"Sinä olet aivan hupsu!"
Siinä luultavasti joulun parhaiten mieleeni painunut lause. Tällä kertaa totuus ei tullut oman jälkikasvun suusta, vaan kyseessä oli kolmivuotiaan tuttavaperheen tyttären avausrepliikki, kun vaapuin aattona heille pukin tamineissa.
En ole ennen ollut pukkina. Kokemus oli alkuhämmennyksestä huolimatta positiivinen.
Pukkikeikka tuli kohdalleni kysyttyäni tuttuvaperheen isää meille pukin hommiin. Tehtiin vaihtokaupat. Minulla oli varmasti helpompaa, sillä tuttavien lapset olivat pukista kiinnostuneita ja rohkealla mielelellä. Meillä tyttö parahti pukin nähdessään valtavaan itkuun ja poika ujosteli koko visiitin ajan vaimon selän takana. No, kaveri hoiti leiviskänsä mallikkaasti ja paketit saatiin jaettua.
Jälkiviisaus on ainoaa helppoa viisautta ja siten onkin vaivatonta todeta, että pukki olisi viime vuoden tapaan voinut jättää nytkin lahjasäkin kuistille jouluruokailun aikana.
Lasten reaktioista päätellen pakettien saamisen ja aukirepimisen jälkeen toiseksi parasta koko joulussa oli joulukoristeiden levittäminen kämppään. Erityisesti joulukuusen koristeleminen oli molemmista niin nastaa, että lause "teen pieniä parannuksia" tuli turhankin tutuksi.
Joulu oli vasta toinen, jonka vietimme kotona. Varsinaisia jouluperinteitä ei siis vielä ole, vaan enemmänkin niiden etsintää. Tänä vuonna saimme iloksemme myös vaimon nuorimman siskon etsimään joulun henkeä. Samalla lapset saivat varsinaisten pakettien ohessa parhaan mahdollisen lahjan eli yhteisiä touhuja tätinsä kanssa.
Tapaninpäivänä ajelimme minun kotiini yhdeksi yönseuduksi viettämään joulua ja sieltä jatkoimme samanmoiseksi pätkäksi vaimon kotiin. Reissaaminen on lasten kanssa tunnetusti raskasta, mutta kyllähän fakta on se, että jouluna pitää läheisiään nähdä. Se on merkittävä ainesosa joulumielen reseptissä.
ps. Resepteistä puheenollen. Joulupöydässämme oli suomalaisten perinneherkkujen ohessa joitakin eksoottisempia kokeiluja, kuten hummusta ja tsatsikia. Yksi resepti oli niin onnistunut, että uskallan jakaa linkin. Veikkaan nimittäin, että en ole ainoa, joka ei varsinaisesti fanita rosollia. Pienellä tuunauksella siitä tuli kuitenkin ainakin meillä menestys.
tiistai 29. joulukuuta 2015
sunnuntai 20. joulukuuta 2015
Retrospektiivi
Siitä on seitsemisen kuukautta, kun vedin työpaikan ulko-ovella kesäilmaa keuhkoihini ja annoin tilaa pienelle vapauden ja haikeuden muodostamalle tunnekombinaatiolle. Siitäkin on neljä kuukautta, kun vaimo veti kotimme ulko-ovella ilmaa keuhkoihinsa ja antoi tilaa tunnemiksaukselle, jossa haikeus oli varmasti yksi komponentti.
Herran pieksut! Seitsemän kuukautta pois työelämästä ja neljä kuukautta lasten kanssa kotona. Miten aika voi mennä näin nopeasti? Ja miten ihmeessä juna voi olla pian kääntymässä takaisin kohti työelämää!
Joulun ja ennen kaikkea vuodenvaihteen alla on hyvä hetki vilkaista taustapeiliin.
Pohjoissuomalaisittain voisin todeta, että olisi tämä paskemminkin voinut mennä. Käytännössä lause tarkoittaa, että olen äärettömän tyytyväinen kuluneisiin seitsemään kuukauteen.
Kesä oli tietysti hieno: Koko perhe kotona. Hirmuinen kasa tunteja kesäpaikassa. Paljon ulkoilua. Äärimmäisen vähän velvoitteita ja stressiä. Ei To-do -listoja, ei juuri huoliakaan. Elämän flowta parhaimmillaan - sellaista tekemistä, joka juuri sinä päivänä tuntui tekemisen arvoiselta.
Hienoa kesää seurasi hieno syksy. Niin hieno, että se menee elämäni syksyjen TOP3:een lukion ja intin välisen syksyn sekä ensimmäisen opiskelusyksyn rinnalle. Tuntui etuoikeutetulta touhuta kersojen kanssa, katsoa heidän elämän uteliaisuuttaan sekä uuden oppimistaan ihan rauhassa, olla paljon ulkona ja unohtaa kalenteri. Fiilikseen toki vaikutti sekin, että kesän parhaat säät arpoutuivat elokuun loppupuoliskolle ja moni tuttu oli perhevapailla elo-syyskuussa.
Sitten tulivat kurakelit. Enää ei ollut aivan niin superlatiivia. Silti en mistään hinnasta olisi vaihtanut osia töihin aamuisin lähteneen vaimon kanssa. Paitsi niinä muutamana päivänä, kun kurakeli oli paitsi ulkona, myös lapsilla.
Tässä yhteydessä täytyy osoittaa myös kiitollisuutta. Tuota kaksipäistä kuratautia ja yhtä flunssa-aaltoa lukuunottamatta olemme pysyneet pois sairastuvalta. Lääkärissä ei ole tarvinnut käydä ollenkaan. Iso juttu lapsiperheessä!
Ettei menisi aivan nami-nami bum-tsi-bumiksi tämä postaus, niin täytyyhän se myöntää että ruusuilla tanssiessa jalat ovat välillä osuneet piikkeihinkin.
Olen ensinnäkin ollut muutamaan otteeseen huonojen öiden jälkeen aivan tolkuttoman väsynyt. Ja väsymys on tila, joka pilaa kaiken. Se vie ilon ja saa kaiken maistumaan pakkopullalta. Ei hyvä! Puolisokin tuntuu pelaavan Ruotsin maajoukkueessa, kun minä ja lapset yritetään pitää Suomen kunniaa yllä. Tai siis minä yritän. Lapset pelaavat tuollaisina päivinä kai Etelä-Afrikan joukkueessa. Mutta eivät tietenkään samassa joukkueessa, vaan toisiaan verisesti vihaavissa joukkueissa. You know. Ei hyvä.
Sekin päivä tässä syksyllä nähtiin, kun minä marmatin vaimolle, että hän voisi joskus vaikka laittaa ruokaa tai siivota. Tätä en kuitenkaan suostu myöntämään, että näin olisi käynyt. Totta puhuen paremmalla puoliskolla on tainnut olla pitkän töistä poissaolojakson jälkeen rankempaa duunissaan kuin minulla kotona.
Oman ajan löytäminen on ollut mystisen vaikeaa kuin natsien kultajunan paikallistaminen. Harrastukset, mitä ne ovat? Eniten on harmittanut se, että olen joutunut kieltäytymään kavereiden lenkkiseurakyselyistä ihan liian monta kertaa.
Appiukko toivoi eräänä jouluna lahjaksi rauhaa. Alan ymmärtää häntä. Minä toivon aikaa. Haluaisin lukea Kiukkukirjan ajatuksella, ilmata maasturin takajarrun ilman häiriöitä ja kuunnella yhden levyn täysillä ilman "välispiikkejä". Appiukko sai aikanaan lahjaksi kirjan, jonka nimi oli yllättäen Rauhaa. Pahoin pelkään, että minulle on pukin kontissa kello.
Jos jaksoit lukea tänne asti, olet totta vie joulurauhasi ansainnut:
Rauhallista joulua 2015 sinulle ja läheisillesi!
Herran pieksut! Seitsemän kuukautta pois työelämästä ja neljä kuukautta lasten kanssa kotona. Miten aika voi mennä näin nopeasti? Ja miten ihmeessä juna voi olla pian kääntymässä takaisin kohti työelämää!
Joulun ja ennen kaikkea vuodenvaihteen alla on hyvä hetki vilkaista taustapeiliin.
Pohjoissuomalaisittain voisin todeta, että olisi tämä paskemminkin voinut mennä. Käytännössä lause tarkoittaa, että olen äärettömän tyytyväinen kuluneisiin seitsemään kuukauteen.
Kesä oli tietysti hieno: Koko perhe kotona. Hirmuinen kasa tunteja kesäpaikassa. Paljon ulkoilua. Äärimmäisen vähän velvoitteita ja stressiä. Ei To-do -listoja, ei juuri huoliakaan. Elämän flowta parhaimmillaan - sellaista tekemistä, joka juuri sinä päivänä tuntui tekemisen arvoiselta.
Hienoa kesää seurasi hieno syksy. Niin hieno, että se menee elämäni syksyjen TOP3:een lukion ja intin välisen syksyn sekä ensimmäisen opiskelusyksyn rinnalle. Tuntui etuoikeutetulta touhuta kersojen kanssa, katsoa heidän elämän uteliaisuuttaan sekä uuden oppimistaan ihan rauhassa, olla paljon ulkona ja unohtaa kalenteri. Fiilikseen toki vaikutti sekin, että kesän parhaat säät arpoutuivat elokuun loppupuoliskolle ja moni tuttu oli perhevapailla elo-syyskuussa.
Sitten tulivat kurakelit. Enää ei ollut aivan niin superlatiivia. Silti en mistään hinnasta olisi vaihtanut osia töihin aamuisin lähteneen vaimon kanssa. Paitsi niinä muutamana päivänä, kun kurakeli oli paitsi ulkona, myös lapsilla.
Tässä yhteydessä täytyy osoittaa myös kiitollisuutta. Tuota kaksipäistä kuratautia ja yhtä flunssa-aaltoa lukuunottamatta olemme pysyneet pois sairastuvalta. Lääkärissä ei ole tarvinnut käydä ollenkaan. Iso juttu lapsiperheessä!
Ettei menisi aivan nami-nami bum-tsi-bumiksi tämä postaus, niin täytyyhän se myöntää että ruusuilla tanssiessa jalat ovat välillä osuneet piikkeihinkin.
Olen ensinnäkin ollut muutamaan otteeseen huonojen öiden jälkeen aivan tolkuttoman väsynyt. Ja väsymys on tila, joka pilaa kaiken. Se vie ilon ja saa kaiken maistumaan pakkopullalta. Ei hyvä! Puolisokin tuntuu pelaavan Ruotsin maajoukkueessa, kun minä ja lapset yritetään pitää Suomen kunniaa yllä. Tai siis minä yritän. Lapset pelaavat tuollaisina päivinä kai Etelä-Afrikan joukkueessa. Mutta eivät tietenkään samassa joukkueessa, vaan toisiaan verisesti vihaavissa joukkueissa. You know. Ei hyvä.
Sekin päivä tässä syksyllä nähtiin, kun minä marmatin vaimolle, että hän voisi joskus vaikka laittaa ruokaa tai siivota. Tätä en kuitenkaan suostu myöntämään, että näin olisi käynyt. Totta puhuen paremmalla puoliskolla on tainnut olla pitkän töistä poissaolojakson jälkeen rankempaa duunissaan kuin minulla kotona.
Oman ajan löytäminen on ollut mystisen vaikeaa kuin natsien kultajunan paikallistaminen. Harrastukset, mitä ne ovat? Eniten on harmittanut se, että olen joutunut kieltäytymään kavereiden lenkkiseurakyselyistä ihan liian monta kertaa.
Appiukko toivoi eräänä jouluna lahjaksi rauhaa. Alan ymmärtää häntä. Minä toivon aikaa. Haluaisin lukea Kiukkukirjan ajatuksella, ilmata maasturin takajarrun ilman häiriöitä ja kuunnella yhden levyn täysillä ilman "välispiikkejä". Appiukko sai aikanaan lahjaksi kirjan, jonka nimi oli yllättäen Rauhaa. Pahoin pelkään, että minulle on pukin kontissa kello.
Jos jaksoit lukea tänne asti, olet totta vie joulurauhasi ansainnut:
Rauhallista joulua 2015 sinulle ja läheisillesi!
keskiviikko 16. joulukuuta 2015
Kolme joulujuhlaa
Kun pikkujoulujen aiheuttamasta pöhötyksestä päästiin eroon, alkoi perheessämme joulujuhlien ketju. Vitjan vasempana laiturina oli pojan päiväkerhon joulujuhla, keskushyökkääjänä seurakunnan päiväkerhon puurojuhla ja oikeassa laidassa vaimon työpaikan kuusijuhla.
Päiväkerhon juhla oli samalla lapsille suunnattu Kauneimmat joululaulut -tilaisuus. Kerholaiset esittivät aluksi Ollaan tähtiä toisillemme -laulun, jota varten kerhoissa oli myös leikattu ja askarreltu sormia uhmaten hienot tähdet rekvisiitaksi. Vanhemman kannalta oli tietenkin liikuttavaa nähdä oma mussukka esiintymässä: kuinka tosissaan hän osansa vetikään!
Vaikka ensivisiittimme perhekerhoon ei syksyllä ollutkaan kuin suomenruotsalaisessa veneilyohjelmassa, niin silti samaan kertaan ei mahtunut kahta käyntiä - ensimmäistä ja viimeistä. Olemme siis käyneet muutaman kerran ihmettelemässä menoa ja niinpä pokkana ilmoittauduimme myös perhekerhojen yhteiseen puurojuhlaan.
Joku saattaisi tulkita, että yritin vain välttää lounaan kokkaamisen, mutta tulkinta olisi väärä. Menimme puurolle, koska a)lapset tykkävät käydä noissa tapahtumissa, b)itsekin vaihdan mielelläni muutaman sanan aikuisten kanssa ja c)riisipuuron keittäminen ja minä sovimme samaan lauseeseen kuin ääripersu ja maahanmuuttaja samaan kappeliin. Hyvä reissu: alussa minihartaus, sitten joululaululeikkejä ja lopuksi erittäin hyvää puuroa sekä luumukakkukahvit.
Vaimon ammatin parhaiksi puoliksi mainitaan usein kesäkuukaudet. Näin joulun alla hänen työpaikallaan vietetään myös juhlia, joissa jännityksen ja esiintymisen aiheuttaman ramppikuumeen saattaa suorastaan haistaa. Pääsimme lasten kanssa siis tsekkaamaan alakoulun kuusijuhlan. Nostalgista!
Hienoja esityksiä olivat koululaiset opettajiensa johdolla väsänneet. Itselleni jäi kuitenkin mieleen se, kuinka tyttökin osasi antaa aplodeja ohjelmanumeron päätyttyä ja se kuinka poika eläytyi eskarilaisten esitykseen tömistelemällä jalkojaan omalla paikallaan, kas kun esityksessäkin tömisteltiin! Lisäksi poika harmitteli, ettei osannut kaikkiin esityksissä käytettyihin lauluihin sanoja. "Niinpä minä vain hyräilin", nuorimies kertoi autossa kotimatkalla.
Päiväkerhon juhla oli samalla lapsille suunnattu Kauneimmat joululaulut -tilaisuus. Kerholaiset esittivät aluksi Ollaan tähtiä toisillemme -laulun, jota varten kerhoissa oli myös leikattu ja askarreltu sormia uhmaten hienot tähdet rekvisiitaksi. Vanhemman kannalta oli tietenkin liikuttavaa nähdä oma mussukka esiintymässä: kuinka tosissaan hän osansa vetikään!
Vaikka ensivisiittimme perhekerhoon ei syksyllä ollutkaan kuin suomenruotsalaisessa veneilyohjelmassa, niin silti samaan kertaan ei mahtunut kahta käyntiä - ensimmäistä ja viimeistä. Olemme siis käyneet muutaman kerran ihmettelemässä menoa ja niinpä pokkana ilmoittauduimme myös perhekerhojen yhteiseen puurojuhlaan.
Joku saattaisi tulkita, että yritin vain välttää lounaan kokkaamisen, mutta tulkinta olisi väärä. Menimme puurolle, koska a)lapset tykkävät käydä noissa tapahtumissa, b)itsekin vaihdan mielelläni muutaman sanan aikuisten kanssa ja c)riisipuuron keittäminen ja minä sovimme samaan lauseeseen kuin ääripersu ja maahanmuuttaja samaan kappeliin. Hyvä reissu: alussa minihartaus, sitten joululaululeikkejä ja lopuksi erittäin hyvää puuroa sekä luumukakkukahvit.
Vaimon ammatin parhaiksi puoliksi mainitaan usein kesäkuukaudet. Näin joulun alla hänen työpaikallaan vietetään myös juhlia, joissa jännityksen ja esiintymisen aiheuttaman ramppikuumeen saattaa suorastaan haistaa. Pääsimme lasten kanssa siis tsekkaamaan alakoulun kuusijuhlan. Nostalgista!
Hienoja esityksiä olivat koululaiset opettajiensa johdolla väsänneet. Itselleni jäi kuitenkin mieleen se, kuinka tyttökin osasi antaa aplodeja ohjelmanumeron päätyttyä ja se kuinka poika eläytyi eskarilaisten esitykseen tömistelemällä jalkojaan omalla paikallaan, kas kun esityksessäkin tömisteltiin! Lisäksi poika harmitteli, ettei osannut kaikkiin esityksissä käytettyihin lauluihin sanoja. "Niinpä minä vain hyräilin", nuorimies kertoi autossa kotimatkalla.
lauantai 12. joulukuuta 2015
Kukosta se lähtee!
Edessä on hienoja viikkoja! Tytär on nimittäin nousemassa selvästi sanallisen ilmaisun portaiden ensiaskeleelle. Tähän saakka verbaalisesta työkalupakista on löytynyt oikeastaan vain pari sanaa ja nekin hänen omiaan. "Äijä" on äiti tai isä ja sopivassa valintatilanteessa (esim. laitetaanko nämä vai nämä housut) hän on tehostanut valintaansa toteamalla "tätä".
Toissapäivänä oltiin jälleen Idolla kylässä ruokailun jälkeen. Lueskeltiin kirjoja. Kyseltiin kuten monesti ennenkin, että missä kuvassa on sukka, missä on aurinko, missä on ikkuna, mitä tämä eläin sanoo jne. Yhdessä vaiheessa osoitin siipikarjan edustajaa ja kysyin, mikä tämä on. Täysin puhdas vastaus kuin apteekin hyllyltä: "Kukko!"
Ta-daa! Taisi iskä lennähtää ihan halaamaan pytyllä istujaa tuosta sanasta. Poikakin tuli paikalle ja osasi mahtavasti iloita, kun tyttö toisti kerta toisensa jälkeen kukon.
Pari tuntia myöhemmin juniori osoitti housuihinsa ja muutti osaamistaan hieman: "Kakka!"
Eilen sanavarastoon ilmestyi kulkupeliä osoitellen "auko" ja sukkaa kuvasta näyttäen "tukka".
Tänään poika valitteli kurkkukipua nukkumaan mennessä ja halusi juoda lääkkeeksi vähän vettä. Ylläri, ylläri, tyttö nousi omassa häkissään kaltereita kolistellen seisomaan ja hoki: "Kukku, kukku!"
Toki "on jo aikakin". Tytöllä on yli vuosi ja yhdeksän kuukautta ihmisen parasta aikaa takana. Kaksivuotisneuvolassa raippa heiluu (lue: ylimääräinen neuvolakäynti), jos puhetta ei tule. Me emme ole asiasta olleet huolissamme, pojukin rupesi suoltamaan tekstiä isommissa määrin vasta kahden vuoden ja neljän kuukauden iässä. Mutta silti, onhan puhe päheetä!
Toissapäivänä oltiin jälleen Idolla kylässä ruokailun jälkeen. Lueskeltiin kirjoja. Kyseltiin kuten monesti ennenkin, että missä kuvassa on sukka, missä on aurinko, missä on ikkuna, mitä tämä eläin sanoo jne. Yhdessä vaiheessa osoitin siipikarjan edustajaa ja kysyin, mikä tämä on. Täysin puhdas vastaus kuin apteekin hyllyltä: "Kukko!"
Ta-daa! Taisi iskä lennähtää ihan halaamaan pytyllä istujaa tuosta sanasta. Poikakin tuli paikalle ja osasi mahtavasti iloita, kun tyttö toisti kerta toisensa jälkeen kukon.
Pari tuntia myöhemmin juniori osoitti housuihinsa ja muutti osaamistaan hieman: "Kakka!"
Eilen sanavarastoon ilmestyi kulkupeliä osoitellen "auko" ja sukkaa kuvasta näyttäen "tukka".
Tänään poika valitteli kurkkukipua nukkumaan mennessä ja halusi juoda lääkkeeksi vähän vettä. Ylläri, ylläri, tyttö nousi omassa häkissään kaltereita kolistellen seisomaan ja hoki: "Kukku, kukku!"
Toki "on jo aikakin". Tytöllä on yli vuosi ja yhdeksän kuukautta ihmisen parasta aikaa takana. Kaksivuotisneuvolassa raippa heiluu (lue: ylimääräinen neuvolakäynti), jos puhetta ei tule. Me emme ole asiasta olleet huolissamme, pojukin rupesi suoltamaan tekstiä isommissa määrin vasta kahden vuoden ja neljän kuukauden iässä. Mutta silti, onhan puhe päheetä!
torstai 10. joulukuuta 2015
Firman pikkujoulut - överiksi meni
Vietimme tänään tämänhetkisen työni pikkujouluja - siis firman pikkujouluja. Ohjelmassa oli nukketeatteria, ruokaympyrän halveksuntaa ravintolassa ja pientä makeaa. About sama kaava siis kuin monessa kahdeksasta neljään -työpaikassakin.
Kirjastolla järjestetään torstaisin satutuokio, jossa kirjaston tätit ja sedät lukevat satuja. Emme ole osallistuneet aikaisemmin, mutta tänään ohjelmassa oli satujen lisäksi nukketeatteria. Hyppäsimme siis aamulla jäätikköä uhmaten pyöräkärryyn ja pyörän satulaan suunnaten kirjastolle.
Poitsun kanssa olemme käyneet kerran aikaisemmin katsomassa nukketeatteria. Vaikka esitys oli karjalan kielellä, juniori oli ihan innoissaan. Tänään minun tarvitsi jännittää siis vain sitä, kuinka vajaan kahden vuoden ikäinen tyttö jaksaisi keskittyä.
Hyvin jaksoi! Ja hihkumisen sekä tirskahteluiden perusteella myös nuorempi uppoutui Myyrän jouluun täysillä kuin teinijonne Snapchattiin.
Olen jo kerran hehkuttanut kirjastoa tässä blogissa. Siitä huolimatta joudun käyttämään ylisanoja jälleen. On se mahtavaa, että kirjaston väki jaksaa järjestää tuollaista! Esityksestä puhutaan meillä pitkään!
Sitten menimme syömään Zeppelinin kiinalaiseen eli Lucky dragoniin. Kyseessä on tyypillinen kauppakeskuksen ravintola, mutta tällä kertaa kävi mäihä: buffetissa oli parasta kung pao kanaa, jota olen suomalaisesta ravintolasta saanut! Överiksi meni. Mutta kyllähän buffetissa aina on pätenyt vanha suomalainen kansanviisaus, että parempi överit kuin vajarit.
Överiksi se meni myös lapsilla. Varsinkin kevätkääryleet ja syntipallerot (friteeratut kananpalat) katosivat molemmilla niin nopeasti, että jouduin roikkumaan ruokahalun käsijarrussa välillä kaksinkäsin. Lapsille oli myös mieluinen yllätys, kun salaattipöydästä löytyi pieniä suolakurkkuja (niitä aikuisen pikkurillinkokoisia). Poika oli myös innoissaan, kun buffetiin kuului juomaksi soodavettä.
Vanhempi lapsi oli ruuan chilistä sen verran tohkeissaan, että julisti pöydässä isoon ääneen, että emme lähde koskaan kotiin! No, kyllä kuitenkin lähdimme, mutta haimme vielä jälkkäriksi vähän pähkinöitä ja jogurttihedelmiä.
Onnistuneet pikkujoulut kaikkinensa. Ja kuten aina juhlien jälkeen, niin olipa mahtava alkaa kotona nukkumaan täyden mahan vieressä!
ps. Poika on tällä hetkellä kiinnostunut arkeologiasta ja dinosauruksista. Jogurttihedelmää imeskellessään hän lohkaisikin: "Täältä sisältä kaivautui esiin seitsemän tuhatta vuotta sitten jogurttiin hautautunut hedelmä!"
Kirjastolla järjestetään torstaisin satutuokio, jossa kirjaston tätit ja sedät lukevat satuja. Emme ole osallistuneet aikaisemmin, mutta tänään ohjelmassa oli satujen lisäksi nukketeatteria. Hyppäsimme siis aamulla jäätikköä uhmaten pyöräkärryyn ja pyörän satulaan suunnaten kirjastolle.
Poitsun kanssa olemme käyneet kerran aikaisemmin katsomassa nukketeatteria. Vaikka esitys oli karjalan kielellä, juniori oli ihan innoissaan. Tänään minun tarvitsi jännittää siis vain sitä, kuinka vajaan kahden vuoden ikäinen tyttö jaksaisi keskittyä.
Hyvin jaksoi! Ja hihkumisen sekä tirskahteluiden perusteella myös nuorempi uppoutui Myyrän jouluun täysillä kuin teinijonne Snapchattiin.
Olen jo kerran hehkuttanut kirjastoa tässä blogissa. Siitä huolimatta joudun käyttämään ylisanoja jälleen. On se mahtavaa, että kirjaston väki jaksaa järjestää tuollaista! Esityksestä puhutaan meillä pitkään!
Sitten menimme syömään Zeppelinin kiinalaiseen eli Lucky dragoniin. Kyseessä on tyypillinen kauppakeskuksen ravintola, mutta tällä kertaa kävi mäihä: buffetissa oli parasta kung pao kanaa, jota olen suomalaisesta ravintolasta saanut! Överiksi meni. Mutta kyllähän buffetissa aina on pätenyt vanha suomalainen kansanviisaus, että parempi överit kuin vajarit.
Överiksi se meni myös lapsilla. Varsinkin kevätkääryleet ja syntipallerot (friteeratut kananpalat) katosivat molemmilla niin nopeasti, että jouduin roikkumaan ruokahalun käsijarrussa välillä kaksinkäsin. Lapsille oli myös mieluinen yllätys, kun salaattipöydästä löytyi pieniä suolakurkkuja (niitä aikuisen pikkurillinkokoisia). Poika oli myös innoissaan, kun buffetiin kuului juomaksi soodavettä.
Vanhempi lapsi oli ruuan chilistä sen verran tohkeissaan, että julisti pöydässä isoon ääneen, että emme lähde koskaan kotiin! No, kyllä kuitenkin lähdimme, mutta haimme vielä jälkkäriksi vähän pähkinöitä ja jogurttihedelmiä.
Onnistuneet pikkujoulut kaikkinensa. Ja kuten aina juhlien jälkeen, niin olipa mahtava alkaa kotona nukkumaan täyden mahan vieressä!
ps. Poika on tällä hetkellä kiinnostunut arkeologiasta ja dinosauruksista. Jogurttihedelmää imeskellessään hän lohkaisikin: "Täältä sisältä kaivautui esiin seitsemän tuhatta vuotta sitten jogurttiin hautautunut hedelmä!"
keskiviikko 9. joulukuuta 2015
Sympaattinen kirje pukille
Kirjoitettiin poitsin kanssa pukille - ensimmäistä kertaa ikinä.
Pari ensimmäistä lausetta on "pienen johdattelun tulosta", mutta jahka kirje etenee ranskalaisiin viivoihin saakka, niin kirjoitin vain muistiin mitä poika toivoi. Myönnän olevani suorastaan ylpeä nelivuotiaastamme!
Joulupukille 7.12.2015
Hei Joulupukki!
Toivoisimme siskon ja isin kanssa, että pääsisit käymään meillä tänä jouluna.
Haluaisin seuraavat lahjat:
- Kauko-ohjattava auto
- Sähköhammasharja
- Syvänmeren sukellusalus -pikku-Legoja
- Pikkuhousuja minulle ja siskolle
- Siskolle koira, josta kuuluu koiran ääni, kun sisko tykkää hirveästi koirista.
- Äiti haluaisi uudet tyynyt isille ja äitille.
- Joulukuuseen kynttilät, sellaiset joita ei voi puhaltaa. (Isin huomio: sähkökynttilät siis).
- Joululyhtyjä, joissa on ovi.
- Vielä lisää junaradan osia, myös paljon pikkuosia.
Nyt on kyllä toivottu tarpeeksi Pukilta!
Hyvää joulua Joulupukki! Tule meille, kyllä kiitos!
Kirje toimitettiin illalla terdelle, josta tontut olivat yllättäen sen noutaneet yön aikana.
Nyt jos ihmettelet, että miksi en laittanut kuvaa kirjeestä blogiin, niin kerronpa, että siihen oli tekninen syy. En kerta kaikkiaan löytänyt sellaista kuvankäsittelyohjelmaa, jolla olisin saanut käsialani jotenkikaan kohtuudella luettavaksi.
Lopuksi pieni kuuluminen eilisen aamupäivän reissulta kunnan rakentamaan energianpurkaamoon eli lähipuistoon. Vaimo on puhunut jo pitkään, että poika on iässä, jossa tykkää kovasti roolileikeistä. No, olen sen itsekin huomannut, mutta puistossa tuli kyllä varsin konkreettinen muistutus asiasta.
Poika kaivoi lumen alta pienen kuusen latvan pätkän. Siinä oli kymmenkunta lyhyttä oksaa. Sitten hän tuli ehdottamaan, että leikittäisiin jotakin. Ehdotin hieman kylmissäni hippaa. Heittoani seurasi seuraavanlainen monologi: "Ei leikitä hippaa. Leikitään hirviötä. Minä olen hirviö, kun pidän naamani edessä tätä oksaa. Sinä olen pelkääjä ja juokset minua karkuun. Kun minä saan sinut kiinni, niin minä syön sinut - leikisti."
Selvä - ilman muuta olemme hirviötä ja pelkääjää tylsän hipan sijaan!
Pari ensimmäistä lausetta on "pienen johdattelun tulosta", mutta jahka kirje etenee ranskalaisiin viivoihin saakka, niin kirjoitin vain muistiin mitä poika toivoi. Myönnän olevani suorastaan ylpeä nelivuotiaastamme!
Joulupukille 7.12.2015
Hei Joulupukki!
Toivoisimme siskon ja isin kanssa, että pääsisit käymään meillä tänä jouluna.
Haluaisin seuraavat lahjat:
- Kauko-ohjattava auto
- Sähköhammasharja
- Syvänmeren sukellusalus -pikku-Legoja
- Pikkuhousuja minulle ja siskolle
- Siskolle koira, josta kuuluu koiran ääni, kun sisko tykkää hirveästi koirista.
- Äiti haluaisi uudet tyynyt isille ja äitille.
- Joulukuuseen kynttilät, sellaiset joita ei voi puhaltaa. (Isin huomio: sähkökynttilät siis).
- Joululyhtyjä, joissa on ovi.
- Vielä lisää junaradan osia, myös paljon pikkuosia.
Nyt on kyllä toivottu tarpeeksi Pukilta!
Hyvää joulua Joulupukki! Tule meille, kyllä kiitos!
Kirje toimitettiin illalla terdelle, josta tontut olivat yllättäen sen noutaneet yön aikana.
Nyt jos ihmettelet, että miksi en laittanut kuvaa kirjeestä blogiin, niin kerronpa, että siihen oli tekninen syy. En kerta kaikkiaan löytänyt sellaista kuvankäsittelyohjelmaa, jolla olisin saanut käsialani jotenkikaan kohtuudella luettavaksi.
Lopuksi pieni kuuluminen eilisen aamupäivän reissulta kunnan rakentamaan energianpurkaamoon eli lähipuistoon. Vaimo on puhunut jo pitkään, että poika on iässä, jossa tykkää kovasti roolileikeistä. No, olen sen itsekin huomannut, mutta puistossa tuli kyllä varsin konkreettinen muistutus asiasta.
Poika kaivoi lumen alta pienen kuusen latvan pätkän. Siinä oli kymmenkunta lyhyttä oksaa. Sitten hän tuli ehdottamaan, että leikittäisiin jotakin. Ehdotin hieman kylmissäni hippaa. Heittoani seurasi seuraavanlainen monologi: "Ei leikitä hippaa. Leikitään hirviötä. Minä olen hirviö, kun pidän naamani edessä tätä oksaa. Sinä olen pelkääjä ja juokset minua karkuun. Kun minä saan sinut kiinni, niin minä syön sinut - leikisti."
Selvä - ilman muuta olemme hirviötä ja pelkääjää tylsän hipan sijaan!
lauantai 5. joulukuuta 2015
Kolme pientä kuulumista
Kauppakeskus Zeppelin järjesti tänään näyttävän ilotulituksen. Syystäkin. Laajat parkkipaikat pullistelivat päivällä, kun ihmisillä oli kiire päästä sijoittamaan veronpalautuksensa kai lähinnä Aasian teollisuutta tukemaan.
Ilotulitus taisi olla ensimmäinen niin pojalle kuin tytölle. Koska satoi silkkaa vettä, katselimme shown autosta. Tyttö oli vähän ihmeissään, mutta poika innostui välähdyksistä, rätinästä ja jysähdyksistä oikein kunnolla. Vielä kotimatkallakin hän katseli ikkunoista ulos ja totesi aina välillä: "Tuolla taitaa näkyä vielä yksi raketti!"
Kotona sattui sitten surkuhupaisa tapaus. Olen kirjoittanutkin, että tyttö haluaisi tehdä lähes kaiken kuten veljensä. Monesti se on vanhemman rillien läpi katsoen etu. Flikka esimerkiksi saa jo housut jalkaansa ilman apua (niin halutessaan). Mutta usein yritys päättyy pettymysitkuun, kun taidot eivät vielä riitä.
Ilotulitusreissun jälkeen pettymysitkun aihe oli kuitenkin sellainen, että omaa nauruaan sai estää ihan tosissaan hörähtämästä ilmoille. Poika kurvasi heti eteisestä WC:hen sammuttamaan hiirien tulipaloa. Tyttö riisui housunsa ja seisoi toisessa WC:ssä hyvin tomerasti pöntön edessä. Kun yritimme vaimon kanssa vuorotellen nostaa häntä Idolle vaipan poistamisen jälkeen, niin eihän siitä mitään tullut. Tyttö halusi tehdä lirinsä seisaaltaan! Ei juuri auttanut selittää, että se ei oikein onnistu tytöillä. Itku päättyi vasta, kun huomion sai ohjattua täysin muualle vessahommista.
Meillä on viimeaikoina ollut yökylässä enemmän ja vähemmän flunssapöpöjä. Kolmas kuuluminen liittyykin kuumemittariin ollen luonteeltaan loppukevennysmäinen: Poika huomasi pöydällä pötköttävän kuumemittarin ja kysyi, että mikä tämä on. Kerroin, että se on mittari, jolla mitataan kuumetta. Poika painoi mittarin otsalleen ja kysyi ihan vilpittömästi: "Ai, näinkö?"
Ilotulitus taisi olla ensimmäinen niin pojalle kuin tytölle. Koska satoi silkkaa vettä, katselimme shown autosta. Tyttö oli vähän ihmeissään, mutta poika innostui välähdyksistä, rätinästä ja jysähdyksistä oikein kunnolla. Vielä kotimatkallakin hän katseli ikkunoista ulos ja totesi aina välillä: "Tuolla taitaa näkyä vielä yksi raketti!"
Kotona sattui sitten surkuhupaisa tapaus. Olen kirjoittanutkin, että tyttö haluaisi tehdä lähes kaiken kuten veljensä. Monesti se on vanhemman rillien läpi katsoen etu. Flikka esimerkiksi saa jo housut jalkaansa ilman apua (niin halutessaan). Mutta usein yritys päättyy pettymysitkuun, kun taidot eivät vielä riitä.
Ilotulitusreissun jälkeen pettymysitkun aihe oli kuitenkin sellainen, että omaa nauruaan sai estää ihan tosissaan hörähtämästä ilmoille. Poika kurvasi heti eteisestä WC:hen sammuttamaan hiirien tulipaloa. Tyttö riisui housunsa ja seisoi toisessa WC:ssä hyvin tomerasti pöntön edessä. Kun yritimme vaimon kanssa vuorotellen nostaa häntä Idolle vaipan poistamisen jälkeen, niin eihän siitä mitään tullut. Tyttö halusi tehdä lirinsä seisaaltaan! Ei juuri auttanut selittää, että se ei oikein onnistu tytöillä. Itku päättyi vasta, kun huomion sai ohjattua täysin muualle vessahommista.
Meillä on viimeaikoina ollut yökylässä enemmän ja vähemmän flunssapöpöjä. Kolmas kuuluminen liittyykin kuumemittariin ollen luonteeltaan loppukevennysmäinen: Poika huomasi pöydällä pötköttävän kuumemittarin ja kysyi, että mikä tämä on. Kerroin, että se on mittari, jolla mitataan kuumetta. Poika painoi mittarin otsalleen ja kysyi ihan vilpittömästi: "Ai, näinkö?"
perjantai 4. joulukuuta 2015
Viiden ällän vanhemmuutta
90-luvun loppupuolella olin siinä iässä, jolloin luulin, että lause "ei ylioppilaskirjoituksia, vaan elämää varten" on aforismi eikä vitsi. Samoihin aikoihin puhuttiin kovasti kuuden ällän ylioppilaista.
Viime aikoina olen huomannut elämänkoulussa, että kohtalaiseen vanhemmutteen riittää vähemmän - viisi ällää on tarpeeksi. Muksujen kanssa touhutessa nuo viisi ällää ovat imperatiivit: leiki, luo, liiku, lue ja lähentele. Tietenkin olettaen, että lasten perustarpeet kuten ravinto, lepo ja hygienia ovat kunnossa
Kuulostaa helpolta. Käytännössä kaikkien viiden mahduttaminen vaikkapa kahdeksaan tuntiin ei kuitenkaan ole helppoa. Edellämainittujen perustarpeiden tyydyttämiseen kun menee päivästä pienten kanssa aika monta tiimaa.
Onneksi tässä ei puhuta viiden ällän vanhemmasta, vaan viiden ällän vanhemmista. Vielä oikeampaa olisi puhua viiden ällän aikuisista. Lapselle riittänee, että joku tuttu aikuinen mahdollistaisi joka päivä nuo viisi asiaa.
Käytännössä esimerkiksi liikkeen ja leikin voi aina välillä yhdistää. Ulkona hippa taikka piilonen on sekä liikettä että leikkiä. Samoin lukemisen ja lähentelyn integrointi on helppoa, kun vääntää itsensä yhdessä leikki-ikäisen kanssa samaan sohvan nurkkaan.
Tällä viikolla olen tarkkaillut päiviämme kotona noiden viiden ällän kautta. Huomiot eivät ole yllättäviä. Liikkuminen on yksi hyvä motiivi ulosmenolle ja vaikeinta minulle on vastata luomisen tuskaan. Onneksi lapset luovat oman tanssinsa kerta toisensa jälkeen, kun CD-soittimeen kiepauttaa Joulupuu on rakennettu -levyn.
Viime aikoina olen huomannut elämänkoulussa, että kohtalaiseen vanhemmutteen riittää vähemmän - viisi ällää on tarpeeksi. Muksujen kanssa touhutessa nuo viisi ällää ovat imperatiivit: leiki, luo, liiku, lue ja lähentele. Tietenkin olettaen, että lasten perustarpeet kuten ravinto, lepo ja hygienia ovat kunnossa
Kuulostaa helpolta. Käytännössä kaikkien viiden mahduttaminen vaikkapa kahdeksaan tuntiin ei kuitenkaan ole helppoa. Edellämainittujen perustarpeiden tyydyttämiseen kun menee päivästä pienten kanssa aika monta tiimaa.
Onneksi tässä ei puhuta viiden ällän vanhemmasta, vaan viiden ällän vanhemmista. Vielä oikeampaa olisi puhua viiden ällän aikuisista. Lapselle riittänee, että joku tuttu aikuinen mahdollistaisi joka päivä nuo viisi asiaa.
Käytännössä esimerkiksi liikkeen ja leikin voi aina välillä yhdistää. Ulkona hippa taikka piilonen on sekä liikettä että leikkiä. Samoin lukemisen ja lähentelyn integrointi on helppoa, kun vääntää itsensä yhdessä leikki-ikäisen kanssa samaan sohvan nurkkaan.
Tällä viikolla olen tarkkaillut päiviämme kotona noiden viiden ällän kautta. Huomiot eivät ole yllättäviä. Liikkuminen on yksi hyvä motiivi ulosmenolle ja vaikeinta minulle on vastata luomisen tuskaan. Onneksi lapset luovat oman tanssinsa kerta toisensa jälkeen, kun CD-soittimeen kiepauttaa Joulupuu on rakennettu -levyn.
 |
| Erään päivän "luo" - lyhty Neppajymykerhon ohjeilla. |
tiistai 1. joulukuuta 2015
Siskonpelastusmitali
Olimme lähdössä ulos. Poika puki pitkälti itsenäisesti ja minä koitin pujotella tyttöä ulkovaatteisiin. Se on haastavaa, koska neiti haluaa pukea itse, mutta ei vielä osaa. Ja apu ei tietenkään kelpaa. Ne naiset, ne naiset...
Poika sai ensiksi päälleen koko sadehaarniskan ja päästin hänet pihalle säntäilemään. Kuten usein ennenkin, niin tässä vaiheessa apu alkoi kelvata tytsyllekin ja sain hänetkin ulkoilukondikseen ripeästi. Pukkasin hänetkin ulos ja jätin tapojeni mukaisesti ulko-oven asentoon, joka on tunnettu lähinnä syrjäseutujen lukioiden ovista sisäänpääsyn näkökulmasta - sepposen selälleen siis. Ruukaan tehdä noin, jotta näen, mitä pihalla tapahtuu, kun puen itseni ulos.
Olimme menossa puistoon ja tytön rattaat olivat takapihan kuistilla. Puettuani menin hakemaan rattaita ja juuri kun olin terdellä, niin poika alkoi huutaa kuin palosireeni. En saanut sanoista selvää, mutta ymmärsin onneksi äänestä, että jotain epätavallista oli tekeillä.
Spurttasin kämpän läpi etuovelle. Poju oli ovella vastassa huutaen, että sisko karkaa. Sitten tulikin kiire. Tyttö oli kerennyt juosta parkkipaikan nurkalle, kun sain venytettyä käteni hänen huppuunsa. Pienet torumiset tytölle ja valtavat kiitokset pojalle (joka kuulemma oli ensin koittanut pysäyttää tytön hupusta vetämällä, mutta epäonnistunut).
Huh, huh!
Illalla vaimon kotiuduttua tilanne tietenkin kerrattiin. Hän hoksasi ehdottaa, että poitsille pitäisi askarrella mitali hienosta toiminnasta. No, poika otti ajatuksen omakseen ja pyöräytti mitalin ennen kuin vanhemmista kumpikaan ehti tarttua ideaan sen enempää!
"Siskonpelastusmitali", kuten poika askartelunsa nimesi. Huomaa siskon kasvot mitalin keskellä.
Illalla kysyin pojalta, että mikä oli parasta päivässä. "Se, kun pelastin siskon!". Toiseksi parasta oli kuulemma serkkujen vierailu. Ehkä tuo nelivuotias sittenkin välittää sisarestaan, vaikka pääasiallinen hellittelymuoto tällä hetkellä onkin luuvitosella möykyttäminen.
Poika sai ensiksi päälleen koko sadehaarniskan ja päästin hänet pihalle säntäilemään. Kuten usein ennenkin, niin tässä vaiheessa apu alkoi kelvata tytsyllekin ja sain hänetkin ulkoilukondikseen ripeästi. Pukkasin hänetkin ulos ja jätin tapojeni mukaisesti ulko-oven asentoon, joka on tunnettu lähinnä syrjäseutujen lukioiden ovista sisäänpääsyn näkökulmasta - sepposen selälleen siis. Ruukaan tehdä noin, jotta näen, mitä pihalla tapahtuu, kun puen itseni ulos.
Olimme menossa puistoon ja tytön rattaat olivat takapihan kuistilla. Puettuani menin hakemaan rattaita ja juuri kun olin terdellä, niin poika alkoi huutaa kuin palosireeni. En saanut sanoista selvää, mutta ymmärsin onneksi äänestä, että jotain epätavallista oli tekeillä.
Spurttasin kämpän läpi etuovelle. Poju oli ovella vastassa huutaen, että sisko karkaa. Sitten tulikin kiire. Tyttö oli kerennyt juosta parkkipaikan nurkalle, kun sain venytettyä käteni hänen huppuunsa. Pienet torumiset tytölle ja valtavat kiitokset pojalle (joka kuulemma oli ensin koittanut pysäyttää tytön hupusta vetämällä, mutta epäonnistunut).
Huh, huh!
Illalla vaimon kotiuduttua tilanne tietenkin kerrattiin. Hän hoksasi ehdottaa, että poitsille pitäisi askarrella mitali hienosta toiminnasta. No, poika otti ajatuksen omakseen ja pyöräytti mitalin ennen kuin vanhemmista kumpikaan ehti tarttua ideaan sen enempää!
"Siskonpelastusmitali", kuten poika askartelunsa nimesi. Huomaa siskon kasvot mitalin keskellä.
Illalla kysyin pojalta, että mikä oli parasta päivässä. "Se, kun pelastin siskon!". Toiseksi parasta oli kuulemma serkkujen vierailu. Ehkä tuo nelivuotias sittenkin välittää sisarestaan, vaikka pääasiallinen hellittelymuoto tällä hetkellä onkin luuvitosella möykyttäminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)