Koitelin kosket ja muita syyslomatohinoita

Vaimo lähti aamulla töihin. Ilmeisen varma merkki siitä, että syyslomalle kävi kuin yleensä palkalle - oli ja meni. On siis oikea hetki muistella mitä viikkoon mahtui.

Nostin Koitelin otsikkoon alueen hienouden takia. Ouluseudulla asuvat tietävät paikan, mutta silti tekee mieli hehkuttaa: vaikka Koitelissa on tullut käytyä muutaman kerran aikaisemminkin, niin kyllä koskiluonto on edelleen komeaa katseltavaa! Lapsiperheen mieleen on myös se, että alue on "vahvasti rakennettu" eli saariin menee lähestulkoon panssaroidut sillat, makkaran tiristäminen onnistuu turvallisilla nuotiopaikoilla ja pitkospuut ovat kunnossa.

Jos tässä maisemassa ei suomalaisen syyslomanviettäjän mieli rauhoitu, niin vika ei ole maisemassa.

Koitelin nettisivujen mukaan alueella vierailee vuodessa yli 40 000 ihmistä. Infran on syytä olla kunnossa ja kyllä se märkiä nuotiopuita lukuunottamatta olikin.

Kävimme Koitelissa vanhemman lapsemme kummin kanssa, joka oli meillä yökylässä kolme yötä. Oli kyllä mukavaa. Ja täytyy sanoa, että poika sai varmastikin parhaan syntymäpäivälahjansa jo etukäteen, kun sai touhuta kumminsa kanssa monena päivänä.

Seniorijuniori näyttää tykkäävän sitä enemmän kumminsa seurasta, mitä vanhemmaksi ehtii. Ei siis ihme, että poika totesi kummia junalle saattaessamme heti junan liikahdettua: "Minun tuli jo ikävä!"

Keskellä viikkoa meillä pyörähti myös nuoremman kummi vuorokauden verran. Kokonaisuudesta pääsi kehkeytymään sellainen tilanne, että vaimo, lapset ja kummit suuntasivat HopLopiin! Melkoisen ainutkertaista, kun kolmella aikuisella oli mahdollisuus mennä juoksemaan kahden lapsen perässä ja silti yksi täysi-ikäinen sai jäädä laittamaan ruokaa valmiiksi odottamaan!

Syysloman kauaskantoisimmat hetket koettiin kuitenkin luultavasti WC:ssä. Nuorempi pääsi selvästikin pönttöilystä jyvälle. Koko perhe on iloinnut siis pienestä lirinästä ja muutamasta molskahduksesta kuin opiskelijat wapun lähestymisestä. Oli mukava huomata, että isompikin tenava osasi aidosti iloita pikkusiskonsa onnistumisista!

Harvinaista herkkua!

Syysloman varsinainen peliaika (lämmittelystä tässä blogauksessa) alkoi osaltamme kilometreillä mummulaan. Mummu ja pappa olivat luvanneet vaimolleni ja minulle lapsiperheen kaviaaria eli kahdenkeskistä aikaa.

Suhautin lasten kanssa mummulaan jo perjantaina vaimon vielä raataessa palkkansa eteen ja lauantaina nostin kytkintä heti aamukahvin kätkeydyttyä ruokatorveen. Kotona tartuin jonkin aikaa nurkassa kyyhöttänyttä pyörää sarvista ja ilmasin elämäni ensimmäistä kertaa maastopyörän jarrut. Tai siis manasin ja ilmasin, mutta joka tapauksessa lopputulos oli onnistunut. Lauantai sisälsi niin minulla kuin vaimollakin monta muutakin sellaista pienempää ja isompaa hommaa, joihin ei ole viitsinyt ryhtyä pikkuapulaisten kanssa.

Illalla pääsimme myös käymään vaimon kanssa yhdessä lenkillä, kun pimeä jo hivutti itseään taivaalle. Kuulostanee monen korvaan arkiselta, mutta meille tuo on ikävän harvinaista luksusta!

Sunnuntaina naatittiin rauhasta. Totesimme, että meille sopisi maakuntalehden tilauksesta viikonlopputilauksen sijasta Kun lapset eivät ole kotona -tilaus. Kumpikin taisi selailla Kalevaa aamupalapöydässä tunteroisen.

Päivä huipentui Oulussa ajettujen cyclocrossin SM-kisojen seuraamiseen ja muiden tekemän ruuan syömiseen kaveripariskunnan kanssa. Tarkoitus oli mennä hakemaan muksut vasta seuraavana päivänä. Seniorijuniorin vanhempiensa ikävöinti oli alkanut kuitenkin muistuttaa Itä-Berliinin kivitaloa niin ankeudeltaan kuin kooltaankin, ajoimme hakemaan nassikat kotiin.

Cyclocross on yleisöystävällinen ja näyttävännäköinen pyöräilylaji.

Ps. Mummulassa oli tarjolla myös toisenlaista harvinaista herkkua. Vanhempani olivat ostaneet minulle Lego-paloauton oletettavasti joululahjaksi, mutta pukki oli ilmeisesti vedonnut ikäänsä ja dementiaansa toimituksen osalta. Melkoinen löytö siis: avaamaton Lego-paketti vuodelta 1987! En osaa sanoa oliko innostuneempi poika vai minä, mutta maltoin kuitenkin jättää kokoamisen nuoremman polven tehtäväksi.

Syysloman avaus urheilukentällä

Kävimme eilen urheilukentällä toista kertaa tälle kesää (poju oikeastaan kolmatta, kun osallistui kerran nappulakisoihin). Onhan se mainio paikka purkaa energiaa, vaikka heittolajien välineistöä ei mukana ollutkaan! Matkassa oli 7-, 4- ja 3-vuotias, sekä pari reippaan vuoden ikäistä urheilijanuorukaista. Kaikki viihtyivät!

Jäin miettimään, että miksi urheilukentillä näkee niin harvoin lapsia muutoin kuin ohjattujen harjoitusten tai kilpailuiden aikaan? Miksi vanhemmat eivät vie lapsiaan kentille?

Ratojen alusta on mahtava, nurmikko yleensä mukavaa ja erilaisia hyppypaikkoja useampia. Pienimmille riittää tolkuttomasti iloa jo siitä, kun riisuu korkeushyppypatjan vaatteistaan pomppualustaksi. Seitsenvuotias oli ihan säkeneissään estejuoksusta.

Ja kyllä yksivuotiaskin oppi kentällä uutta - narskuttelemaan hampaitaan nimittäin. Raivostuttava taito!

Urheilukentällä käynti oli osa varaslähtöämme syyslomaan. Kummitytön kotiseudulla opinahjojen ukset ovat säpissä jo tällä viikolla, joten ajelimme sunnuntaina kesäpaikan syystalkoiden jälkeen Etelä-Pohjanmaalle.  Matkat sujuivat kolmestaan lasten kanssa pelottavan hyvin. Vain hieman kaunistellen osuudekseni jäi ihmetellä sitä pieteettiä, jolla pian nelivuotiaamme mittasi jokaisen takapenkille tarjoilemani viinirypäleparin (rypäleitä oli paljon helpompi ojentaa ajaessa pojan puolelle). Pikkusisko ei varmasti saanut kertaakaan sitä isompaa pureskeltavaa!

Loppukevennys olkoon tällä kertaa loppuherkistely. Reissusta jäi nimittäin mieleen pari mukavaa pehmeää muistoa. Ensimmäinen hetki oli, kun kummitytön veli osoitteli minua leikkipyssyllä. Kummityttö siihen: "Älä, se on mun kummi ja mulle tärkeä!"

Toisesta kohtauksesta piti oikein ottaa pysäytyskuva ajatusten kameralla. Poikamme ja edellä mainittu kummitytön veli ovat "nahistelevassa iässä" ja koko reissun ajan joutui olemaan enemmän tai vähemmän seepran roolissa. Mutta kun tulimme ulkoa sisälle, eikä meidän nassikka saanut kenkiä irti haalareiden lahkeiden alta, niin johan nelivuotias oli auttamassa!