Autoloma Alpeilla lasten kanssa - osa 4

Tuli edellisessä jaksossa hieman disautettua Blediä. Nyt vastapainoksi ylisanoja Itävallasta.

Grossglockner Hochalpenstrasse mainitaan kerta toisensa jälkeen, kun puhutaan Euroopan kauneimmista teistä. Ja voi veljet ja sisaret, aivan syystä! 1935 avattua tietä on rakennettu vuosia turisteille pääsymaksujen turvin. Ei siis yllätys, että infra on kunnossa. Ympäröivät maisemat ovat kuitenkin jotain, jota ei ole valmistettu enää pitkään aikaan!

Kuvat puhukoon jälleen tekstin kustannuksella. Mainitaan nyt kuitenkin, että neulansilmämutkia on matkalla 36 kappaletta, tie nousee 2500 metriin ja korkeimmalta paikalta näkee yli kolmekymmentä yli 3000 metriä korkeaa huippua. Töttöröö - melkein kuin Kempeleessä!

Ajoimme Grossglocknerin tien pohjoiseen päin, Heiligenblutin kylästä Bruckin kylään. Yhdeksän hengen pakulta pääsymaksu oli 35 euroa. Maisemat olivat jokaisen sentin arvoisia.

"Kas tuolla on järvi. Se on aika kaukana tästä. Hetkinen mitäs tuolla rannassa liikkuu? Jotain pisteitä. Ei helkkari, ne on ihmisiä! Järvi on siis aivan hurjasti alempana!"

Mutkat oli numeroitu, mutta sitä ei kerrottu, että kuka tästä on ajanut Vespalla rotkoon?

Wilder Kaiserin alueen voisi puolestani nimetä lapsiperheen eurooppalaiseksi kesälomaparatiisiksi sen enempiä kyselemättä. Alpeilla lienee paljon vastaavia alueita, mutta kun ei ole kokemusta, niin Wilder Kaiser vie tittelin.

Alue koostuu neljästä laaksossa rennosti pötköttelevästä kylästä ja niiden kahta puolen uljaasti asennossa seisovista vuorista. Toisen puolen vuoret ovat karuja, mutta eivät liian karuja vaeltamiseen tai pyöräilyyn. Toisen puolen vuoret on kääritty puolestaan hiihtohisseistä kudottuun verkkoon.

Pieni ihminen suuressa maailmassa.

Kesällä hisseistä pyörivät vain gondolit, mutta eipä lasten kanssa kilometrien mittaiseen tuolihissiin olisi varmaan tullut lähdettyäkään. Pieni pettymys hissien suhteen oli, että vaijerit pysähtyivät jo iltapäivällä viiden maissa.

Ja mitä sieltä hissien väli- ja yläasemilta löytyykään! Kuusi erilaista teemoitettua laajaa puuha-aluetta lapsille ja lapsenmielisille. Alueiden laajuudesta kertonee jotain, että esimerkiksi KaiserWeltissä oli yksistään erilaisia trampoliineja viisi kappaletta. Suurin osa vermeistä ei kuitenkaan ollut suomalaisista leikkipuistoista tuttuja, vaan vempeleitä oli rakennettu mielikuvitusta käyttäen teemaan sopiviksi.

Tässä esimerkiksi nelivuotiaan kerta toisensa jälkeen luokseen houkutellut "puron ylitys".

Aivan kaikki ratkaisut eivät ainakaan minua miellyttäneet, joten ilman valvontaa tenavia ei todellakaan voinut päästää puuhailemaan.

Totuuden nimissä täytyy myöntää, että Itävaltaan sattui myös reissun ainoa "huono" päivä. Tuntui hieman, että kaikille iski matkaväsymys yhtä aikaa. Niin aikuisille kuin lapsillekin. Nuorimmainen osasi onneksi keventää tunnelmaa. Seniorijuniori meinasi lällätellä minulle tyyliin "isi on vauva!". Tyttö ehätti korjaamaan: "Ei, isi on ihminen!"

Viimeisenä päivänä ennen kotiin paluuta pääsimme vaimon kanssa kahdestaan vuorille. Hissillä toisesta kylästä ylös, vuorilla hyvin merkittyjä hyväkuntoisia polkuja toisen kylän hissille ja jälleen gondolissa alas. Kylien välinen bussi oli majoittujille ilmainen, joten sillä kotiin.

Vaimo ehti bussia odotellessaan tukea paikallista Intersportiakin, jonka valikoima oli kyllä kiinnostava. Ykdeksänkymmentä prosenttia tavarasta liittyi pyöräilyyn tai luonnossa liikkumiseen!

Kliseinen Alppi-kuva.

Vielä kliseisempi Alppi-kuva.

Tirolin alueen eduksi täytyy mainita vielä asioiden toimivuus ja paikallinen sapuska. Ruoka on terveellistä kuin uppopaistettu mikä vain, mutta satunnaiselle matkailijalle rasvakoostumuksella ei liene väliä. Schnitzel ja käsespätzle, kyllä kiitos! Lapsiperheelle käy enemmän kuin mainiosti se, että ravintolat ovat auki suomalaisen mahan päivärytmissä. (vrt. Italia).

Ja kuin mansikkana kakun päällä huomasin, että alueella oli varsin hyvät mahdollisuudet sähköpyöräilyyn. Latauspisteitä esimerkiksi oli ravintoloiden terasseilla. 


ps. Edellisessä postauksessa oli puhetta vinjeteistä. Itävallan motareille ajo-oikeus irtosi kymmeneksi päiväksi 8,8 eurolla. Sen lisäksi jouduimme kaapimaan kuvetta Slovenian ja Itävallan väliseen tunneliin päästäksemme. Maksu oli samaa luokkaa vinjetin kanssa.

Autoloma Alpeilla lasten kanssa - osa 3

Saapasmaasta hurautimme 25-vuotista itsenäisyyttään juhlivaan Sloveniaan. Rajalta viikon vinjetti tuulilasiin viidellätoista eurolla. Tuntui halvalta Sveitsin 38 euron tarran jälkeen. Toki Sveitsin vinjetillä olisi saanut ajella vuoden, mutta sehän läpiajajaa lämmitti korkeintaan kuin se kuuluisa liraus talvisissa toppahousuissa.

Heti rajan ylityksen jälkeen piti pysähtyä ottamaan kuvaa hauskannäköisistä heinäsuovista. Näitä näkyi maassa enemmänkin.

Majoituimme kolmen vuorokauden ajan samassa isossa asunnossa Bled-järven lähellä. Slovenia on kompakti kuin Mini Cooperin perään valittava asuntovaunu - lähes pohjoisrajalla sijaitsevalta Blediltä olisi huristellut alle kahdessa tunnissa maan lounaisnurkkaan, jossa Slovenialla on pätkä Välimeren rantaa. Bled ei siis ollut kaukana mistään.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä ajoimme Postojnaan. Vetävä seikka oli Postojnan luola - maailmankuulu parinkymmenen kilometrin luolaverkosto tippukivineen. Nähtävyys on aukaistu yleisölle jo 1836, joten ihan ensimmäisiä vieraita emme olleet. Itse asiassa meitä ennen paikalla oli käynyt jo yli 30 miljoonaa ihmettelijää.

Eikä todellakaan suotta! Ihmeteltävää riitti ja infra oli kunnossa: jonottaa ei tarvinnut ja luolaston mielenkiintoisimpiin paikkoihin kuljetettiin maanalaisella junalla. Kaksivuotias kuitenkin pelkäsi junassa. Nelivuotias alkoi kieltämättä melko pitkän kävelykierroksen lopussa pelätä myös tippukivien putoamista ihmisten päälle.

Suurimmat onkalot luolastossa olivat yli 40 metriä korkeita.

Nättiä, nättiä!

Hämärää ja viileää, mukavaa siis vaihteluksi helteelle ja rasvaa tiristävälle auringolle.

Maan alla liikuttiin osa matkasta junalla, mikä mahdollisti lapsiperheellekin parhaille paikoille pääsemisen. Yhdistelmärattaat mahtuivat nippa nappa vaunuun.

Postojnan luolastossa asuu myös ihmeellinen sokea salamanteri Olmi, jota myös ihmiskalaksi kutsutaan. Muutamia oli esillä isossa akvaariossa. Taisivat olla lasten mielestä luolareissun kohokohta. Ja kyllä aikuinenkin meni mietteliääksi faktojen edessä. Olmi voi elää satavuotiaaksi. Luolastossa vuoren sisässä on harvoin syötävää, joten se voi olla kymmenenkin vuotta syömättä. Pitkän iän salaisuus on myös melkoinen uudistumiskyky - Olmi kasvattaa menetetyn raajan tilalle uuden!

Postojnan toinen iso nähtävyys on Predjaman luolalinna. Siinä missä luola ansaitsee ainakin minulta ylisanat, linnan olisi voinut skipata ja käyttää ajan vaikkapa pääkaupunki Ljubljanaan. Predjaman linna oli hieman mutkia suoraksi vetäen ihan kuin Olavin paksuseinäinen asumus Savonlinnassa. Toki linna oli mahtavassa paikassa vuoren seinämässä ja sen yläosista oli yhteys luolastoon, joka oli toiminut aikoinaan väistötilana

Toinen Bled-päivä kului aurinkoisissa merkeissä Bled-järvi kiertäen. Ylpeänä isänä haluan mainita ensimmäisenä, että nelivuotias käveli koko kuuden kilometrin kierroksen itse! Puolivälissä pidettiin piiiitkä uinti- ja ruokailutauko.

Bledistä jäi vähän vaisu mielikuva. Kaupunki oli selvästi tehty turisteille, mutta itse järvi "tuotteistettu" suorastaan surkeasti siihen nähden, kuinka hienosta paikasta oli kyse. Vain yksi uimaranta, sekin ilman pukuhuoneita. Lapset viuhahtivat ujostelematta, aikuisille teki tiukempaa. Ei montaakaan virallista arskan palvontapaikkaa. Vain pari vesikulkuvälinevuokraamoa. Ravintoloita rannassa vain yhdellä nurkalla, samoin kauppoja. Ei ainuttakaan leikkipuistoa. Sorsia ja joutsenia sentään oli ihmetellä asti. Niin on muutes Oulussakin.

Nättiä oli, mutta ei tarvitse palata. Varsinkaan lasten kanssa.

Ihan kiva paikka kesämökillä, eikun siis Bledin linnalla.

Koreaa, mutta ainakin lapsiperheen kannalta melko aktiviteetitöntä.

Aina voi onneksi onkia kepillä suuria kaloja.

ps. Pitkästä aikaa loppukevennys hashtagilla lastensuusta. Tyttö on hyvin, hyvin itsenäistyvässä iässä. Kaikki pitäisi saada tehdä itse. Apu ei kelpaa. Minä ite. Minä ite. Usko jo, minä ite! Reissussa tyttö kaatui ja pappa tarjoutui puhaltamaan pipiin. Mitäpä tytsy siihen? "Ei pappa, puhallan itse!"

Kolme turvaistuinta takapenkille - osa 2

Kierrettiin päivä autokauppoja vaimon kanssa. Lähtökohdan tiivistimme edellisen postauksen lopussa esitetystä lauseeseen: "Farmari, jossa kolmet Isofixit takapenkillä." Voimalinjaa voisi sitten miettiä, kunhan sopiva automalli löytyisi.

Aluksi mittasin nykyisen Pirkka-Volkkarimme (toisen sukupolven farmari Octavia) reunimmaisten Isofixien väliin jäävän tilan: 42 cm. Penkkejä mittailemalla kävi ilmi, että tilaa pitäisi olla noin 15 cm enemmän, jotta homma onnistuisi. Ja sitten pitäisi olla ne kolmannet Isofixit.

Olemme olleet merkkiin tyytyväisiä, joten marssimme ensiksi automme isoveljen takapenkille. Toisen sukupolven Superbin Isofixien väli oli itse asiassa sama kuin Octavissa. Oo - koo.

Ähisimme mittanauhan kanssa myös muutamassa muussa isoksi mieltämässämme farmarissa. Toyta Avensis (T27 eli kolmas sukupolvi) pysäytti mitan lukemiin 39 cm, samoin neljännen polven Ford Mondeo, Peugeot 407 jäi vielä senttiä kapeammaksi.

Tässä vaiheessa ajatukset alkoivat tummua. Marssimme siis farmareiden farmarin luo ja kaivoimme rullan esiin: Volvo V70 (kolmas sukupolvi) - 43 cm. Voi, voi, taitaa jäädä farmarihaave samaan koriin maailmanympäri matkan kanssa.

Mutta sitten poikkesimme seitsemälle rekisteröidyn Peugeot 308:n (ensimmäinen sukupolvi) takapenkillä. Mitta esiin. Lukema. Uusi mittaus. Lukema. Vielä kerran. Pakko se on uskoa: 56 cm! Ja ensimmäinen farmariauto, josta löytyi kolmet Isofixit takapenkiltä. Tässä on potentiaalia. Muun hyvän lisäksi takapenkki on jaettu tila-autoista tuttuun tapaan kolmeen osaan, joita voi erikseen hivuttaa edemmäs tai takemmas. Tällä järjestelyllä saa turvaistuinten hartialinjan eri kohtiin, joka vähentää tarvittavaa tilaa leveyssuunnassa. Tässä todella on potentiaalia!

Lavensimme katsontakantaa ja hikoilimme vielä tila-autojen takapenkeillä. Tämä piti tehdä pääosin silmät kiinni, niin rumia tila-autot ovat. Tällaisia tuloksia:

• Toyota Corolla Verso, 2 * IF, 54 cm
• Citroen C4 Grand Picasso (toinen sukupolvi), 3 * IF, 58 cm
• Ford C-Max (2. sukupolvi), 2 * IF, 47 cm
• Ford S-Max (1. sukupolvi), 3 * IF, 64 cm
• Opel Zafira (3. sukupolvi), 2 * IF, 45 cm
• Ford Galaxy (2. sukupolvi), 3 * IF, 64 cm
• Kia Karens (3. sukupolvi), 2 * IF, 54 cm
• Peugeot 5008, 3 * IF, 58 cm
• Volkswagen Touran, 2 * IF, 58 cm
• Opel Meriva (2. sukupolvi), 2 * IF, 46 cm
• Renault Grand Scenic, 3 * IF, 54 cm 

Tila-autojen vahvuus on tietysti myös se, että takapenkki liikkuu lähes poikkeuksetta kolmessa erillisessä osassa pituussuunnassa.

Lopuksi päätimme vielä kurkistaa citymaastureiden maailmaan, vaikka niissä takakontin kansi onkin vain ulkonäkösyistä. Kannen takan kun ei ole ollenkaan tavaratilaa. Mittasimme pränikän XC60 Volvon takapenkin. Siitä löytyi kahdet Isofixit ja niiden väliksi osoittautui 46 cm. Citymaasturit - ei jatkoon.

Summa summarum: kolme Isofixiä vierekkäin on kova vaatimus (vaikka eräs autokauppias toikin oman ammattitaitonsa esiin toteamalla, että nehän löytyy nykyään melkein autosta kuin autosta).

Päästötodistuksen saivat siis Peugeot 308, Peugeot 5008, Ford S-Max, Ford Galaxy, Renault Grand Scenic ja Citroen C4 grand Picasso. Rehellisesti sanoen niistä mikään ei ole kovin houkutteleva auto, mutta sillä ei taida tässä pelissä olla enää merkitystä. Huoh.

Edit: kaveri löysi tällaisen listan. Siitä innostuneena kävimme katsomassa Opel Insignian farkkua. Ehkä toivoa vielä olisi. No ei ole! Insigniassa on 2,5 Isofixiä takapenkillä. Toisessa laidassa ihan oikein, toisessa sisempi Isofix-lenkki on hieman tavallista leveämpi ja yhteinen keskipaikan kanssa. Siihen ei ole toivoakaan saada kahta istuinta rinnakkain, mutta takepenkin monikäyttöisyyttä ratkaisu lisää yhden tai kahden turvalaitteen tapauksessa.

Kolme turvaistuinta takapenkille - osa 1

Aloitetaan faktoilla: jos kaikki menee hyvin, niin tänä vuonna juhlimme joulua viidestään. Se on hienoa se!

Täytyy kuitenkin myöntää, että jo silloin kun release 3.0 oli vielä eipäs-juupas-vaiheessa, pelkäsin tulevaa auton vaihtoa. On nimittäin niin, että toisen sukupolven Octaviaamme jää kahden turvavyöistuimen väliin niin vähän hartiatilaa, ettei hento nainenkaan mahdu työntämään selkäänsä penkkiin.

Luin erään blogin, jonka kirjoittaja väitti mahduttaneensa Volvo V40:n takapenkille kaksi turvavyöistuinta ja turvakaukalon. Fiilikseni silloin - juhuu, meillä ei ole mitään ongelmaa: vaihdetaan lasten penkit ja huristellaan hyväksi havaitulla Oculla vielä ainakin vuosi. Blogin kirjoittaja mainitsi, että kotimainen Klippan on kapea istuin.

Ratsastin selaimella Autoliiton turvaistuintestien pariin. Kyseisestä Klippanista sanottua: "Keskinkertainen kuormitus sekä etu- että sivutörmäyksessä."

Aikanaan sekä tenavien kaukalo (Maxi Cosi Cabriofix isofix-telakalla) että turvaistuimet (Cybex Juno-Fix ja Britax Kidfix SICT) valittiin yksiselitteisesti turvallisuus edellä. Ei anna luonto periksi vaihtaa penkkejä vähemmän turvalliseen.

Juno-Fixin ja kidfixin saa Isofixin sijaan kiinnittää myös vöihin, jolloin niitä voi hivuttaa hieman laidemmaksi eli keskelle tilaa tehden. Mutta jälleen Autoliiton testit ampuvat idean kuin haulikkomies savikiekon: "Jos istuin on kiinnitetty auton omalla turvavyöllä, sen turvallisuudesta saama arvosana putoaa hyvästä tyydyttävään."

Maxi Cosi Isofixillä ja vieressä turvavyöistuimet vöissä -kokeilu. "Ihan" ei mahdu Ocun takaovi kiinni.

Pelkoni auton vaihtoon kasvoi entisestään. Oljenkorreksi keksimme vaimon kanssa ratkaisun, jossa vanhin lapsi matkustaisi edessä ja toinen vanhemmista Tiivi-Taavin ja keskimmäisen kanssa takana. Mitä enemmän lukee nettiä, sitä enemmän tulee mieleen, että etumatkustajan turvatyynyn poiskytkentään ei voi luottaa. Poju ei siis tule matkustamaan edessä. Sitä paitsi takapenkki kävisi ahtaaksi tässäkin ratkaisussa.

Auto on siis pakko vaihtaa tai koko perheen reissut unohtaa kesän jälkeen. Mutta millaiseen vaunuun saa kolme penkkiä Isofixeillä kiinni? Seitsenpaikkainen auto on äkkiä ajatellen yleispätevä vastaus. Keskimmäiselle riville molempiin laitoihin ja yksi takariville. Mutta, mutta! Takakontin istuimissa ei useimmiten Isofixejä olekaan. Ja toisaalta, kuka oikeasti haluaa istuttaa lapsensa auton takimmaiseen riviin muutoin kuin silloin tällöin? Haluaisitko itse istua siellä, kun joku tollo ajaa autosi peräboxiin viittäkymppiä?

Kolmannen penkkirivin ongelma on myös se, että tavaratilaan ei käytännössä voi tällöin lastata mitään. Ja tavaraahan lapsiperheellä on kuin jääkiekkomaajoukkueella.

Tulevassa autossamme pitää siis mahtua kolme turvaistuinta rinnakkain etupenkkien takana sijaitsevalle riville. Ja kaikki pitää saada kiinni Isofixeillä. Lisäksi korimalli saisi mielellään olla farmari, käyttövoima nafta, tehoa vähintään 100 kW ja voimalinjassa käsihämmenteinen aski.

Aika ja tulevat blogaukset näyttävät onko tällaista autoa olemassakaan. Stay tuned!

Lasten kanssa Tukholmassa

Kävimme hiljattain lasten serkkujen perheen ja mummun kanssa työntämässä lasten kärryjä päivän Tukholmassa. Reissu meni useista arvaamattomasti liikkuvista osista huolimatta niin nappiin, että palaan siihen vielä blogauksen muodossa.

Menomatkalla pysähdyttiin Tyrvään Pyhän olavin kirkossa. Komea kirkko komealla paikalla. Päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen meidän nelivuotiaan valtava tarve tietää, miksi joku halusi polttaa kirkon. Vaimo sitä sitten kirkko-oppaalta kysyikin ja poika sai rehellisen vastauksen: "Joku mies halusi varastaa kirkkoviinit ja jäljet peittääkseen sytytti kynttilät penkkien alle."

Menomatkalla risteilimme Vikingin modernilla Gracella. Lapset olivat innoissaan niin kannella kuin pallomeressäkin. Lähtö oli kuitenkin vasta iltayhdeksältä, joten nukkumaan piti mennä pian Turun jäätyä horisonttiin.

Pojan lempilauseet tässä positiossa: "Onkohan tuo asumaton saari? Onko tämä avomerta? Katso poiju! Katso majakka! Iso laiva!"

Tukholman laituriin kolahdettiin 6.30. Slussenin sillan eteläpäässä nälkäisiä 24/7 palveleva keltainen M oli ensimmäinen rastimme. Täytyy myöntää, että aamupala oli varsin toimiva, vaikka muutoin Mäkkärin ruokaa inhoankin. Vielä kun yhteen aamupalaan kahvin sijasta otetun kuuman veden valutti Elovena-pussin sisällön päälle, niin lapsille oli jopa puuroakin.

Katariinan kirkon pihan kautta kävelimme Bryggartäppanin leikkipaikalle. Kyseessä on leikkipuisto, joka on naamioitu 1800-luvun minikokoiseksi pihapiiriksi. Kuvat puhukoon puolestaan.

Mahtavuutta - kaksiosainen "talo", jonka ensimmäisen osan alakerrasta kapeita portaita ylös, yläkerrassa huoneesta toiseen ja seinästä liukumäkeen.

Kiikku mallia Bryggartäppan

Tyttö laittaisi varmaan vieläkin täällä hiekasta ruokaa hellalla ja lihamyllyllä, jos häntä ei olisi houkuteltu pois lupaamalla vieläkin kiinnostavampaa tekemistä.

Bryggartäppanin jälkeen ohjelmassa oli lapsiperheen päiväsmoothien perusraaka-aineita: lounasta, päiväunta ja välipalaa. Mausteena Tukholman vanhaa kaupunkia ja kuninkaanlinnan vahdinvaihtoseremoniaa.

"Se on kuulkaa pojjaat Kallella taas uusi nainen..."

Tällaisia keitaita Suomeenkin. Vieressä leikkikenttä ja aikuisille tuolit auringossa palvaamiseen.

Päivän tärkein rasti oli monen kehuma Junibacken. En voi kuin liittyä kehujien joukkoon. Niin hienosti ruotsalaisten kirjailijoiden satumaailmat oli luotu lasten ja aikuisten tutkittavaksi. Kaikkeen sai koskea, mikä oli lapsista kiehtovaa ja aikuisista helpottavaa. Oli Viirun ja Pesosen taloa, oli mahdollisuus istua Mimmi-lehmän sylissä, oli mahdollisuus nähdä Vaahteramäkeä, oli Huvikumpua hevosineen...

Erityisen hieno oli "junamatka" ruotsalaisten satujen maailmaan. Siinä ison hallin kattoon kiinnitetyssä kiskossa roikkui ikään kuin väärinpäin asennettujen saksinosturien varassa "junan vaunuja". Vaunujen kyydissä pääsi katselemaan satujen perusteella tehtyjä pienoismaailmoja. Aikuiset ja 3- & 4-vuotiaat diggasivat. Kaksivuotiaat pelkäsivät. Aivan huikea kokemus. En ihmettele enää yhtään, että jotkut ovat valmiita jonottamaan elämykseen tuntikausia.

Ruotsalaisten kirjailijoiden hahmojen oheen oli oman teemahuoneensa saanut erään suomenruotsalaisen hahmot.

Aikuisten lelukaupan mainos? Eiku näähän on hattivatteja!

Muumimamman keittiö

Viirun ja Pesosen huusholli oli itselleni kenties mielenkiintoisin kurkistuksen kohde.

Paluumatka jyristeltiin takaisin Vikingin laivaston toista ääripäätä edustavalla Amarellolla. Nyhjuinenhan se jo on, mutta muutama vuosi sitten rempattu lasten osasto oli paljon parempi kuin viileän Gracen vastaava. Ja se sijaitsi aivan laivan keulassa: upeat näkymät kesäiselle Itämerelle.

Kehtaankohan tunnustaa, että Gracella lyhyeksi jäänyt yö ja 13 tuntia Tukholmassa jalkojen päällä imivät energiat niin tarkasti, että en poistunut hytistä lasten nukahdettua?

ps. Reissua suunnitellessa jäi googlauksesta yli kolme kohdetta, joihin voisi joskus lasten kanssa palata: Aquaria water museum, Kaknästornet ja Fjarilshuset.

ps. Note to self: Kävimme syksyllä samanlaisen setin (hieman aktiviteetein tosin) aikuisporukalla. Silloin todettiin, että yleisen jaksamisen kannalta Tukholmassa pitäisi ehdottomasti olla yksi yö hotellissa. Jaksaisi paremmin. Täysin sama pätee lasten kanssa reissaamiseen. Ei enää päivä Tukholmassa -risteilyjä, vaan ehdottomasti mieluummin kaksi päivää Tukholmassa.

Syysloman avaus urheilukentällä

Kävimme eilen urheilukentällä toista kertaa tälle kesää (poju oikeastaan kolmatta, kun osallistui kerran nappulakisoihin). Onhan se mainio paikka purkaa energiaa, vaikka heittolajien välineistöä ei mukana ollutkaan! Matkassa oli 7-, 4- ja 3-vuotias, sekä pari reippaan vuoden ikäistä urheilijanuorukaista. Kaikki viihtyivät!

Jäin miettimään, että miksi urheilukentillä näkee niin harvoin lapsia muutoin kuin ohjattujen harjoitusten tai kilpailuiden aikaan? Miksi vanhemmat eivät vie lapsiaan kentille?

Ratojen alusta on mahtava, nurmikko yleensä mukavaa ja erilaisia hyppypaikkoja useampia. Pienimmille riittää tolkuttomasti iloa jo siitä, kun riisuu korkeushyppypatjan vaatteistaan pomppualustaksi. Seitsenvuotias oli ihan säkeneissään estejuoksusta.

Ja kyllä yksivuotiaskin oppi kentällä uutta - narskuttelemaan hampaitaan nimittäin. Raivostuttava taito!

Urheilukentällä käynti oli osa varaslähtöämme syyslomaan. Kummitytön kotiseudulla opinahjojen ukset ovat säpissä jo tällä viikolla, joten ajelimme sunnuntaina kesäpaikan syystalkoiden jälkeen Etelä-Pohjanmaalle.  Matkat sujuivat kolmestaan lasten kanssa pelottavan hyvin. Vain hieman kaunistellen osuudekseni jäi ihmetellä sitä pieteettiä, jolla pian nelivuotiaamme mittasi jokaisen takapenkille tarjoilemani viinirypäleparin (rypäleitä oli paljon helpompi ojentaa ajaessa pojan puolelle). Pikkusisko ei varmasti saanut kertaakaan sitä isompaa pureskeltavaa!

Loppukevennys olkoon tällä kertaa loppuherkistely. Reissusta jäi nimittäin mieleen pari mukavaa pehmeää muistoa. Ensimmäinen hetki oli, kun kummitytön veli osoitteli minua leikkipyssyllä. Kummityttö siihen: "Älä, se on mun kummi ja mulle tärkeä!"

Toisesta kohtauksesta piti oikein ottaa pysäytyskuva ajatusten kameralla. Poikamme ja edellä mainittu kummitytön veli ovat "nahistelevassa iässä" ja koko reissun ajan joutui olemaan enemmän tai vähemmän seepran roolissa. Mutta kun tulimme ulkoa sisälle, eikä meidän nassikka saanut kenkiä irti haalareiden lahkeiden alta, niin johan nelivuotias oli auttamassa!

Ilman lapsia Tukholmassa

Juniori syntyi puolitoista vuotta sitten. Sen jälkeen olemme olleet vaimon kanssa yhtäaikaa erossa lapsista vaikka kuinka monesti. Lista on pitkä kuin luettelo suomalaisista mestarien liigan voittajista. Olemme nimittäin käyneet kahdesti mummulasta naapurikaupungissa asioilla!

Mennyt viikonloppu tarjoili tätä harvinaista herkkua pökerryttävän määrän, sillä kävimme ystäväpariskunnan kanssa aikuisten kesken päivä Tukholmassa -risteilyllä.

Alkumatkasta minua huoletti yllättävän paljon, että kuinka nuorempi pärjää. Hänellä on ollut selkeää eroahdistusta, eikä siis käytännössä ollenkaan kokemuksia ilman vanhempia olemisesta. Mummin ja papan kommenttien perusteella taisi kuitenkin käydä niin, että ensimmäiset erotunnit olivat jälleen kerran raskaampia vanhemmille kuin lapselle. Hyvä niin.

Oli ihmeellistä huolehtia pari vuorokautta vain itsestään! Miettiä buffetissa, että miltä sapuska oikein maistuukaan. Jutella keskeytyksettä aikuisten kesken. Kävellä vesipostin ohi pysähtymättä ihmettelemään sitä. Istua puiston penkillä veneitä katsellen ja antaa huomiokyvyn laskea samaa tahtia lupsahtelevien silmien kanssa. Nukkua yli kahdeksan tuntia keskeytyksettä.

Aika itse Tukholmassa meni leppoisasti. Viking Grace tömähti laituriin puoli seitsemältä ja kaupunki oli vielä yö- ja aamuelämän välisessä hauraassa horroksessa. Minua se ei haitannut, sillä nautin heräävän kaupungin seuraamisesta. Tunnista, jonka aikana aistiärsykkeiden määrä nousee eksponentiaalisesti.

Päivän voisi summata niin, että naiset shoppailivat ja kaverin kanssa käytiin Tekniska museetissa pitkän kaavan kautta: matkat kävellen ja museossa kiirehtimättä. Itse museo oli pettymys. Firma kuvaa itseään sanoilla National museum of science and technology. Olimme ihmeissämme, kun rakennuksesta ei juurikaan vanhoja vermeitä löytynyt, vaan ennemminkin hyvin haalea versio Heurekasta. Parasta antia oli 100 tärkeintä innovaatiota kautta aikojen -näyttely.

Tärkeintä reissulla taisi jälleen kerran olla itse matka, eikä niinkään päämäärä. Niin hienoa kuin junioreiden kanssa onkin värkätä, niin kyllä aikuisten kesken pitäisi pystyä olemaan enemmän. Se on loppujen lopuksi win-win-win -tilanne. Vanhempien akut latautuvat ja lapset sekä isovanhemmat saavat laatuaikaa, jossa keskimmäinen sukupolvi ei ole säätämässä.

Loppuun kaksi mielenkiintoista havaintoa Tukholmasta. 1)Muidenkin vasta vessailuun oppineet pojat näyttävät puristelevan letkuaan kulkiessaan. 2)Bugaboon lastensiirtimiä näkyi katukuvassa todella paljon. Toivottavasti jälkimmäinen ilmiö leviää viimein Pohjanlahden yli isommassakin mittakaavassa.

ps. Jos vastaavalla reissulla laivalle takaisin vanhan kaupungin läpi kävellessä on nälkä, niin täältä löytyy ihan kelpo hoitoa.

Croozailua

Polkupyörän peräkärry jälkikasvulle - mikä teollisuuden mahtilahja lapsiperheille!


Lapsemme matkustavat kesäaikaan useamman kerran viikossa pyöräkärryssä. Kärryttelystä on tullut sen verran iso osa arkea, että sille on muodostunut oma verbinsä - croozailu (mukaillen kärrymme Croozer-merkkiä). Tyypillinen setti on se, että poljen jonnekin vähän kauempana olevalle leikkikentälle nappuloiden kanssa ja samalla reissulla hoidetaan jokin kauppa-asia. Vaimo fillaroi omalla pyörällään tai huhkii/rentoutuu kotona.

Vaikka kärryjä näkee puistoissa je kevyen liikenteen väylillä paljon, niin suhteellisen usein joku kysyy, että onko tuollainen kätevä. Tässäpä kootut pizzat ja kaalikeitot:

Plussat:

• Turvallisuus: lapset istuvat käytännössä metallihäkin sisällä viisipisteturvavöissä. Vaikka kärryn ajaisi katolleen, naperot eivät kolhisi itseään. Toisaalta pyörän saa lipsauttaa kyljelleen ja kärry pysyy pystyssä.
• Skaalautuvuus: kärryssä kulkee 1-2 lasta ja paljon tavaraa (meidän tapauksessamme maksimikuorma 45 kg).
• Matkustajat ovat säältä suojassa.
• Sama kärry muuntautuu useiden merkkien tapauksessa juoksukärryksi tai tuplarattaiksi.
• Lapset viihdyttävät toisiaan. 
• Koko perhe pääsee yhtä aikaa ulos!
• Jo vauvaikäinen pystyy matkustamaan pyöräilijän lihasvoimalla, sillä kärryihin saa "vauvasarjoja", joiden avulla matkustusasento muuttuu varsin makaavaksi.
• Lapset viihtyvät kärryssä hyvin. Mitä lujempaa viitsii ajaa, sitä tyytyväisempiä matkustajia.
• Kärry mahdollistaa pienimuotoisen lenkkeilyn lasten kanssa.

Miinukset:

• Hankintahinta useita satoja euroja.
• Vaatii säilytystilaa.
• Lasten kanssa keskusteleminen on hankalaa. Rehellisesti sanottuna se rajoittuu kahteen lauseeseen: 1)Onko kylmä/kuuma/hätä, 2)Älä kiusaa sisarustasi!
• Vetopyörästä syytä löytyä vaihteet tai vaihtoehtoisesti kuskilta reidet, jotka näkyvät vähän paksummankin puun takaa. Kärry kulkee yllättävän kevyesti tasaisella, mutta jopa alikulkutunnelista nouseminen tuntuu Tour de Francen vuoristoetapilta. Myös jarrujen on oltava tehokkaat.

Äläkä sitten vertaa kärryä ja tarakalle asennettavaa lasten heittoistuinta toisiinsa. Turha mainita, että meidänkin lapsuudessamme tehtiin niin. Meidän lapsuudessamme myös tupakoitiin sisällä ja kuljetettiin lapsia auton jalkatilassa!

ps. Pyöräkärryn mukana kannattaa pitää sekä kärryyn että pyörään sopivaa vararengasta, rengasmuoveja ja pumppua. Ja niitä on syytä osata käyttää. Vaikeaa se ei ole. Toinen vaihtoehto on pitää lasinsirujen ja terävien kivien varalta kännykän pikavalinnassa hyvin varustellun taksin puhelinnumeroa ja mukana luottokorttia.

Matkamässyä!

Yhtä sun toista on tullut kokeiltua lapsien hiljaa pitämiseksi, tarkoitan ravitsemiseksi, kulkuvälineissä. Tässäpä pari hyväksi havaittua vinkkiä:

Lentokoneeseen:
* Keitetty maissin tähkä: Suhteellisen siisti sen suhteen, että lattialle ja vaatteille ei tipu ruokaa. Kasvojen suhteen hulvattoman epäsiisti. Hyvää myös se, että syöminen on työlästä eli siihen kuluu aikaa ja korvia helpottavaa nielemistä tulee paljon.
* Banaani: Voi syödä joko suoraan kuorestaan, tai "vuolla" lusikalla soseeksi. Toimii siis, vaikka matkustajien ikäero olisi hampaissa mitattuna huomattava.
* Sormiruoka, jos lapsi sopivassa iässä - yhdistää tekemisen ja nielemisen. Ei siistein mahdollinen ratkaisu, mutta ruokavalinnalla voi vaikuttaa sotkun määrään. Esimerkiksi liukkaat herneet tai tahmeat rusinat ovat ei-ei, mutta pähkinät tai pähkinän palaset sotkemattomina kyllä-kyllä.

Autoon/junaan:
* Kokonainen tuorekurkku, josta ohjelmatoimistoa vänkärin paikalla pyörittävä leikkaa sopivia kiekkoja: Aivan ehdoton! Kurkkuhan on lähes 120-prosenttisesti vettä. Ei sotke autoa, vaikka nestettä menisi vähän penkeille. Helppo annostella.
* Viinirypäleet (meidän kielessä viinihyväleet): lasten suosikkeja. Siistejä niin kauan, kuin laitetaan kokonaisena suuhun, eikä kerran suuhun laitettua rypälettä oteta jatkotarkasteluun käsiin.
* Porkkana: hieman vaativampi kuin kaksi edellistä, koska pitää suikaloida jo kotona.
* Pähkinät: herkullisia, sotkemattomia ja terveellisiä!

Tästä ei ole kokemusta, mutta ideana loistava apu mehun/smoothien juomiseen: Mehujehu

Mummulan aarrearkulla

Mummuloitiin neljä päivää. Huh, huh! Touhuntäyteisiä päiviä!

Onhan maatalossa kyläily lapsille melkoista tekemisen aarrearkun penkomista. Varsinkin vanhemmalle on niin paljon tutkittavaa, että pikkumies ei millään ehdi tehdä kaikkea, mikä kiinnostaisi.

Traktorit pitää aina käydä katsomassa kaikki ja ainakin yhden kyytiinkin päästä. Tällä kertaa kyytiin pääseminen oli tavallistakin hohdokkaampaa, sillä poju kävi papan kanssa hakemassa sahapuita metsästä.

Tällä reissulla käytiin myös sahalla ihmettelemässä, että kuinka tukeista löytyy lautoja. Puuteemaan liittyi sekin, kun seniorijuniori pääsi tutustumaan papan kanssa polttopuiden tekemiseen klapikoneella.

Mummuloinnin hyviä puoli on myös se, että serkkupoikien perhe asuu samalla paikkakunnalla. Vilinää ja vilskettä riittikin varsin kiitettävästi. Serkkujen kanssa paisteltiin muun muassa makkaraa nuotiopaikalla. Siinä yhteydessä poika murjaisi jälleen hyvän jutun: Siskoni lähti hakemaan juomista. Poju ilmoitti: "Minä en tykkää maidosta!" Hauskaksi lauseen tekee se, että poika ei suurin surminkaan edes koske maitolasiin.

Vanhempi lapsi opetteli reissun aikana myös pelaamaan Afrikan tähteä vaimon kanssa. Sovelletuilla säännöillä kuin Turkin vaaleissa, mutta kuitenkin. Poitsi opetti sääntöjä myös vuotta nuoremmalla serkkupojalleen. Peli kuitenkin keskeytyi ruokailun ajaksi. Poika selitti: "Pappa! Meillä on Afrikan tähti kesken. Nyt ei voida lähteä traktorihommiin. Sitten kun peli loppuu, voidaan lähteä jälleen traktorihommiin."

Näin myös tätiäni, joka asuu varsin kaukana meidän nurkiltamme. Juttelimme jonkin verran myös siitä, että olen jäänyt kotiin lasten kanssa. Hänellä oli hyvä neuvo tulevia kuukausia varten: "Muistan, kun omat lapseni olivat pieniä. Minusta tuntui, että en varmaan enää koskaan pääse mihinkään. Mutta olen minä päässyt!"

Niinpä!

Oman jaksamisen kannalta mummuloinnissa on monia ehkä pieniltä kuulostavia, mutta käytännössä isoja asioita. On hienoa päästä vaimon kanssa yhdessä saunaan. On hienoa käydä hieman pyöräilemässä. Aivan käsityskyvyn rajamailla on sen hienouden suuruus, kun saa aamulla nukkua yhdeksään isovanhempien touhutessa lasten kanssa.

Kotiin päin kokeilimme siskoni perheen suhteellisen menetyksekkäästi käyttämää matkustusreseptiä: iltapuurot kylässä nassuun, iltapesut ja yöpuvut päälle. Lapset nukahtavat autoon ja kannetaan kotona tajuttomina omiin sänkyihinsä.

No voi arvata, kuinka hyvin tuo onnistui. Persilleenhän se meni. Täydellisesti. Poika ei nukkunut silmäystäkään, sen sijaan oli A- ja B-hätää kesken matkan. Onneksi väsy voitti kotona nopeasti. Tyttö nukkui autossa tunnin ja heräsi sitten. Vaimo nukutti häntä kotona pari tuntia ja oli urakan jälkeen rikki kuin venäläinen demokratia.

Ihan just heti ei ole uusintakokeilun aika.

"Puukiikku" on yksi mummulan vetonauloista. Tuntuu, että kumpikin jaksaisi keinua siinä loputtomasti. Vaatetus on tälle kesäkuun alulle tyypillistä. Pohjois-Pohjanmaalla on ollut niin kuumaa, että UV-säteilyä vastaan on pitänyt suojautua kaksi-kolminkertaisin vaattein. Alkuviikostakin jopa kymmenen astetta lämmintä päivällä!

Mummilasta kotiin

Vietettiin viikonloppu mummilassa. Tärkein syy ajankohdalle oli lastemme serkun kouluun siunaaminen, johon kummeja oli pyydetty mukaan.

Viikonloppu oli kaikenkaikkiaan hyvä. Lapset nauttivat selkeästi isovanhempiensa seurasta. Poika esimerkiksi pääsi puuhommiin, kun pappa oli innostunut moottorisahalla veistämisestä. Papan muotoillessa vasta kaadetusta tukista siiliä, meidän kolmevuotias karsi puuta rautasahalla innoissaan ja onnistuneesti. Myös papan tekemällä valtavalla maahan kiinnitetyllä ritsalla ampuminen näytti olevan sekä meidän juniorin että serkkupoikansa mieleen. Yllätys.

Paluumatka piti olla sunnuntaina, mutta vaimo alkoi iltapäivällä poistaa syömisiään mahalaukusta niin sanotusti käänteisellä kaarihölkkärillä. Onneksi pomoni antoi luvan tehdä jälleen kerran etäpäivän, joten maanantaikin kului mummilassa. Lapset olivat 90-prosenttisesti isovanhempien hoidettavana, kun minä tein töitä ja vaimo raportoi vällyjen alta kylmyyttä ja mahaansa. Hienoa apua vaimon vanhemmilta!

Työpäiväni jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin Pohjolan valkoisen kaupungin kainaloon. Poju olisi ehdottomasti halunnut olla vielä pidempään mummilassa. Itkuhan siitä tuli, kun tajusi, että ollaan lähdössä pois. Itsensä koottuaan hän teki aikuisia hymyilyttäneen ehdotuksen: "Iskä voi mennä edeltä. Me jäämme vielä tänne. Iskä voi tulla hakemaan meitä vaikka puolen tunnin päästä."

Matka sujui semi-ok. Poika matkusti tabletin seurassa totutun rauhallisesti. Taisi kuitenkin olla ensimmäinen kerta, kun tuo matka meni hänellä ilman vaippaa.

Tyttö sen sijaan väsähti puolimatkassa. Ja vaikka vaimo hoiti toipilaana ohjelmatoimistoa ja ravintolaa etupenkiltä kiitettävästi, niin takapenkiltä kantautuva ääni muistutti aika-ajoin pahasti polkupyörää, jonka ketjua ei ole huollettu ikinä.

Osaisikohan tuollainen reilun vuoden ikäinen keskittyä tabletilta tuleviin videoihin?