Voihan paska!

Kateus on suomalaisten perisynti. Hiljattainen ensimmäinen välitilinpäätökseni saattoi aiheuttaa sellaista. Toisaalta vahingonilo on sanonnan mukaan aidointa iloa. Tässäpä siis viimepäivien kuulumisia, jotka eivät herätä kateutta, mutta saattavat aiheuttaa vahingoniloa.

Ajelimme sunnuntaina mummulasta kotiin periaatteessa puolen tunnin takia. Maanantaina oli pojun kerhoon tutustuminen. Edellinen kerhovuosi (syksy-kevät) meni pojalta ujostellessa ja loppujen lopuksi niin, että junnu ei halunnut kerhoon ollenkaan. Ajattelimme, että tutustuminen olisi paikallaan, vaikka tädit ja tilat tuttuja olivatkin.

Tutustuminen meni ihan ok. Tytär tosin ujosteli vähemmän ja oli innostuneempi kerhon leluista kuin poika. Onneksi vanhempikin pääsi ujoudestaan yli ja nyökytteli kerhon tädeille, kun kysyivät, että eikö sitä ensi viikolla tavata.

Tutustumisen jälkeen tuhisimme päiväunet, odotimme vaimon kotiin ja ajoimme takaisin mummulaan. Johan tuota melkein vuorokausi oltiinkin kotona. Matka meni kolmestaan ihan jees, loppumatkasta tosin viinirypäleiden ja pähkinöiden tukkiessa kitiseviä suita.

Tiistain vastaisena yönä se sitten iski. Oksennustauti tyttärelle. Junnu nukkui vieressäni ja laattasi luonnollisesti osittain päälleni. Voihan paska! Mikä ei tapa, se vahvistaa. Samaa lausetta mietin, kun siivosin makkarin ja wc:n välille tasaisesti levinnyttä outputtia pikkutunteina pois mummun tyynnytellessä väsymysitkua tuhertanutta tyttöä.

Ja ei. En tietenkään älynnyt ottaa kesken unien herättyäni ämpäriä sängyn viereen. Puolen tunnin päästä sama uudestaan. Shit! Tyttö tosin nukkui tässä vaiheessa omassa sängyssään. Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Ja sitten vielä kolmas kierros. Scheiße! Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Aamulla ihmettelin, kun olo ei ollutkaan vahvistunut, vaan enemmänkin valvonut. Mikä ei tapa, se valvottaa.

Olin sopinut tiistaille harrastetöihin liittyvän tapaamisen. Ja luonnollisesti kuuloetäisyydelle deadlinesta. Yllättäen reissu meni hyvin, ja mummulassakin tunnit olivat kuluneet ilman suurempi välikohtauksia.


Mikä ihme siinä on, että lasten pitää sairastaa yöllä? Päivä nimittäin meni ok, mutta seuraava yö oli edellisen toisinto. говно! Output tosin tuli toisesta kanavasta, mutta silti? Mikä ei tapa, se valvottaa.

Aamulla väsytti ja nätisti sanottuna tympäisi. Heräämisen, korjaan ylös nousemisen, jälkeen selvisi, että mummu oli saanut oman tartuntansa. Merde!

Päivä meni jälleen ok ja sain jopa siirrettyä sairastuvan kotiin. Ajattelin, että kotona on helpompi sairastaa. Ehkä. Seuraavana yönä edellisten öiden monotoniset oireet muuttuivat stereoksi eli tytöllä oli kaksipäinen rapatauti. Skit! Mikä ei tapa, se valvottaa.

Siihen tauti onneksi sitten kukistuikin. Muutaman paremman yön jälkeen viitsii jo kirjoittaa aiheesta ja todeta, että säälittävintähän tuollainen on sen terveen lapsen kannalta: sisarus on ankean kärttyisenä, eikä isän ohjelmatoimistosta löydy lippuja ensimmäiseenkään näytökseen.

Eilen olimme poikkeuksellisesti kolmestaan myös lauantaina, kun vaimo oli tapaamassa 15 vuoden takaisia kavereitaan. Otimme viikon vahinkoa kiinni ja retkeilimme pitkin Kempelettä syöden välipalan ulkona ja tutustuen kolmeen uuteen akkujen tyhjennyspaikkaan. Lämpöäkin oli reilusti yli kaksikymmentä.

Kevennys tällä kertaa kuvan muodossa. Alakoulun pihalla oli tällainen leikkikenttähärveli, johon yli 120-senttinen lapsi voi mennä "istumaan" ja kaverit/vanhemmat pyöräyttävät rumpua. Poika nimesi sen heti nähdessään pesukoneeksi!

Kesäpaikkailua vol 1.

Pyöräilimme eräänä kauniina kesäpäivänä 2004 tai 2005 siskon ja silloisen tyttöystävän kanssa mummulaani. Matkaa kertyi yli seitsemänkymmentä kilometriä, joten oli luontevaa jäädä mummun luo yöksi.

Se oli viimeinen kerta, kun olin mummuni luona yötä, sillä nykyään hän asustelee ehtookommuunissa.

Alkuviikosta palasin perheeni kanssa yöpymään tuohon taloon. Vanhempani ovat onneksi pitäneet sen kuosissa, ikään kuin kesäpaikkana. Olihan hieno kolmipäiväinen! Rivarissa asuvat lapset olivat luonnollisesti pihasta innoissaan, eikä vanhaa tavaraa notkuvan vintin vetovoimaa voi yliarvioida.

Siivoilimme pari päivää mummulaa kesäkuntoon ja uuttakin toteutettiin kasvimaalaatikoiden verran. Latoon kärrättiin myös neljäkymmentä metriä painekyllästettyä odottamaan hiekkalaatikkoprojektin starttipaukkua.

Kahden hienon päivän jälkeen kolmas oli surkea. Kaksipäinen kuratauti on vieraillut viime viikkoina meillä ja niin se vain iski viiveellä minuunkin. Oli suhteellisen surkea fiilis kärvistellä mahakivussa sekä pienessä kuumeessa sängyssä ja kuunnella samaan aikaan, kuinka lapset pommittivat vaimoa sadepäivän aiheuttamalla turhautumisella.

Kirjoitin kuitenkin tämän blogauksen otsikkoon vol 1, sillä olen varma, että tulevana suvena vietämme päivän jos toisenkin tuolla kesäpaikassa.

Päättyköön tämäkin blogipostaus seniorijuniorin oivalluksiin, jotka ovat hymyilyttäneet ainakin vanhempiaan.

Lasten kynsien leikkaaminen on ollut molempien kohdalla minun juttuni. Se on jo ihan vauvavaiheessa sellainen homma, jossa isäkin voi "auttaa" lastaan. No, joka tapauksessa, typistin pojan kynsiä totuttuun tapaan kylppärissä. Poju katseli lattialle singahtelevia kynnen pätkiä todeten: "Kylläpä on paljon kynnen neulasia!"

Toinen hauska sattui eilen Rinta-Joupin nurkalla.
Poika: "Mikä kauppa tuo on?"
Minä: "Käytettyjen autojen kauppa."
P: "Pitääkö ne käytetyt autot maksaa?"
M: "Kyllä auto pitää maksaa, jos sellaisen ostaa."
P: "Miten auto mahtuu siihen maksuhihnalle?"

Mummilasta kotiin

Vietettiin viikonloppu mummilassa. Tärkein syy ajankohdalle oli lastemme serkun kouluun siunaaminen, johon kummeja oli pyydetty mukaan.

Viikonloppu oli kaikenkaikkiaan hyvä. Lapset nauttivat selkeästi isovanhempiensa seurasta. Poika esimerkiksi pääsi puuhommiin, kun pappa oli innostunut moottorisahalla veistämisestä. Papan muotoillessa vasta kaadetusta tukista siiliä, meidän kolmevuotias karsi puuta rautasahalla innoissaan ja onnistuneesti. Myös papan tekemällä valtavalla maahan kiinnitetyllä ritsalla ampuminen näytti olevan sekä meidän juniorin että serkkupoikansa mieleen. Yllätys.

Paluumatka piti olla sunnuntaina, mutta vaimo alkoi iltapäivällä poistaa syömisiään mahalaukusta niin sanotusti käänteisellä kaarihölkkärillä. Onneksi pomoni antoi luvan tehdä jälleen kerran etäpäivän, joten maanantaikin kului mummilassa. Lapset olivat 90-prosenttisesti isovanhempien hoidettavana, kun minä tein töitä ja vaimo raportoi vällyjen alta kylmyyttä ja mahaansa. Hienoa apua vaimon vanhemmilta!

Työpäiväni jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin Pohjolan valkoisen kaupungin kainaloon. Poju olisi ehdottomasti halunnut olla vielä pidempään mummilassa. Itkuhan siitä tuli, kun tajusi, että ollaan lähdössä pois. Itsensä koottuaan hän teki aikuisia hymyilyttäneen ehdotuksen: "Iskä voi mennä edeltä. Me jäämme vielä tänne. Iskä voi tulla hakemaan meitä vaikka puolen tunnin päästä."

Matka sujui semi-ok. Poika matkusti tabletin seurassa totutun rauhallisesti. Taisi kuitenkin olla ensimmäinen kerta, kun tuo matka meni hänellä ilman vaippaa.

Tyttö sen sijaan väsähti puolimatkassa. Ja vaikka vaimo hoiti toipilaana ohjelmatoimistoa ja ravintolaa etupenkiltä kiitettävästi, niin takapenkiltä kantautuva ääni muistutti aika-ajoin pahasti polkupyörää, jonka ketjua ei ole huollettu ikinä.

Osaisikohan tuollainen reilun vuoden ikäinen keskittyä tabletilta tuleviin videoihin?