Viisi pelkoa

Päätös hoitovapaalle jäämisestä ei ollut helppo. Rehellisesti sanottuna se oli yksi elämäni vaikeimmista. Onneksi vaimo ja suurin osa lähipiiristä kannusti kuin britti omaa joukkuettaan.

Jossain vaiheessa nostin muijan eteen pöydälle viisi kissaa sanoen, että jos näihin löytyy vastaukset, niin olen valmis.

Ensimmäinen ja toiseksi suurin huolenaiheeni oli ajatus siitä, että pärjäänkö lasten kanssa kotona. Kestäisikö pinnani huonot päivät, kun jauhelihakeitto tiivistää laminaatin välit keittiön lattiassa, pienemmän housut sotkeutuvat niin sisä- kuin ulkokauttakin ja vanhemmalla on tahtoikä pahimmillaan. Tähän ei tietenkään voi vastata kukaan muu kuin minä. Suhteellisen nopeasti tulin lopputulokseen, että pärjään kyllä. Onhan työkavereinani kaksi maailman ihaninta lasta.

Olen suhteellisen sosiaalinen tyyppi. Niinpä toisena epäilyksenäni olikin, ja on edelleen, että kaatuvatko seinät päälle, kun juttukavereina on vain kaksi- ja nelivuotias. Olen miettinyt tähän helpotusta. Yritän lenkkeillä vapaan aikana iltaisin mahdollisimman paljon niin sanotusti kimpassa. Toisaalta päiväsaikaankin saa aikuiskontakteja, jos tarpeeksi haluaa. Luulen, että kyläilemme ja sukuloimme viidentoista kuukauden aikana melko paljon.

Suurimman huolen varjon koti-isyysajatusten ylle heitti raha. Lasten kotona hoitamisesta maksettava tuki on todella pieni: muutamia satoja euroja kuussa. Olemme tulleet menoja karsimalla nippa nappa toimeen, kun vaimo on ollut kotona. Mutta minulla on jonkin verran isommat nettotulot kuin vaimolla. Perheen tulotaso siis rapistuu jossain määrin vaihtaessamme osia.

Ajattelimme, että voin tehdä iltatöitä, jos menee todella tiukalle. Menoistakin voisi vielä hieman nipistää, vaikka valtiontaloudesta tuttua juustohöylää onkin jo heilutettu meillä isoin kaarin viime vuosina.

Tähän huoleen suuri helpotus tuli kuin lahjana. Pankki tarjosi massiivisella kampanjalla asuntolainaan maksutonta lyhennysvapaata vuodeksi. Ja kyllä, lainan takaisinmaksuaika venyy vuodella, mutta nämä ovat arvokysymyksiä. Kun maksamme sitten joskus viimeistä vuotta lainaa pois, molemmat lapsemme juoksevat vapaa-ajallaan omien kavereidensa kanssa. Ei silloin enää kannata kotiin jäädä. Ei ainakaan tällä perusteella.

Viisitoista kuukautta pois työelämästä on pitkä aika alalla, jossa kehitys pinkoo eteenpäin kuin satasen sprintteri maaliviivaa lähestyessään. Ajatuksiani onkin laveerannut viime aikoina huoli oman osaamisen näivettymisestä koti-isyyden aikana. Mutta kas, asioilla on tapana järjestyä. Varsinkin, jos saa suunsa auki, eikä vain kierrätä ajatuksia omassa päässään korvalliselta toiselle. Juttelin suunnitelmistani talvella hiihtolenkillä yhdelle kaverilleni. Myöhemmin kävi ilmi, että kaverini ja hänen isänsä firmassa olisi kysyntää meikäläisen ohjelmointiosaamiselle ainakin projektiluonteisesti! Olemmekin sopineet, että teen vapaan alkamisen jälkeen tuntitöitä varsin paljon vapausasteita sisältävällä sopimuksella heille. Pam sanoi asia järjestyessään!

Viides ja pienin huoleni liittyy siihen, että IT-alaa ei turhaan väännetä ainakaan Oulun seudulla puheissa YT-alaksi. On täysin mahdollista, että minulla ei ole työpaikkaa, johon palata syksyllä 2016. En kuitenkaan usko, että asiat menisivät niin. Sitä paitsi, mainitsinko jo, asioilla on tapana järjestyä! Ystäväni lohkaisi asiasta varsin hyvin, kun aprikoin asiaa kevättalvella ääneen: "Ei sitä tiedä onko sinulla nykyistä työpaikkaasi syksyllä 2016, vaikka et jäisikään kotiin." Niinpä.

Miksi ihmeessä?

Luopua nyt mielenkiintoisesta päivätyöstä, parhaimmillaan kyynelkanavia hoonaavasta naurusta kahvitunneilla ja aikuisten seurassa syödystä lounaasta. Miksi ihmeessä?

Tärkein syy on ehdottomasti se, että haluan olla lasteni kanssa. Suoraan sanoen ihmettelen (ainakin vielä) tyyppejä, jotka hommaavat lapsia, mutta työntävät pienokaiset 46-prosenttisesti toisten hoidettavaksi.

Haluani ovat vahvistaneet lukuisat kommentit, joita olen lukenut ja kuullut keski-iän ylittäneiltä miehiltä. Ydinviesti menee liian monella näin: "Lasten kanssa olisi pitänyt olla enemmän. Se on loppujen lopuksi lyhyt aika, kun ne ovat pieniä." Yritän siis tässä asiassa kuunnella enemmän elämänkokemusta kartuttaneita.

Toinen tärkeä syy on se, että vaimoni on ollut kotiäiti muutaman kuukauden jaksoa lukuunottamatta lähes neljä vuotta. Homma alkaa maistua jossain määrin lämpimästä vedestä virvelöidyltä hauelta ja huoli työelämään palaamisen vaikeudesta kasvaa. Meidän molempien mielestä on oikein ja kaikkien etu, että hän palaa duuninsa.

Tästä voisi blogata enemmänkin. Perhevapaat jakautuvat maassamme varsin epätasaisesti äitien ja isien kesken. Se taas on minun maalaisjärkeni mukaan yksi suurimmista syistä siihen, että naisten asema työelämässä ei aina ole tasa-arvoinen.

Kolmas syy perhevapaalle jäämiselleni on halu haistella hieman erilaista elämää. Olen tehnyt softahommia kahdeksan tuntia päivässä kymmenen vuotta. Siihen mahtuu hillitön määrä palavereita, paljon matkustamista, tukuttain ei-niin-tarpeellisia mailikeskusteluita. Toki myös hienoja haasteita ja onnistumisiakin. Näen kuitenkin lasten kanssa kotiinjäämisen jonkinlaisena ajatusten kokoamisen mahdollisuutena ja keskittymisenä asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Haiseneeko tässä asiassa lähestyvä keski-iän kriisi?

En todellakaan kuvittele, että tulevat viisitoista kuukautta olisivat pelkkää hymyä ja aurinkoisia päiviä. Mutta uskon vahvasti, että syyskuussa 2016 voin todeta, että kyllä kannatti.

Enemmistöstä vähemmistöön

Minä olen Tuomas. Reilu kolmekymppinen mies Oulun seudulta. Kesäkuun alussa siirryn enemmistöstä vähemmistöön. Jään miesvaltaiselta alalta viideksitoista kuukaudeksi kotiin kahden 2010-luvulla syntyneen lapseni kanssa. Urapolun pisto softakehittäjästä koti-isäksi.

Jään siis hoitovapaalle, joka mielletään edelleen naisten jutuksi. Tai mielletään ja mielletään. Isyydestä puhutaan kyllä paljon, mutta käytäntö kertoo toista. Helsingin sanomien mukaan kotihoidontuen saajista vain kuusi sadasta on miehiä (http://www.hs.fi/kotimaa/a1418365669260).

Tämän blogin tavoitteena on kertoa millaista on kotielämä kahden nassikan kanssa isän kokemana.

On ollut mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita, kun olen kertonut perheemme tekemästä ratkaisusta. Suurin osa naisista on kehunut ja kertonut arvostavansa ratkaisua. Suurin osa miehistä puolestaan on kertonut arvostavansa ratkaisua, mutta jatkanut, että "minun pääni ei kyllä kestäisi montaa päivää penskojen kanssa kotona."

Ehkäpä tätini on oikeimmassa. Hän oli todennut äidilleni, että en kuulemma tiedä mihin olen ryhtymässä. En varmasti täysin tiedäkään. Mutta olen todella kiinnostunut ottamaan tästäkin asiasta selvää.

Blogini ensimmäinen postaus päättyköön kainoon toiveeseen: lähde mukaan ja kommentoi rohkeasti kirjoituksiani. Vuorovaikutus on parasta!