kontakteja ikäisiinsä, olinpa taas turhan vaativa...

Oli lohdullista lukea, että vanha kunnon Jari Sinkkonenkin on aikanaan potenut syyllisyyden tunnetta. Jos ammattilainen, niin kai minäkin saan?

Lopuksi vielä varmoihin keväänmerkkeihin. Pojan kummitäti touhusi kanssamme pitkän viikonlopun ja pääsi taiteilemaan katuliiduillakin lasten kanssa. Ensimmäinen kerta tälle kevättä, kun pihassa on kuivaa asvalttia. Ja pyörätkin kaivettiin menneellä viikolla esiin. Tervetuloa kevät, sinua on odotettu kuin suomalaista jalkapallomenestystä. Talvella tunnuit olevan yhtä kaukanakin!

Kevät ja lähestyvä kesä ovat tietysti mahtavia asioita. Varsinkin, kun ykkösvuodenajaksi on jo tehtynä paljon suunnitelmia. Mutta jottei poikettaisi blogauksen otsikosta, niin täytyy myöntää, että ilon ohella takaraivossa moukaroi ajoittain tieto siitä, että perhevapaa kulkee vääjämättä kohti loppuaan. Alle viisi kuukautta jäljellä.

Torkku on rikki

Lapsiperheessä on muutamia rutiineita, joiden toimivuudella on suuri merkitys perheen mielenterveydelle. Tällaisia ovat erityisesti pienten ihmisten inputtiin, outputtiin, pukeutumiseen ja torkkutilan ohjelmointiin liittyvät asiat. On selvää, että taito näissäkin kehittyy käsikädessä lapsen iän kanssa. Mutta jo saavutetun tason merkittävä repsahdus aiheuttaa vanhemmille vanhuutta hiuksistoon.

Poju on ollut suhteellisen helppo nukutettava viime kuukausiin saakka. Toki oli aika, jolloin huoneessa piti olla läsnä koko Nukku-Matin mukaan lähtemiseksi vaadittava aika. Pisimmillään se tarkoitti jopa lähemmäs kahta tuntia. Mutta aikaa saattoi tappaa vaikkapa venyttelemällä tai internetiä pläräämällä.

Tuo aikakausi päättyi neukkutädiltä saadun vinkin avulla. Nukuin pojan sängyn vieressä patjalla toista kuukautta. Kundi oppi kai luottamaan, että kotona on aina joku. Yölliset heräämiset vähenivät ja nukuttamisessa päästiin mahtavaan tilanteeseen - riitti, kun kertasi päivän kuulumiset, veti yhden nuotin vieren ja totesi, että tulen kohta katsomaan missä nukahtamisen suhteen mennään. Pitihän huoneessa toki pistäytyä muutamaan otteeseen, mutta eihän se ole mitään.

Edellä kuvattu kuvio toimi jonkin aikaa jopa senkin jälkeen, kun tyttö muutti samaan huoneeseen. Kumpikin siis nukahti iltatarinoinnin jälkeen itsekseen, kunhan vanhemmat silloin tällöin kävivät näyttäytymässä huoneessa.

Pari kuukautta sitten iltatorkun päällekytkeminen meni kuitenkin pojun osalta pahasti rikki. En tiedä, mitä tapahtui. Eikä tiedä vaimokaan, mutta jostakin syystä nyt ollaan tilanteessa, jossa riidattomat iltatoimet ovat Nobelin rauhanpalkinnon arvoinen suoritus.

Kaikki menee hyvin varsinaiseen nukkumaan alkamiseen saakka. Puuro, pesut ja juttelut menevät sovussa, mutta kun pitäisi sulkea silmät, poika villintyy. Ja villintyy nimenomaan ärsyttääkseen.

Monenlaista on kokeiltu: iltatoimien rytmiä muutettu, oltu välittämättä sängyllä hyppimisestä/tyynyn puremisesta/potkimisesta/huutamisesta, venytetty nukkumaanmenoaikaa varman väsymyksen saavuttamiseksi. Puhuttu, puhuttu ja puhuttu. Ja toki myös yritetty palkitsemista ja rankaisemista. Kaikki aivan (lisää tähän lempikirosanasi) turhaan.

Nätisti sanoen tuntuu kurjalta ja voimattomalta. Itkettää itseäkin, kun näkee, että lapsen on paha olla. Mutta ei pojulla tietenkään ole osaamista tuon kierteen katkaisuun. Ikävä kyllä, tällä hetkellä ei tunnu olevan vanhemmillakaan.

Jotain uutta tässä taas pitää kokeilla. Mutta jos kysyt illalla, sanon varmasti, että nuorelle aikuiselle muukalaislegioonaan lähteminen on paljon parempi idea kuin lasten hankkiminen!

Mollivoittoisen blogauksen päätteeksi kevennys kuin Kymppiuutisissa. Poju leikki lääkäriä ja minä olin potilaana. Valittelin kipua kyynärpäässä. Lääkäri käänsi käden täysin suoraksi ja sanoi, että täällä on tällainen kuoppa - tutkitaan. Kun ongelmaan ei alkanut löytyä ratkaisua lääkärin laukun välineistöllä, piti ottaa röntgenkuva. Se onnistui kirjan avulla: kirja käteen ja oikea sivu esiin - ta-daa! Tästä homma kuitenkin parani. Poika alkoi tutkia korvaa ja löysikin sieltä syyn kyynärpääkipuun! Kokonaisvaltaista hoitamista, sanoisin. Paras tuli kuitenkin lopuksi. Tohtori kaivoi keittiön laatikosta "näytepullon" ja totesi: "Pissanäyte onkin näköjään valmistunut. Maistapa tästä!"