Jo joutui armas aika

Tänään koitti päivä, jota olen kieltämättä odottanut viime viikkoina kuin esikoululainen jouluaattoa. Out of office -ilmoitus päälle, pullat tiimikavereille, toisen tietokoneen tyhjennys ja pöydän siivous. Kirjoitinpa työpaikalta naamakirjaankin, että palataan näihin työhommiin sitten syyskuussa. Syyskuussa 2016.

Fiilikset olivat yllättävän neutraaleita. Ehkä siksi, että kävimme eilen tiimikamujen kanssa pelaamassa frisbeegolfia, syömässä ja parantamassa muailimoo. Kotiin pyöräillessä ehti fiilistellä, että viidentoista kuukauden aikana tapahtuu varmaan henkilövaihdoksia tiimissä ja että moni nyt paperilla oleva homma ehtii konkretiaan saakka. Toisaalta reilu vuosi on kyllä lyhytkin aika. Mietipä taaksepäin!

Tänään töistä kotiin ajaessa eteläinen naamatuuli oli sen verran kova, että ajatukset pysyivät pyöräilyssä. Matkalle sattui kuitenkin pari pysäytyskuvaa, jotka muuttivat ehkä aavistuksen haikeat tunnelmat alkavan loman riemuksi.

Ensimmäisen silmänräpäyksen tarjoili kaksi oletattevasti opettajaihmistä. He seisoivat koulun vieressä pyöriensä kanssa. Kummallakin oli nippu ruusuja ja selkeästi ne paremmat työkuteet päällä. Suvivirsi paukahti soimaan pään sisäisessä soittorasiassani!

Toisen tuokiokuvan tarjosi puolestaan pikkupoika, joka oli optimistisesti liikenteessä kohti uimamonttua pelkissä uimashortseissa ja pyyhe olkapäillään. Kesä!

Kotona poika kysyi ensimmäisenä: "Alkoiko se nyt?" Ennen kuin ehdin vastata, hän jatkoi: "Se piiiitkä viikonloppu!" Sitäpä ne lähikuukaudet toivottavasti ovat.

Muutenkin seniorijuniori on laukonut tänään sellaista läppää, että hymyä ei ole tarvinnut makuuttaa nollakorkotilillä.

Kauppaan mennessä ihmettelin hänelle, että mitähän tuohon koulun viereen on alettu rakentamaan. Vastaus oli heti valmiina: "Varmaan ojaa, että lapset saavat heitellä siihen kiviä. Tai järveä, että siinä saa polskia."

Kaupassa kävi huono homma. Jätimme hetkeksi isot ja pienet ostoskärryt hyllyn päätyyn. Kun palasimme paikalle pari minuuttia myöhemmin, joku oli nyysinyt pikkukärryt. Poika meinasi vähän kimpaantua ja syytteli minuakin asiasta: "Tätähän minä pelkäsin."

Kolmas mainitsemisenarvoinen murjaisu tuli sitten kotimatkalla. Ihastelin ääneen, että vihreä on niin hyvän väristä näin alkukesästä. "Niin on, nyt pääsee leikkaamaan ruohoa ja avojaloin hiekkalaatikolle."

Päivän parhaasta vastasi kuitenkin vaimoni. Hän kysyi ilmeisen vakavana, että halasinko työkavereita töistä lähtiessäni.

Miksi ihmeessä?

Luopua nyt mielenkiintoisesta päivätyöstä, parhaimmillaan kyynelkanavia hoonaavasta naurusta kahvitunneilla ja aikuisten seurassa syödystä lounaasta. Miksi ihmeessä?

Tärkein syy on ehdottomasti se, että haluan olla lasteni kanssa. Suoraan sanoen ihmettelen (ainakin vielä) tyyppejä, jotka hommaavat lapsia, mutta työntävät pienokaiset 46-prosenttisesti toisten hoidettavaksi.

Haluani ovat vahvistaneet lukuisat kommentit, joita olen lukenut ja kuullut keski-iän ylittäneiltä miehiltä. Ydinviesti menee liian monella näin: "Lasten kanssa olisi pitänyt olla enemmän. Se on loppujen lopuksi lyhyt aika, kun ne ovat pieniä." Yritän siis tässä asiassa kuunnella enemmän elämänkokemusta kartuttaneita.

Toinen tärkeä syy on se, että vaimoni on ollut kotiäiti muutaman kuukauden jaksoa lukuunottamatta lähes neljä vuotta. Homma alkaa maistua jossain määrin lämpimästä vedestä virvelöidyltä hauelta ja huoli työelämään palaamisen vaikeudesta kasvaa. Meidän molempien mielestä on oikein ja kaikkien etu, että hän palaa duuninsa.

Tästä voisi blogata enemmänkin. Perhevapaat jakautuvat maassamme varsin epätasaisesti äitien ja isien kesken. Se taas on minun maalaisjärkeni mukaan yksi suurimmista syistä siihen, että naisten asema työelämässä ei aina ole tasa-arvoinen.

Kolmas syy perhevapaalle jäämiselleni on halu haistella hieman erilaista elämää. Olen tehnyt softahommia kahdeksan tuntia päivässä kymmenen vuotta. Siihen mahtuu hillitön määrä palavereita, paljon matkustamista, tukuttain ei-niin-tarpeellisia mailikeskusteluita. Toki myös hienoja haasteita ja onnistumisiakin. Näen kuitenkin lasten kanssa kotiinjäämisen jonkinlaisena ajatusten kokoamisen mahdollisuutena ja keskittymisenä asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Haiseneeko tässä asiassa lähestyvä keski-iän kriisi?

En todellakaan kuvittele, että tulevat viisitoista kuukautta olisivat pelkkää hymyä ja aurinkoisia päiviä. Mutta uskon vahvasti, että syyskuussa 2016 voin todeta, että kyllä kannatti.