Jotakuinkin juhlavaa arkea

Menneiden puolentoista vuorokauden aikana olen pohtinut useampaan otteeseen, että mitenkähän arki määritellään. On ollut niin mukavaa, että olen miettinyt, voiko tätä enää arjeksi kutsuakaan! Tässä lyhyt kronologinen katsaus aiheeseen.

Poju oli eilen aamupäivän kerhossa. Sen aikana minulla ja tyttärellä kävi vieraita: kummityttö isänsä kanssa ja toinenkin kaveri puolivuotiaan poikansa kanssa. Poju tosin nukkui melkein koko isämiitin ajan, mutta tytöillä riitti touhua. Ja isämiehillä puhetta ainakin pyöräilystä, metsästyksestä ja lasten kuulumisista.

Haimme poitsin pois kerhosta ja saimme vielä yllätysvieraita, kun vaimon siskon mies sattui olemaan paikkakunnalla ja tuli piipahtamaan. Lounas, kahvia ja puhetta. Vaikka en itse metsästä, niin jälleen puhuttiin metsästyksestä. Taitaa olla se aika vuodesta?

Vaimo pyöräili töistä jo ennen päiväunien loppusummeria. Kuulumisten vaihdon jälkeen suuntasimme poitsun kanssa kirjastoon ja kauppaan ilman minkäänlaista kiireen makua. Ei voi moittia sitäkään reissua. Iloksemme kirjastosta löytyi suuraakkosin tavutettuja kertomuksia. Saa nassikka tyydyttää kiinnostustaan kirjaimia kohtaan.

Kun vielä pääsin haistelemaan syysilmaa lenkin muodossa ennen nukutuksiin ryhtymistä, niin täytyy sanoa, että hankala keksiä miten tavallinen arkipäivä voisi parempi olla.

Pojulla meinaa välillä karata desibelit ja meininki yleiseksi ölinäksi. Sovimme hiljan, että kun kolme päivää on mennyt ilman turhaa älämölöä, niin käymme ranskalaisilla ja juustodipillä (juustodippi on pojun oma spesiaalitoive ranujen kylkeen). Tänään oli aika lunastaa lupaus ja saimme jälleen kaveriksi kummitytön isänsä kanssa. Ei hullumpi aamupäivä siis tänäänkään!

Lopuksi tekisi mieli heittäytyä lähes runolliseksi toteamalla, että ihmiset tekevät arjesta juhlaa!

ps. Kiiltokuvamaisuuden ylläpitämiseksi jätin mainitsematta, että eilinen nukuttaminen oli suhteellisen ikävä projekti ja että poika näki yöllä pahaa unta herättäen minut ainakin puolentusinaa kertaa. Mutta otsikossahan onkin sana jotakuinkin.

Kolmella leimalla ranut ja juustodippi -kortti. Perunoiden valokuva by Hese, vieressä poitsin oma näkemys juustodipistä.

Vanhoja tuttuja

Kesän parhaisiin puoliin kuuluu, että ihmisillä on aikaa. Sen turvin liikutaan ja tavataan tuttuja, joita ei muutoin nähdä kovin usein. Meillä reissaaminen jää tänä kesänä nollaan, kun tyttö ei viihdy autossa sitäkään mitä saunassa.

Onneksi menneet puolitoista viikkoa ovat olleet edellä kerrotusta huolimatta varsinaista vanhojen tuttujen tapaamista. Lyhyesti sanottuna: mahtavaa! Jälleen kerran on päässyt todistamaan sen, että kerran ystävä - aina ystävä. Juttu on jatkunut kaikkien kanssa ilman ylimääräisiä muodollisuuksia tai jäykistelyitä niin kuin välissä ei olisi aikaa kulunutkaan.

Mutta kyllä sitä on kulunut! Vanhojen tuttujen tapaamiset alkoivat nimittäin, kun piipahdin kahvilla kera tyypin, johon tutustuin ensimmäisessä kesätyössäni. Emme päässeet ihan varmuuteen, milloin on nähty viimeksi, mutta luultavasti 2006.

Sillä aikaa, kun itse olen keskittynyt rakentamaan omaa versiotani punaisesta tuvasta ja perunamaasta, oli elämä heittänyt tätä kaveria hieman isommalla kädellä. Mahtava oli jutella ja huomata, että rohkeudella, avoimuudella ja omaan asiaansa uskomisella pääsee vaikeidenkin tilanteiden herraksi.

Seuraavana päivänä meille karautti karavaaninsa entinen kämppäkaverini. Himputin hyvä sellainen. Vilinää riitti, kun omien tenaviemme lisäksi edesottamuksiaan esittelivät 5- ja 2-vuotiaat pojat.

Viisivuotias poika jaksoi hämmästyttää monta kertaa jutuillaan ja energiallaan. Yksi hienoimmista oli, kun vaimo kysyi melko pian vieraiden saapumisen jälkeen, että jokos poika on täyttänyt kuusi vuotta. "Ei, se tapahtuu syksyllä. Ja se on oikeastaan jo tapahtunut kuusi kertaa. Olen täyttänyt yksi, kaksi, kolme, neljä ja viisi. Ja silloinkin on juhlittu, kun olen syntynyt!"

Tuota omaa kolme ja puolivuotiasta seuraa vuorotellen iloiten, vuorotellen huolehtien ja välillä ihan äimän käkenä. Yksi jälkimmäiseen johtavista tilanteista syntyy, kun pikkumies jonkin uuden asian edessä toteaa: "Olen ammattilainen!" Olikin hauska huomata, että itseluottamusta löytyy muiltakin vesseleiltä. Viisivuotias vieras nimittäin totesi todennäköisesti yläastelaisille tarkoitetun "kiipeilyseinän" edessä leikkipuistossa, että näyttää helpolta nakilta!

Vieraiden lähdettyä tuli suorastaan suuttunut olo siitä, että elämä on heitellyt meidät kuudensadan kilometrin säteelle toisistamme. Mutta onneksi yhteyttä pidetään edelleen!


Kolmas tapaaminen tuli ajankohtaiseksi, kun pääkaupunkiseudulla jo toistakymmentä vuotta asustellut kaveri tuli käymään kesäpaikassamme alkuviikoista. Samalla hän nappasi erittäin tavoitellun meriitin olemalla ensimmäinen kesäpaikassa pyörällä vieraillut tyyppi!

Kaveri oli jo vihjaillut sosiaalisessa mediassa, että uudet tuulet puhaltavat. Jotakuinkin ensimmäinen puheenaihe oli siis tiedossa jo ennen näkemistä. Ja totta vie, rohkean ja fiksun liikunpa kaveri oli työelämässään tehnytkin lähtemällä opiskelemaan uutta näkökulmaa alaansa.

Tämä mies osasi myös lauseen, jolla sulattaa varmasti puoliväsyneen lapsiperheen vanhempien sydämet. Hän nimittäin totesi, että kunhan penskat vähän kasvaa, niin tuoda heidät hänelle hoitoon! Se on vain niin, että tuollainen ehdotus on aikalailla kauneinta, mitä tällä hetkellä elämässään voi kuulla.


Eilen saunoin semi-pitkän kaavan mukaan niin ikään pääkaupunkiseudulla nykyään asuvan sukulaismiehen kanssa. Meitä hieman huvitti, kun huomasimme ruotivamme kaverin vanhempien rantasaunassa paitsi kasvatuskysymyksiä myös sitä, kuinka poliittinen järjestelmä saataisiin maassamme toimivammaksi. Tuntuu, että siitä ei ole kuin hetki, kun turinoinnin aiheet olivat jotain ihan muuta. You know.

Lasten lausuma loppukevennys alkaa muodostua tämän blogin tavaramerkiksi. Silläkin uhalla annan lopuksi äänen pian kolmevuotiaalle kummipojallemme. Vanhempansa olivat kysyneet loman alussa, että mitä junnu haluaisi tehdä kesälomalla. Vastaus oli ollut ytimekäs: "Mennä pizzalle!" Oikein!