Hyvä päivä!

Päteneekö vanha sanonta ilon kaksinkertaistumisesta jaettassa jakamiseen sosiaalisessa mediassa? Henkilökohtaisesti nyt on hyvä hetki kokeilla, sillä tämä päivä meni niin sanotusti putkeen.

Askelmerkit oli nähtävillä jo aamupuurolla. Kumpikin lapioi mukisematta nassuunsa sähkömagneettisen säteilyn kypsentämän hiutaleiden, maidon ja suolan muodostaman massan ja viilentämiseen käytetyt marjat. Myös syönnin jälkeiset yhteisleikit pikku-Legoilla onnistuivat ilman suurempia aikalisien viheltämisiä.

Käymättä läpi koko päivää, nostan esiin kaksi päivän "häränsilmää".

Ensimmäinen ajoittui lounaaseen, joka onnistui ilman kalabaliikkia, vaikka meillä kaikilla kolmella oli eri ruoka (kyllä, eiliseltä testamentattuja). Sen jälkeen nuorempi väänsi posliinin täyteen, mitä seurasi kummankin rauhoittuminen päiväunille ilman kitkaa. Nuotinvieritin pari biisiä ja siirryin tapani mukaan imuroimaan kivet käytävästä ja ruuat pöydän alta. Operaation jälkeen vilkaisu lasten huoneeseen paljasti, että kumpikin oli siirtynyt unihiekoittajan maille! Täytyy myöntää, että tässä vaiheessa oli himpun verran voittajafiilis.

Ennen iltatohinoita kirjoitin parille kaverille WhatsAppissa: "Voi kun se olisi tuo elämysten tarjoaminen lapsille yhtä helppoa vielä muutaman vuoden päästäkin."

Olimme nimittäin hetkeä ennen palanneet vanhemman lapsen kanssa "täysikuun katselureissulta". Ajoimme pojan kanssa "valolenkin" pururataa vajaan parin kilometrin päähän kylän korkeimmalle kukkulalle ja tutkimme mäeltä, miten läheltä ja kaukaa näkyi tuttuja valoja. Miten pieni voi olla niin innoissaan a)pyöräilystä, b)pyörän valosta, c)kukkulasta, d)kuusta, e)horisontissa näkyvistä valoista?

Poju tuumasi vielä nukkumaanmennessään, että "kiitos kuin veit minut katsomaan kuuta sinne mäelle!"

Päivän teemaan sopi hyvin myös hienoin auto, jonka seniorijuniori on tähän mennessä legoillut täysin itsenäisesti omalla mielikuvituksellaan. Huomaa sivupeilit, takakontti, mittaristo, konepelti ja kaksiosainen tankkausreikä, koska "tässä käytetään sekä bensaa että dieseliä!"

Kolmetoista asiaa, joita en tiennyt vanhemmuudesta

Niin, ei näistä kukaan etukäteen puhunut:

1. Kuinka paljon lasten varjolla rahastetaan. "Kai sinä haluat lapsellesi parasta?" Joo, kyllä, laitetaan niihin tonnin Emmaljungiin vielä aluvanteet ja lisäpitkät.
2. Kuinka hyvin ihminen mukautuu toimimaan väsyneenä. En ole tottunut väsymykseen. Se on edelleen erittäin ankea olotila. Unenpuute on elämänlaatua ankarasti laskeva puutostila. Mutta vielä viisi vuotta sitten kova väsymys käytännössä lamautti minut. Nyt olen tottunut väsymykseen niin, että pystyn toimimaan väsyneenäkin.
3. Kuinka ulosteesta tulee jokapäiväinen asia. Pienten lasten kanssa kakka on ruuan jälkeen toiseksi luontevin asia. Pieni määrä sitä itseään kynnen alla ei ole maanjäristys.
4. Kuinka lapsiin kiintyy hiljalleen. Ei siellä synnärillä tule mitään hokkus pokkus vili jokkusta, että tässä on sun rakas lapsesi, ole hyvä. Aluksi mies ei sitä paitsi pysty tekemään vauvan kanssa juuri mitään. Paitsi sietämään kakkaa. Ja silti pojot vie nainen, joka tarjoaa mielyttävästä pakkauksesta maitoa. Kiintymys kasvaa lapsen ikääntyessä.
5. Kuinka oikeassa isäni olikaan todetessaan aikanaan, että ajan kulumisen huomaa parhaiten lasten kasvamisesta.
6. Kuinka idioottimaisesti lasten vaatteiden koot merkataan. 56 cm, 62 cm, 68 cm, 74 cm... Eli (56 + 6X) cm. Kuuden senttimetrin välein. Haloo! Kenen lapsi kasvaa kuuden senttimetrin kasvupyrähdyksin? No, ei kai kenenkään lapsi kasva esimerkiksi viiden sentin pyrähdyksinäkään, mutta jotenkin 55, 60, 65, 70, 75 olisi helpompi. Tuon nykysysteemin on varmasti kehittänyt joku britti.
7. Lapset todella aiheuttavat tunteiden vuoristoradan. Tai paremminkin sinikäyrän. Huipulta mennään varmasti pohjalle, mutta yhtä taatusti noustaan uudelleen ylös. Viha ja rakkaus. Epätoivo ja toivo. Siinä lapsiperheen jin ja jang. Esimerkkinä voi mainita vaikka sen, kun nukutin lapsiani suhteellisen hankalana iltana toista tuntia. Kammarista alkoi jälleen kuulua melua. Menin vihaisena ja kysyin jo ovelta, että mitä nyt taas. Esikoinen totesi kirkkain silmin: "Tällaisia me olemme!" Eipä siinä voinut kuin nauraa ja leppyä.
8. Kuinka ällöttävistä yksityiskohdista synnyttäneet naiset juttelevat avoimesti. Jos sinulla on lapsia, niin tiedät kyllä. Jos sinulla ei ole lapsia, et varmasti halua tietää.
9. Kuinka hirvittävän paljon aikaa menee lapsiperheen ruokarumbaan ja pyykkisambaan. Aamu- ja iltapuuron laittaminen on pala kakkua, mutta syöttämiseen meneekin helposti puoli tuntia per päivän pääty. Lounas ja päivällinen ovat suositusten mukaan lämpimiä ruokia. Kyllä sinä tiedät, kuinka paljon menee lämpimän ruuan valmistamiseen aikaa. Ja sitten vielä hedelmä-kasvis-marja -tyyppisen välipalan loihtiminen iltapäiväksi. Pyykinpesun voi tiivistää kolmeen sanaan: joka ikinen päivä.
10. Kuinka käsittämättömän kipeää Dublo-lego käy, kun sen päälle astuu. Tai kun sellaisen päälle kääntää unissaan kylkeään. Omassa sängyssään.
11. Kuinka lujille parisuhde joutuukaan hetkittäin. Välillä tuntuu, että pelaamme eri joukkueissa. Vaikka eihän se niin ole. Ruotsissa on käsittääkseni laki, joka estää avioeron hakemisen, jos parilla on alle kaksivuotias lapsi. Fiksua.
12. Kuinka paljon lapsista huolehtiikaan. Lisäksi vanhempi kollega lausui osuvasti, että huolten määrä on vakio. Pienet lapset - paljon pieniä huolia. Vanhemmat lapset - harvemmin, mutta isompia huolia.
13. Miten himputin paljon noista pikkupaviaaneista voikaan välittää!

Miksi ihmeessä?

Luopua nyt mielenkiintoisesta päivätyöstä, parhaimmillaan kyynelkanavia hoonaavasta naurusta kahvitunneilla ja aikuisten seurassa syödystä lounaasta. Miksi ihmeessä?

Tärkein syy on ehdottomasti se, että haluan olla lasteni kanssa. Suoraan sanoen ihmettelen (ainakin vielä) tyyppejä, jotka hommaavat lapsia, mutta työntävät pienokaiset 46-prosenttisesti toisten hoidettavaksi.

Haluani ovat vahvistaneet lukuisat kommentit, joita olen lukenut ja kuullut keski-iän ylittäneiltä miehiltä. Ydinviesti menee liian monella näin: "Lasten kanssa olisi pitänyt olla enemmän. Se on loppujen lopuksi lyhyt aika, kun ne ovat pieniä." Yritän siis tässä asiassa kuunnella enemmän elämänkokemusta kartuttaneita.

Toinen tärkeä syy on se, että vaimoni on ollut kotiäiti muutaman kuukauden jaksoa lukuunottamatta lähes neljä vuotta. Homma alkaa maistua jossain määrin lämpimästä vedestä virvelöidyltä hauelta ja huoli työelämään palaamisen vaikeudesta kasvaa. Meidän molempien mielestä on oikein ja kaikkien etu, että hän palaa duuninsa.

Tästä voisi blogata enemmänkin. Perhevapaat jakautuvat maassamme varsin epätasaisesti äitien ja isien kesken. Se taas on minun maalaisjärkeni mukaan yksi suurimmista syistä siihen, että naisten asema työelämässä ei aina ole tasa-arvoinen.

Kolmas syy perhevapaalle jäämiselleni on halu haistella hieman erilaista elämää. Olen tehnyt softahommia kahdeksan tuntia päivässä kymmenen vuotta. Siihen mahtuu hillitön määrä palavereita, paljon matkustamista, tukuttain ei-niin-tarpeellisia mailikeskusteluita. Toki myös hienoja haasteita ja onnistumisiakin. Näen kuitenkin lasten kanssa kotiinjäämisen jonkinlaisena ajatusten kokoamisen mahdollisuutena ja keskittymisenä asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Haiseneeko tässä asiassa lähestyvä keski-iän kriisi?

En todellakaan kuvittele, että tulevat viisitoista kuukautta olisivat pelkkää hymyä ja aurinkoisia päiviä. Mutta uskon vahvasti, että syyskuussa 2016 voin todeta, että kyllä kannatti.

Enemmistöstä vähemmistöön

Minä olen Tuomas. Reilu kolmekymppinen mies Oulun seudulta. Kesäkuun alussa siirryn enemmistöstä vähemmistöön. Jään miesvaltaiselta alalta viideksitoista kuukaudeksi kotiin kahden 2010-luvulla syntyneen lapseni kanssa. Urapolun pisto softakehittäjästä koti-isäksi.

Jään siis hoitovapaalle, joka mielletään edelleen naisten jutuksi. Tai mielletään ja mielletään. Isyydestä puhutaan kyllä paljon, mutta käytäntö kertoo toista. Helsingin sanomien mukaan kotihoidontuen saajista vain kuusi sadasta on miehiä (http://www.hs.fi/kotimaa/a1418365669260).

Tämän blogin tavoitteena on kertoa millaista on kotielämä kahden nassikan kanssa isän kokemana.

On ollut mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita, kun olen kertonut perheemme tekemästä ratkaisusta. Suurin osa naisista on kehunut ja kertonut arvostavansa ratkaisua. Suurin osa miehistä puolestaan on kertonut arvostavansa ratkaisua, mutta jatkanut, että "minun pääni ei kyllä kestäisi montaa päivää penskojen kanssa kotona."

Ehkäpä tätini on oikeimmassa. Hän oli todennut äidilleni, että en kuulemma tiedä mihin olen ryhtymässä. En varmasti täysin tiedäkään. Mutta olen todella kiinnostunut ottamaan tästäkin asiasta selvää.

Blogini ensimmäinen postaus päättyköön kainoon toiveeseen: lähde mukaan ja kommentoi rohkeasti kirjoituksiani. Vuorovaikutus on parasta!